Kun he lähenivät I:n kaupunkia, Marcus muisti, että siellä oli viime
vuonna valmistunut suuri loistohotelli, johon tulevaisuutta silmällä
pitäen oli rakennettu täydellinen laskeutumiskenttä lentokoneille. He
päättivät mennä suoraan sinne. Marcus oli äsken pyytänyt Juliusta,
että tämä lähtisi heti heidän kaupunkiin saavuttuaan jonnekin suureen
muotiliikkeeseen ja käskisi tuoda sieltä joitakin naisten pukuja.
Marcus oli Antoniuksen neuvosta jokaiseen uuteen koneeseen itse
valmistanut erään aivan pienen, helposti irtautuvan kappaleen, jota
ei ollut piirustuksissa; se teki koneen käyttökelvottomaksi, kun se
irroitettiin, eikä koneesta näyttänyt puuttuvan mitään. Nyt hän otti
sen ja pisti taskuunsa.
Kun Julia nousi seisomaan, Marcus näki, että hänen kalpeat kasvonsa
vääristyivät tuskasta ja hän istahti uudelleen.
Marcus kuiskasi muutaman sanan Juliukselle, joka riensi edellä
hotelliin. Ja kun tämä ilmoitti, että valtakunnan ilmavoimien
komentajan apulainen oli saapunut kaupunkiin loukkaantuneen rouvansa
kanssa ja tarvitsi huoneiston, muuttui ovenvartija tavattoman
kohteliaaksi ja esitti hienoimman huoneistonsa: neljä huonetta, ikkunat
kadun puolella ja loistava näköala yli kaupungin kahdeksannesta
kerroksesta.
Julius suostui, ja hetken kuluttua Marcus tuli kantaen sylissään Juliaa.
Hissi lennätti heidät nopeasti ylös korkeuteen; ovenvartija ja
palvelijat aukaisivat kunnioittavasti kumarrellen ovet ja sulkivat ne
heti, kun Marcus oli astunut taakkoineen sisään.
Marcus näki, että Julia oli vieläkin raukea ja kalpea, ja hänet valtasi
syvä sääli ja hellyys. Mitään ajattelematta hän istahti pehmeään
sohvaan pidellen yhä Juliaa sylissään kuin pientä lasta.
Julia alkoi hengittää nopeammin; kun hän katsahti Marcusta loistavin
silmin, valtasi Marcuksen taas tuo sama, omituinen tunne: aivan kuin
tyttö olisikin ollut Aurelia -- nimi vain oli toinen; niinkuin hän ei
enää surisikaan samalla tavalla kuin ennen -- ikään kuin ei olisikaan
mitään _kadottanut_.
Marcus tunsi piston sydämessään: kuinka hän voi noin katkerasti loukata
Aurelian muistoa... Mutta aikaisempi tunne ei haihtunut.
Juuri silloin hän tunsi, että Julia puristi hiukan hänen kättään ja
kuiskasi sitten hiljaisella, värisevällä äänellä:
-- Marcus -- nyt minä tahtoisin _kuolla_.
-- Miksi -- miksi niin? änkytti Marcus hämmästyneenä.
-- Olen niin sanomattoman onnellinen! Te elätte, _elätte!_ Ja kun --
kun olen teidän sylissänne...
Viime sanat hän kuiskasi tuskin kuuluvasti ja loi katseensa alas.
Mutta heti hän taas katsahti Marcuksen silmiin ja puhui ikään kuin
yliluonnollisen hurman ja riemun vallassa:
-- Ei minulle enää _koskaan_ tule näin onnellista hetkeä. Sen tähden
tahtoisin nyt juuri -- _tällä hetkellä_... Ja jos kuoleman jälkeenkin
olisi jotakin -- niin ei Jumalakaan hennoisi heittää minua tuskaan --
kun viime hetkeni maan päällä olivat näin ihanat -- elämäni ihanimmat...
Hänen sointuva äänensä alkoi vavista yhä enemmän, ja hänen silmänsä
tulivat täyteen kyyneleitä.
-- Julia, Julia, sopersi Marcus miltei tukahtuneesti.
Tuhannet tunteet risteilivät hänen sydämessään; hän muisti hämärästi,
että myös Aurelia oli viimeisenä iltana puhunut jotakin kuolemasta.
Oliko olemassa jotakin yliluonnollista -- oliko sisaruksilla sama
sielu? Ja hän tunsi yht'äkkiä _rakastavansa_ Juliaa. Hän koetti
vieläkin karkottaa tuota tunnetta, mutta ei voinut. Kaikki hänen
ajatuksensa sekaantuivat -- hän tunsi vain sydämensä olevan tulvillaan
-- ja kuiskasi värisevällä äänellä:
-- Rakkaani -- sinä et saa puhua noin! Armaani...
Tytön ruumis värähti hänen sylissään kuin sähköiskusta, ja poskille
syttyivät punaiset ruusut.
-- Mitä sinä sanot? hän sopersi vapisevin äänin. Ja hänen ruumiinsakin
tuntui hiukan vapisevan.
Marcus puristi tytön rajusti rintaansa vastaan, suuteli häntä
kiihkeästi ja kuiskasi:
-- Rakkaani -- sinä et saa _koskaan_ kuolla...
Kyynelet nousivat Julian silmiin, mutta hän hymyili onnellisena ja
sopersi hiljaa, tulisesti:
-- Marcus --. Tämä on aivan kuin kaunista unta...
He olivat kauan ääneti katsoen vain toisiinsa. Eivätkä he muistaneet
niitä kauheita onnettomuuksia ja tuskia, joita heidän oli täytynyt
kokea. Vihdoin Julia puhui hiljaa ja surullisesti:
-- Nyt Aurelia olisi iloinen, jos voisi vielä tuntea -- ja tietäisi
tämän...
Marcus säpsähti kuin rikoksesta yllätetty pahantekijä kuullessaan
vainajan nimen ja kysyi hiukan käheällä äänellä:
-- Mistä sinä tiedät sen?
-- Hän puhui siitä samana iltana, kuin hänet vietiin ja hän antoi...
Julia kohoutui hiukan, aukaisi nopeasti turkin, ja sitten hän hiukan
punastuen veti poveltaan ohuen, kultaisen medaljongin ja otti siitä
tavattoman pienen, sinetillä suljetun kirjekuoren. Marcus aukaisi sen
vapisevin sormin ja luki seuraavaa:
"Rakas!
"Jos minä joudun pois, niin älä vain saata itseäsi ikävyyksiin minun
tähteni. Marcus: anna Julian _olla se_, jota minä en voinut olla --
minä pyydän sitä! Hän on hyvä, parempi kuin minä, ja hän rakastaa
sinua! Ja jos te joskus iltaisin kahden istuessanne muistelette
minua -- niin muistelkaa ilman surua. Sillä Marcus: _hän_ on
sinulle silloin _sama kuin minä_. Rakasta häntä, niinkuin minäkin
häntä rakastin.
"Jos minun elämäni täytyy sammua, niin sammuvissa ajatuksissani
olette viimeisinä -- _te molemmat_.
"Aurelia."
Marcus oli muuttunut aivan kalpeaksi, mutta kun hän taas katsoi tyttöä,
syöksyi veri uudelleen hänen poskilleen.
-- Rakas, pieni tyttöseni, kuiskasi Marcus kiihkeästi.
-- Miksi salasit minulta tämän?
Pitkät mustat silmäripset vaipuivat alaspäin, ja poskille nousi taas
puna.
-- Minä aavistin -- Aurelian puheista, mitä siinä oli, ja kun olin
varma, ettet minua rakasta -- niin en _voinut_ sitä antaa.
-- Mutta rakkaani! Minä olen sen tähden tehnyt erään vääryyden...
-- Onko siinä jotakin -- jotakin sellaista? Etkö näytä minulle --?
änkytti Julia pelästyneenä, ja hänen kätensä alkoivat vavista. Marcus
sanoi hämillään:
-- Näytän sitten myöhemmin. Mutta sen vääryyden olen tehnyt juuri
sinulle, Julia, kun...
-- Ooh! Et sinä mitään vääryyttä ole tehnyt! huudahti Julia hellästi,
ilostuen.
Marcus oli omituisen liikuttunut, hän tunsi epämääräistä katumusta ja
ihmettelyä. Ja nyt hän käsitti, että oli jo kauan rakastanut Juliaa,
vaikk'ei ollut sitä ymmärtänyt -- eikä _tahtonut_ ymmärtää. Hän katsoi
rakastettuaan silmiin ja kysyi hiljaa, epäröiden:
-- Tiesikö hän, että -- sinä pidit minusta?
-- Tietysti hän tiesi! huudahti Julia innostuen. Ja sitten hän puhui
lapsellisen naiivisti ja avomielisesti muistojensa valtaamana:
-- Jo siellä iltakutsussa me aloimme molemmat pitää sinusta. Kun
Aurelia sitten ilmoitti, että sinä häntä rakastit -- en minä ollut
vähääkään katkera; minä sanoin vain miten paljon sinusta pidän ja
sitten me itkimme yhdessä -- sillä minä rakastin häntäkin.
-- Julia -- rakkaani, kuiskasi Marcus liikuttuneena. Enkä minä tietänyt
tulla edes tapaamaan sinua...
-- Minä kyllä tapasin useasti sinut -- kaukaa! puhui tyttö hämillään ja
hymyili onnellisena. -- Minä kävin usein lentokentän laidalla ja näin,
kun sinä lensit... Jospa tietäisit, miten vapisin silloin paraatissa,
kun sinä pudottauduit sillä tavoin -- ja kun sitten hävisit ylös
näkymättömiin -- Ja kun sinä olit vangittuna -- en minä paljoa nukkunut
siihen aikaan -- kun vielä Aureliakin oli vankilassa. Ja minä olen
ikävöinyt sinua niin kovin ..
Marcus näki tytön hennon poven kohoilevan kiivaasti, näki sädehtivien
silmien kyyneltyvän, ja hän ymmärsi äkkiä, ettei kukaan olisi voinut
rakastaa häntä sellaisella rakkaudella kuin tuo tyttö -- ja hänen oma
rakkautensa tuntui kasvavan satakertaiseksi. Hän oli sen tietämättään
tahtonut tukahduttaa -- mutta nyt se tuntui tulena syöksyvän hänen
sielunsa ja ruumiinsa lävitse. Hän puristi tytön rajusti rintaansa
vastaan ja toisteli tulisesti ja hellästi:
-- Julia -- Julia -- Julia!
Silloin kuului koputusta, ja Marcus kantoi Julian nopeasti ja
äänettömästi toiseen huoneeseen. Hän palasi heti ja huusi:
-- Sisään!
Ovesta astui Julius seurassaan hieno muotiompelijatar -- ja jäljessä
kolme juoksupoikaa kantaen joukoittain koteloita ja pieniä laatikkoja!
Marcus pyysi neidin tavaroineen menemään heti Julian huoneeseen. Ja
sitten hän sanoi sydämellisesti hymyillen:
-- Kylläpä sinä veli sait tulemaan tänne koko muotikaupan!
-- Kyllä siinä oli juoniteltava -- sillä kaupat on suljettu. Mutta sain
lopulta sittenkin...
Kun muotineiti oli lähtenyt, aukeni sisähuoneen ovi, ja Julia astui
sisään pukeutuneena yksinkertaiseen, hienoon pukuun.
Marcus hämmästyi sanattomaksi; nyt hän vasta oikein huomasi, mikä
muutos Juliassa oli tapahtunut! Hän oli aina tottunut ajattelemaan
Juliaa erikoisen kauniina tyttönä -- mutta nyt hän näki nuoren, ihanan
naisen! Julian sorja vartalo näytti vielä solakammalta ja notkeammalta
kuin ennen, kapeat kasvot entistä hienommilta, henkevämmiltä -- ja
mustista silmistä sädehti salaperäinen, sanoin selittämätön sulo, joka
voi syntyä vain surusta ja sisäisistä kärsimyksistä. Ja kun hän hymyili
vienosti punastuen, näyttivät hänen poskensa läpikuultavilta, jostakin
harvinaisesta kivestä veistetyiltä. -- Marcuksesta tuntui, ettei hän
koskaan ollut nähnyt niin hurmaavan kaunista naista! Niin, hän oli
vielä kauniimpi kuin Aurelia --. Marcus ehdotti että he menisivät
yhdessä aamiaiselle -- ja se hyväksyttiin.
Silloin Julius hienotuntoisena nousi ja sanoi toimekkaasti:
-- Minä lähden varaamaan hyvät paikat!
Kun ovi oli sulkeutunut, kiiruhti Marcus Julian luokse ja suuteli häntä
kuiskaten kiihkeällä hellyydellä:
-- Rakas -- se mitä nyt sanon, on vanhaa, mutta minun täytyy se
sittenkin sanoa: Sinä olet kaunis!
-- Marcus! koetti tyttö moittia, mutta hänen hymynsä, sädehtivät
silmänsä ja hohtavat poskensa kuvastivat vain hellyyttä, onnea.
Molemmat näyttivät rajattoman onnellisilta -- niinkuin ei olisikaan
ollut käynnissä hirveä taistelu. He olivat vielä niin _nuoria_.
Kun Julia Marcuksen käsivarteen nojautuen hiljaa astui hotellin
loistavaan ruokasaliin, herätti hän tavatonta huomiota. Kun saatiin
tietää, että hän oli pelastunut yöllisestä tuhosta, ja nähtiin hänen
vielä ontuvan, muuttui tuo mustapukuinen pääkaupungin kaunotar jokaisen
silmissä yhä mieltäkiinnittävämmäksi -- kaikkien katseet kääntyivät
häneen.
Siellä oli myös pieni ryhmä upseereja. Marcus tunsi epämääräistä
vastenmielisyyttä kuunnellessaan heidän äänekästä varmuuttaan. Useimmat
siviilihenkilöt sen sijaan näyttivät synkiltä ja epävarmoilta. Erään
herran puheesta hän sai tietää, että suuri osa asukkaista, varsinkin
rikkaimmat, olivat tänä aamuna paenneet kaupungista.
Hetken kuluttua tuli itse ravintolan johtaja Marcuksen luo ja sanoi
kohteliaalla, salaperäisellä äänellä:
-- Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne lukea muutamia äsken tulleita
sähkösanomia, joita on käsketty antaa tilapäisesti täällä oleville
korkeammille upseereille?
-- Olkaa hyvä ja tuokaa! hän vastasi tyynesti.
-- Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne!
Mies kiiruhti pois, ja Marcus hymähti pilkallisesti:
-- Kylläpäs minä olen kohonnut! Jospa nyt sitten saisi vastineeksi
joitakin todenmukaisia tietoja.
Hetimmiten tarjoilija ne toikin -- kannellisessa ruoka-astiassa! Marcus
asetti ne sanomalehden päälle, niinkuin olisi sitä lukenut.
Päällimmäisessä oli raportti eräästä pikkukaupungista, jossa
kapinalliset olivat voitolla. Toisessa ilmoitettiin kaiken olevan vielä
epätietoista. Ja kun hänen seuralaisensa jännittyneinä odottivat, sanoi
Marcus hiljaa vain yhden sanan:
-- Hyvin.
Mutta kolmas sähkösanoma vaikutti häneen kuin nyrkinisku vasten
kasvoja! Sen sisältö oli seuraava:
"Taistelu jatkuu. Neljäsosa sotilaista kapinallisten puolella.
Olemme tykkitulella valloittaneet niiltä yhden kaupunginosan. Se
palaa. Niiltä kaatunut 5 000 -- meiltä 63. Me voitamme!"
Seuraavassa kapinalliset hiukan voitolla; viidennessä häilyi voitto
sinne tänne -- hallituksen joukot odottivat tykistöä.
Mutta kuudes oli aivan pöyristyttävä; siinä kerrottiin, että O:n
kaupungissa kapinalliset olivat sulkeutuneet erääseen tehtaaseen, ja
kun he eivät poistuneet muuten, ammuttiin sinne maaherran käskystä
ammuksia -- ja kaikki paloivat. Kapinalliset olivat kostoksi "koonneet
suunnattoman suuren raa'an joukon", piirittäneet maaherran talon ja
polttaneet sen omistajineen poroksi. Osoitteeksi joukon hurjasta
raivosta mainittiin, että eräs sosialisti, joka oli kehoittanut heitä
luopumaan aikeistaan, iskettiin paikalla kuoliaaksi; ja virkamiehiä oli
surmattu kymmenittäin.
Samalla hetkellä kajahti jossakin kauempana kiväärinlaukauksia;
ammunta kiihtyi yhä ankarammaksi. Hetken kuluttua niitä alkoi kuulua
toisaaltakin.
Marcus päätti lähteä katsomaan, mutta eteisessä tuli häntä vastaan eräs
insinööri, jonka hän oli kauan tuntenut. Marcus puristi kiihkeästi
hänen kättään ja kysyi kahakan yksityiskohtia.
-- Tämä ei ole vielä mitään, vastasi insinööri kiihtyneenä. -- Mutta
minä pelkään jotakin, jotakin kamalaa -- sillä koko kaupunki on
palkkajoukkojen vallassa. Sen jälkeen kun niiden kasarmi viime kuussa
valmistui miltei linnoitukseksi, ei niille...
-- Linnoitukseksi? keskeytti Marcus hämmästyen.
-- Niin, kuvittele vain suurta, nelikulmaista rakennusta, jonka
betoniset ulkoseinät täydellisesti kestävät pikatykin tulta, jonka
ikkunoina on vain ampuma-aukkoja ja muurin reunat täynnä pikatykkejä ja
konekivääreitä! Ja kun se on korkealla kukkulalla, niin todellisuudessa
se vallitsee kaupunkia kuin entisajan ryövärilinna ympäristöään. Sen
tähden ei täällä ole uskallettukaan mitään.
-- Todellakin! mutisi Marcus huolestuneena. -- Luuletko todella, että
ne...
-- Minä todella pelkään, veli! Ajattele: tuolla torilla vähintään
satatuhatta ihmistä -- jospa ne panssariautoilla piirittäisivät koko
kaupunginosan -- Nykyinen päällikkö on kerran ennen tehnyt sellaista --
ja niiltä voi muutenkin odottaa mitä tahansa.
Marcus tuijotti hetken synkästi eteensä ja lausui sitten päättävästi:
-- Sitten mekin jäämme vielä tänne -- toistaiseksi...
Hän pyysi ystävänsä samaan pöytään ja selitti lyhyesti, miten Julia oli
pelastunut.
Julia ilostui suuresti nähdessään insinöörin ja kysyi, oliko hänen
rouvansa mukana -- tämä oli Julian entinen kotiopettajatar. Mutta
insinööri kertoi tyytyväisenä, että oli aamulla lähettänyt hänet lasten
kanssa kauas maalle.