Julius tarttui äkkiä suonenvedontapaisesti Marcuksen käsivarteen ja
änkytti:
-- Herra Jumala! Katso, _heitä_ -- _on kymmenittäin!_
Marcus oli kaiken aikaa _nähnyt_ jotain tavatonta, mutta hän ei ollut
pannut siihen huomiota. Nyt hän tarkasteli noita onnettomia -- ja hänen
selkäänsä kylmäsi.
Muutamat istuivat maassa liikkumattomina tai hiljaa huojutellen itseään
ja tuijottivat tylsällä kauhulla liekkeihin; eräs loikki nelinryömin
maassa, haukkuen kuin koira; ja heti hyökkäsivät monet hänen jälkeensä,
matkien eri eläinten huutoja. Heitäkin kauheampi oli eräs papin
näköinen mies, joka tavattomalla kiireellä juoksenteli edestakaisin
hien vuotaessa virtana hänen kasvoiltaan; välillä hän tömisti kenttää
paljaalla, paksulla jalallaan ja huusi ankaralla saarnaäänellä:
-- Nouskaa haudoistanne! _Hän_ tulee heti! Valvokaa ja rukoilkaa!
Hän vaikeni, kuunnellen tuskallisen jännityksen vallassa; sitten alkoi
hyppiä tasajalkaa, jotta tanner tömisi. Taukosi taas hengästyneenä ja
ärjyi yhä ankarammin:
-- Älkää yrittäkö piiloutua! Kyllä minä näen, että vielä puuttuu
seitsemän kappaletta! Minun toimekseni on annettu ajaa teidät ylös
-- ja minä _ajankin_ teidät ylös -- ellei muuten niin ruoskilla ja
skorpioneilla!
Äkkiä hänen hikiset kasvonsa muuttuivat kauhusta kuolemankalpeiksi, ja
hän alkoi käheästi parkua:
-- Mi -- mitä --? Ette nouse _minun_ käskystäni.. Koska... Niin, minä
tein sen! Minä siunasin sotajoukkoja ja -- ja rukoilin... Mutta minä
tein _velvollisuuteni_ -- tein sen _esimiesteni käskystä!_ Enkä minä
tiennyt, että minun syntini tähden tulisi viimeinen tuomio. Nouskaa,
sanon minä! Sillä tietäkää, te niskurit ja hitaat sydämestä: minä olen
Herran, Sebaothin enkeli! Ja tämä on minulle toimeksi annettu.
Eräs tavattoman pitkä, laiha mies oli hiljaa kiivennyt kiviaidalle.
Hänen yllään oli vain valkoinen, leveähihainen yöpaita; hänen kalpeat
kasvonsa vääristyivät peloittavasti, ja hän heilutti pitkiä käsiään,
karjaisten hirmustuneella äänellä:
-- Voi siunaus, väärä profeetta, valehtelija -- joka olet juopunut
valittujen verestä! Tiedä sinä! Tietäkää kaikki -- tietäköön koko maan
piiri: minä kutsun julistan: _tulkaa tuomiolle!_
Kuului vihlova kauhunhuuto. Suurin osa, varsinkin naisista, oli yön
tapauksista pelästynyt miltei mielettömäksi. Kun nuo kauheat sanat
kajahtivat heidän takanaan ja he kääntyessään näkivät pitkän, valkean
olennon, pimenivät heidän silmänsä, he luulivat todella näkevänsä
viimeisen tuomion julistajan. Monen järki sammui, kuului käheätä,
uikuttavaa naurua, joka muistutti nälkäisten lintujen huutoa. Sekasorto
kiihtyi, kuului kauhistuneita, kimakoita kirkaisuja:
-- Herra, anna anteeksi!
-- Olemme kuunnelleet väärää profeettaa.
-- Armahda! Armahda!
Sitten kuului metelin yli voimakas miehenääni:
-- Ihmis-raukat! Ettekö näe, että hän on hullu?
Mielipuoli oli huudoista välittämättä jatkanut kaiken aikaa puhettaan.
Hän oli unohtanut henkilökohtaisen vihansa, hänen äänensä oli muuttunut
jylisevän juhlalliseksi:
-- Niinkuin pitkäisen tuli leimahtaa idästä hamaan länteen, niin on
myös Ihmisen pojan tulemus! Sillä silloin pitää suuren vaivan oleman
ja ihmiset pitää nääntymän pelvon ja odotuksen tähden! Ja elementit
palavuudesta sulavat.
Jotkut koettivat tunkeutua joukon lävitse, ja mielipuoli karjaisi
kammottavalla äänellä:
-- Menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, _tuohon_ iankaikkiseen
tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä! Siellä
pitää oleman itku ja hammasten kiristys! Ja kuolema ja helvetti
heitettiin tuliseen järveen, ja tämä _on se toinen kuolema!_
Vasta nyt hänen äänensä lakkasi kuulumasta -- puhkesi sellainen
ulvonta, kiljunta, että Julius kumartui koettaen tukkia korviaan.
Onnettomat ihmisraukat olivat alkaneet tapella keskenään: toiset
tahtoivat saada mielipuolen alas aidalta, mutta joukko pelästyneitä,
hulluja ja hysteerisiä naisia seisoi tiellä kiljuvana, mielettömänä
muurina. Heidän ulvontansa tukahdutti toisinaan tulenkin pauhun.
Mieletön huitoi ja huusi taukoamatta -- ja kaiken ylitse valoi raivoava
tulimeri verisen hohteensa. Vain toisinaan kuului melun yli joitakin
yksityisiä huutoja:
-- Pois mielipuoli!
-- Älkää koskeko häneen!
-- Jumala, ole armollinen!
-- Alas sieltä! Muuten kaikki tulevat hulluiksi!
-- Peljätkää herran vihaa!
Nyt hypähti Julius seisomaan ja ähkyi kauhistuneella äänellä --
niinkuin hänkin olisi tullut mielipuoleksi:
-- Marcus! Pois! Pian -- minä en kestä kauempaa.
Marcus nousi nopeasti ylös istahtaen ohjauspaikalleen -- ja samalla
hetkellä kuului melun yli luonnottoman terävä, kiljuva naisääni:
-- _Älkää rohjetko koskea herran enkeliin!_ Hän on tullut kutsumaan
teitä viimeiselle tuomiolle -- ja te aiotte tappaa _hänet!_
Marcus pani nopeasti moottorin käymään ja lentokone alkoi hiljalleen
edetä, mutta yhtenä ulvovana hornankuorona yhtyivät mielipuolet
johtajattarensa huutoon. Marcus kiihdytti vauhtia, mutta vinkuvien
piiskaniskujen tavoin satelivat takaapäin yön surkeimpien uhrien huudot:
-- Oi jumalattomat -- niskurit!
-- Tahdotteko estää viimeisen tuomion?
-- Herra on murskaava tomuksi!
-- Helvetti on jo sytytetty teitä varten!
-- Ha ha ha! He he he!
-- Katsokaa, kuinka se loistaa!
-- Tahdotteko murhata _enkelin_ -- julmurit!
-- He ovat piruja, piruja!
-- Katsokaa, niillä on sarvet ja hännät!
-- Menkää takaisin helvettiinne!
-- Tuonne takaisin -- saatanat!
-- Rukoilkaamme!
Sitä mukaa kuin he etenivät, häipyivät sanat kuulumattomiin sekaantuen
huumaavaksi meluksi. Julius katsahti taakseen ja näki jotakin sekavaa,
heiluvia nyrkkejä, pyörivää, kuin villiä tanssia -- ja hänestä tuntui,
että noiden mielettömien yläpuolella tanssi tyhjässä ilmassa parvi
punaisia paholaisia, iloisina vartioiden uhrejaan. Mutta lopulta hän
käsitti, että kiviaidalla juoksenteli ja tappeli puolialastomia miehiä.
Marcus pysäytti koneen noin kolmensadan metrin päähän kodittomien
joukosta ja alkoi kuunnella.
-- Emmekö menisi vähän kauemmaksi? kysyi Julius arasti.
-- Ei hyödytä, vastasi Marcus synkästi ja katkerasti. -- Sanoja tänne
ei enää erota -- eikä heidän _yhteistä_ huutoaan pääse pakoon. Vaikka
tunkeutuisi maan uumeniin, se soi aina korvissa.
-- Oikeassa olet, veli.