ONNI KUOLEMAN KESKELLÄ.

Kun he lähenivät I:n kaupunkia, Marcus muisti, että siellä oli viime

vuonna valmistunut suuri loistohotelli, johon tulevaisuutta silmällä

pitäen oli rakennettu täydellinen laskeutumiskenttä lentokoneille. He

päättivät mennä suoraan sinne. Marcus oli äsken pyytänyt Juliusta,

että tämä lähtisi heti heidän kaupunkiin saavuttuaan jonnekin suureen

muotiliikkeeseen ja käskisi tuoda sieltä joitakin naisten pukuja.

Marcus oli Antoniuksen neuvosta jokaiseen uuteen koneeseen itse

valmistanut erään aivan pienen, helposti irtautuvan kappaleen, jota

ei ollut piirustuksissa; se teki koneen käyttökelvottomaksi, kun se

irroitettiin, eikä koneesta näyttänyt puuttuvan mitään. Nyt hän otti

sen ja pisti taskuunsa.

Kun Julia nousi seisomaan, Marcus näki, että hänen kalpeat kasvonsa

vääristyivät tuskasta ja hän istahti uudelleen.

Marcus kuiskasi muutaman sanan Juliukselle, joka riensi edellä

hotelliin. Ja kun tämä ilmoitti, että valtakunnan ilmavoimien

komentajan apulainen oli saapunut kaupunkiin loukkaantuneen rouvansa

kanssa ja tarvitsi huoneiston, muuttui ovenvartija tavattoman

kohteliaaksi ja esitti hienoimman huoneistonsa: neljä huonetta, ikkunat

kadun puolella ja loistava näköala yli kaupungin kahdeksannesta

kerroksesta.

Julius suostui, ja hetken kuluttua Marcus tuli kantaen sylissään Juliaa.

Hissi lennätti heidät nopeasti ylös korkeuteen; ovenvartija ja

palvelijat aukaisivat kunnioittavasti kumarrellen ovet ja sulkivat ne

heti, kun Marcus oli astunut taakkoineen sisään.

Marcus näki, että Julia oli vieläkin raukea ja kalpea, ja hänet valtasi

syvä sääli ja hellyys. Mitään ajattelematta hän istahti pehmeään

sohvaan pidellen yhä Juliaa sylissään kuin pientä lasta.

Julia alkoi hengittää nopeammin; kun hän katsahti Marcusta loistavin

silmin, valtasi Marcuksen taas tuo sama, omituinen tunne: aivan kuin

tyttö olisikin ollut Aurelia -- nimi vain oli toinen; niinkuin hän ei

enää surisikaan samalla tavalla kuin ennen -- ikään kuin ei olisikaan

mitään _kadottanut_.

Marcus tunsi piston sydämessään: kuinka hän voi noin katkerasti loukata

Aurelian muistoa... Mutta aikaisempi tunne ei haihtunut.

Juuri silloin hän tunsi, että Julia puristi hiukan hänen kättään ja

kuiskasi sitten hiljaisella, värisevällä äänellä:

-- Marcus -- nyt minä tahtoisin _kuolla_.

-- Miksi -- miksi niin? änkytti Marcus hämmästyneenä.

-- Olen niin sanomattoman onnellinen! Te elätte, _elätte!_ Ja kun --

kun olen teidän sylissänne...

Viime sanat hän kuiskasi tuskin kuuluvasti ja loi katseensa alas.

Mutta heti hän taas katsahti Marcuksen silmiin ja puhui ikään kuin

yliluonnollisen hurman ja riemun vallassa:

-- Ei minulle enää _koskaan_ tule näin onnellista hetkeä. Sen tähden

tahtoisin nyt juuri -- _tällä hetkellä_... Ja jos kuoleman jälkeenkin

olisi jotakin -- niin ei Jumalakaan hennoisi heittää minua tuskaan --

kun viime hetkeni maan päällä olivat näin ihanat -- elämäni ihanimmat...

Hänen sointuva äänensä alkoi vavista yhä enemmän, ja hänen silmänsä

tulivat täyteen kyyneleitä.

-- Julia, Julia, sopersi Marcus miltei tukahtuneesti.

Tuhannet tunteet risteilivät hänen sydämessään; hän muisti hämärästi,

että myös Aurelia oli viimeisenä iltana puhunut jotakin kuolemasta.

Oliko olemassa jotakin yliluonnollista -- oliko sisaruksilla sama

sielu? Ja hän tunsi yht'äkkiä _rakastavansa_ Juliaa. Hän koetti

vieläkin karkottaa tuota tunnetta, mutta ei voinut. Kaikki hänen

ajatuksensa sekaantuivat -- hän tunsi vain sydämensä olevan tulvillaan

-- ja kuiskasi värisevällä äänellä:

-- Rakkaani -- sinä et saa puhua noin! Armaani...

Tytön ruumis värähti hänen sylissään kuin sähköiskusta, ja poskille

syttyivät punaiset ruusut.

-- Mitä sinä sanot? hän sopersi vapisevin äänin. Ja hänen ruumiinsakin

tuntui hiukan vapisevan.

Marcus puristi tytön rajusti rintaansa vastaan, suuteli häntä

kiihkeästi ja kuiskasi:

-- Rakkaani -- sinä et saa _koskaan_ kuolla...

Kyynelet nousivat Julian silmiin, mutta hän hymyili onnellisena ja

sopersi hiljaa, tulisesti:

-- Marcus --. Tämä on aivan kuin kaunista unta...

He olivat kauan ääneti katsoen vain toisiinsa. Eivätkä he muistaneet

niitä kauheita onnettomuuksia ja tuskia, joita heidän oli täytynyt

kokea. Vihdoin Julia puhui hiljaa ja surullisesti:

-- Nyt Aurelia olisi iloinen, jos voisi vielä tuntea -- ja tietäisi

tämän...

Marcus säpsähti kuin rikoksesta yllätetty pahantekijä kuullessaan

vainajan nimen ja kysyi hiukan käheällä äänellä:

-- Mistä sinä tiedät sen?

-- Hän puhui siitä samana iltana, kuin hänet vietiin ja hän antoi...

Julia kohoutui hiukan, aukaisi nopeasti turkin, ja sitten hän hiukan

punastuen veti poveltaan ohuen, kultaisen medaljongin ja otti siitä

tavattoman pienen, sinetillä suljetun kirjekuoren. Marcus aukaisi sen

vapisevin sormin ja luki seuraavaa:

"Rakas!

"Jos minä joudun pois, niin älä vain saata itseäsi ikävyyksiin minun

tähteni. Marcus: anna Julian _olla se_, jota minä en voinut olla --

minä pyydän sitä! Hän on hyvä, parempi kuin minä, ja hän rakastaa

sinua! Ja jos te joskus iltaisin kahden istuessanne muistelette

minua -- niin muistelkaa ilman surua. Sillä Marcus: _hän_ on

sinulle silloin _sama kuin minä_. Rakasta häntä, niinkuin minäkin

häntä rakastin.

"Jos minun elämäni täytyy sammua, niin sammuvissa ajatuksissani

olette viimeisinä -- _te molemmat_.

"Aurelia."

Marcus oli muuttunut aivan kalpeaksi, mutta kun hän taas katsoi tyttöä,

syöksyi veri uudelleen hänen poskilleen.

-- Rakas, pieni tyttöseni, kuiskasi Marcus kiihkeästi.

-- Miksi salasit minulta tämän?

Pitkät mustat silmäripset vaipuivat alaspäin, ja poskille nousi taas

puna.

-- Minä aavistin -- Aurelian puheista, mitä siinä oli, ja kun olin

varma, ettet minua rakasta -- niin en _voinut_ sitä antaa.

-- Mutta rakkaani! Minä olen sen tähden tehnyt erään vääryyden...

-- Onko siinä jotakin -- jotakin sellaista? Etkö näytä minulle --?

änkytti Julia pelästyneenä, ja hänen kätensä alkoivat vavista. Marcus

sanoi hämillään:

-- Näytän sitten myöhemmin. Mutta sen vääryyden olen tehnyt juuri

sinulle, Julia, kun...

-- Ooh! Et sinä mitään vääryyttä ole tehnyt! huudahti Julia hellästi,

ilostuen.

Marcus oli omituisen liikuttunut, hän tunsi epämääräistä katumusta ja

ihmettelyä. Ja nyt hän käsitti, että oli jo kauan rakastanut Juliaa,

vaikk'ei ollut sitä ymmärtänyt -- eikä _tahtonut_ ymmärtää. Hän katsoi

rakastettuaan silmiin ja kysyi hiljaa, epäröiden:

-- Tiesikö hän, että -- sinä pidit minusta?

-- Tietysti hän tiesi! huudahti Julia innostuen. Ja sitten hän puhui

lapsellisen naiivisti ja avomielisesti muistojensa valtaamana:

-- Jo siellä iltakutsussa me aloimme molemmat pitää sinusta. Kun

Aurelia sitten ilmoitti, että sinä häntä rakastit -- en minä ollut

vähääkään katkera; minä sanoin vain miten paljon sinusta pidän ja

sitten me itkimme yhdessä -- sillä minä rakastin häntäkin.

-- Julia -- rakkaani, kuiskasi Marcus liikuttuneena. Enkä minä tietänyt

tulla edes tapaamaan sinua...

-- Minä kyllä tapasin useasti sinut -- kaukaa! puhui tyttö hämillään ja

hymyili onnellisena. -- Minä kävin usein lentokentän laidalla ja näin,

kun sinä lensit... Jospa tietäisit, miten vapisin silloin paraatissa,

kun sinä pudottauduit sillä tavoin -- ja kun sitten hävisit ylös

näkymättömiin -- Ja kun sinä olit vangittuna -- en minä paljoa nukkunut

siihen aikaan -- kun vielä Aureliakin oli vankilassa. Ja minä olen

ikävöinyt sinua niin kovin ..

Marcus näki tytön hennon poven kohoilevan kiivaasti, näki sädehtivien

silmien kyyneltyvän, ja hän ymmärsi äkkiä, ettei kukaan olisi voinut

rakastaa häntä sellaisella rakkaudella kuin tuo tyttö -- ja hänen oma

rakkautensa tuntui kasvavan satakertaiseksi. Hän oli sen tietämättään

tahtonut tukahduttaa -- mutta nyt se tuntui tulena syöksyvän hänen

sielunsa ja ruumiinsa lävitse. Hän puristi tytön rajusti rintaansa

vastaan ja toisteli tulisesti ja hellästi:

-- Julia -- Julia -- Julia!

Silloin kuului koputusta, ja Marcus kantoi Julian nopeasti ja

äänettömästi toiseen huoneeseen. Hän palasi heti ja huusi:

-- Sisään!

Ovesta astui Julius seurassaan hieno muotiompelijatar -- ja jäljessä

kolme juoksupoikaa kantaen joukoittain koteloita ja pieniä laatikkoja!

Marcus pyysi neidin tavaroineen menemään heti Julian huoneeseen. Ja

sitten hän sanoi sydämellisesti hymyillen:

-- Kylläpä sinä veli sait tulemaan tänne koko muotikaupan!

-- Kyllä siinä oli juoniteltava -- sillä kaupat on suljettu. Mutta sain

lopulta sittenkin...

Kun muotineiti oli lähtenyt, aukeni sisähuoneen ovi, ja Julia astui

sisään pukeutuneena yksinkertaiseen, hienoon pukuun.

Marcus hämmästyi sanattomaksi; nyt hän vasta oikein huomasi, mikä

muutos Juliassa oli tapahtunut! Hän oli aina tottunut ajattelemaan

Juliaa erikoisen kauniina tyttönä -- mutta nyt hän näki nuoren, ihanan

naisen! Julian sorja vartalo näytti vielä solakammalta ja notkeammalta

kuin ennen, kapeat kasvot entistä hienommilta, henkevämmiltä -- ja

mustista silmistä sädehti salaperäinen, sanoin selittämätön sulo, joka

voi syntyä vain surusta ja sisäisistä kärsimyksistä. Ja kun hän hymyili

vienosti punastuen, näyttivät hänen poskensa läpikuultavilta, jostakin

harvinaisesta kivestä veistetyiltä. -- Marcuksesta tuntui, ettei hän

koskaan ollut nähnyt niin hurmaavan kaunista naista! Niin, hän oli

vielä kauniimpi kuin Aurelia --. Marcus ehdotti että he menisivät

yhdessä aamiaiselle -- ja se hyväksyttiin.

Silloin Julius hienotuntoisena nousi ja sanoi toimekkaasti:

-- Minä lähden varaamaan hyvät paikat!

Kun ovi oli sulkeutunut, kiiruhti Marcus Julian luokse ja suuteli häntä

kuiskaten kiihkeällä hellyydellä:

-- Rakas -- se mitä nyt sanon, on vanhaa, mutta minun täytyy se

sittenkin sanoa: Sinä olet kaunis!

-- Marcus! koetti tyttö moittia, mutta hänen hymynsä, sädehtivät

silmänsä ja hohtavat poskensa kuvastivat vain hellyyttä, onnea.

Molemmat näyttivät rajattoman onnellisilta -- niinkuin ei olisikaan

ollut käynnissä hirveä taistelu. He olivat vielä niin _nuoria_.

Kun Julia Marcuksen käsivarteen nojautuen hiljaa astui hotellin

loistavaan ruokasaliin, herätti hän tavatonta huomiota. Kun saatiin

tietää, että hän oli pelastunut yöllisestä tuhosta, ja nähtiin hänen

vielä ontuvan, muuttui tuo mustapukuinen pääkaupungin kaunotar jokaisen

silmissä yhä mieltäkiinnittävämmäksi -- kaikkien katseet kääntyivät

häneen.

Siellä oli myös pieni ryhmä upseereja. Marcus tunsi epämääräistä

vastenmielisyyttä kuunnellessaan heidän äänekästä varmuuttaan. Useimmat

siviilihenkilöt sen sijaan näyttivät synkiltä ja epävarmoilta. Erään

herran puheesta hän sai tietää, että suuri osa asukkaista, varsinkin

rikkaimmat, olivat tänä aamuna paenneet kaupungista.

Hetken kuluttua tuli itse ravintolan johtaja Marcuksen luo ja sanoi

kohteliaalla, salaperäisellä äänellä:

-- Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne lukea muutamia äsken tulleita

sähkösanomia, joita on käsketty antaa tilapäisesti täällä oleville

korkeammille upseereille?

-- Olkaa hyvä ja tuokaa! hän vastasi tyynesti.

-- Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne!

Mies kiiruhti pois, ja Marcus hymähti pilkallisesti:

-- Kylläpäs minä olen kohonnut! Jospa nyt sitten saisi vastineeksi

joitakin todenmukaisia tietoja.

Hetimmiten tarjoilija ne toikin -- kannellisessa ruoka-astiassa! Marcus

asetti ne sanomalehden päälle, niinkuin olisi sitä lukenut.

Päällimmäisessä oli raportti eräästä pikkukaupungista, jossa

kapinalliset olivat voitolla. Toisessa ilmoitettiin kaiken olevan vielä

epätietoista. Ja kun hänen seuralaisensa jännittyneinä odottivat, sanoi

Marcus hiljaa vain yhden sanan:

-- Hyvin.

Mutta kolmas sähkösanoma vaikutti häneen kuin nyrkinisku vasten

kasvoja! Sen sisältö oli seuraava:

"Taistelu jatkuu. Neljäsosa sotilaista kapinallisten puolella.

Olemme tykkitulella valloittaneet niiltä yhden kaupunginosan. Se

palaa. Niiltä kaatunut 5 000 -- meiltä 63. Me voitamme!"

Seuraavassa kapinalliset hiukan voitolla; viidennessä häilyi voitto

sinne tänne -- hallituksen joukot odottivat tykistöä.

Mutta kuudes oli aivan pöyristyttävä; siinä kerrottiin, että O:n

kaupungissa kapinalliset olivat sulkeutuneet erääseen tehtaaseen, ja

kun he eivät poistuneet muuten, ammuttiin sinne maaherran käskystä

ammuksia -- ja kaikki paloivat. Kapinalliset olivat kostoksi "koonneet

suunnattoman suuren raa'an joukon", piirittäneet maaherran talon ja

polttaneet sen omistajineen poroksi. Osoitteeksi joukon hurjasta

raivosta mainittiin, että eräs sosialisti, joka oli kehoittanut heitä

luopumaan aikeistaan, iskettiin paikalla kuoliaaksi; ja virkamiehiä oli

surmattu kymmenittäin.

Samalla hetkellä kajahti jossakin kauempana kiväärinlaukauksia;

ammunta kiihtyi yhä ankarammaksi. Hetken kuluttua niitä alkoi kuulua

toisaaltakin.

Marcus päätti lähteä katsomaan, mutta eteisessä tuli häntä vastaan eräs

insinööri, jonka hän oli kauan tuntenut. Marcus puristi kiihkeästi

hänen kättään ja kysyi kahakan yksityiskohtia.

-- Tämä ei ole vielä mitään, vastasi insinööri kiihtyneenä. -- Mutta

minä pelkään jotakin, jotakin kamalaa -- sillä koko kaupunki on

palkkajoukkojen vallassa. Sen jälkeen kun niiden kasarmi viime kuussa

valmistui miltei linnoitukseksi, ei niille...

-- Linnoitukseksi? keskeytti Marcus hämmästyen.

-- Niin, kuvittele vain suurta, nelikulmaista rakennusta, jonka

betoniset ulkoseinät täydellisesti kestävät pikatykin tulta, jonka

ikkunoina on vain ampuma-aukkoja ja muurin reunat täynnä pikatykkejä ja

konekivääreitä! Ja kun se on korkealla kukkulalla, niin todellisuudessa

se vallitsee kaupunkia kuin entisajan ryövärilinna ympäristöään. Sen

tähden ei täällä ole uskallettukaan mitään.

-- Todellakin! mutisi Marcus huolestuneena. -- Luuletko todella, että

ne...

-- Minä todella pelkään, veli! Ajattele: tuolla torilla vähintään

satatuhatta ihmistä -- jospa ne panssariautoilla piirittäisivät koko

kaupunginosan -- Nykyinen päällikkö on kerran ennen tehnyt sellaista --

ja niiltä voi muutenkin odottaa mitä tahansa.

Marcus tuijotti hetken synkästi eteensä ja lausui sitten päättävästi:

-- Sitten mekin jäämme vielä tänne -- toistaiseksi...

Hän pyysi ystävänsä samaan pöytään ja selitti lyhyesti, miten Julia oli

pelastunut.

Julia ilostui suuresti nähdessään insinöörin ja kysyi, oliko hänen

rouvansa mukana -- tämä oli Julian entinen kotiopettajatar. Mutta

insinööri kertoi tyytyväisenä, että oli aamulla lähettänyt hänet lasten

kanssa kauas maalle.

Ylös helvetistä: Romaani · 第 64 / 76 题