Kun Marcus hiljalleen ohjasi lähemmäksi onnettomien joukkoa, hän luuli
silmiensä pettävän -- kaikki tuntui mielettömältä, kuumehoureisen
näyltä.
Kamalan sekasortoisena kaaoksena liikehti onnettomien joukko: varsinkin
puolialastomat naiset näyttivät aivan kuin etsivän jotakin polttavan
tuskan pakottamina. Jotkut seisahtuivat välillä väännellen käsiään,
toiset kurottivat niitä tuskallisesti tulimerta kohden -- niinkuin
olisivat möyryävältä tulihirviöltä rukoilleet armoa, rakkaittensa
elämää.
Muutamat makasivat kuolleitten tavoin maassa, kasvot nurmikkoon
painettuna näkyi suonenvedontapaisesti vavahtelevia vartaloita, ja
jotkut peittivät kasvonsa kyyristyen aivan kuin murhaajan kuoliniskua
odottaessaan.
Mutta kun Marcus oli kääntänyt koneen tuulta vasten ja pysäyttänyt
moottorin, hän huomasi, että näkyäkin kamalampi oli joukon melu.
Siitä kuului vihlovaa itkua, valitusta, kirkaisuja; vihan, tuskan
ja epätoivon huutoja; jäntevien nyrkkien noustessa kajahti kauheita
kirouksia ja uhkauksia, muutamat rukoilivat suurella äänellä Jumalaa;
joku etsi kiihkeästi vaimoansa, ja useat naiset huusivat lakkaamatta
miestensä ja lastensa nimiä -- näkyi myös itkusta nääntyneitä
harhailevia pienokaisia, heidän ääntään ei enää kuulunut.
Mutta toisinaan kuului kiviaidan vierestä tuskanhuuto, joka tunkeutui
sydämeen veitsenterävänä, viiltävänä. Ja Marcus näki siellä olentoja,
jotka kiemurtelivat poljettujen matojen lailla; siellä olivat palaneet.
Kun hän niiden joukossa näki muutamien pienokaisten vääristyneitä
kasvoja, muistui Marcuksen mieleen, miten hänen paljaalle jalalleen
kivääritehtaassa kerran oli roiskahtanut sulaa terästä. Hän oli nytkin
tuntevinaan saman tulisen tuskan.
Hetken hän seisoi, otti sitten vapisevin käsin morfiinipullon ja
ruiskun sekä hypähti alas.
Hänen täytyi sulkea silmänsä, saapuessaan kiviaidan luokse -- hänen
hampaansa alkoivat kalista.
Miehiltä oli palanut parta, hiukset, paita -- ja valkealla iholla näkyi
häikäisevän punaisia läiskiä; mutta näitäkin hirveämmiltä näyttivät
mustuneet kohdat -- ja lapset...
Heitä oli sillä kohtaa vain neljä: kolme pientä poikaa, ja noin
8-vuotias, laiha tyttö -- ja juuri tämä tyttöparka oli palanut
pahimmin. Hänen vaalea, silkinhieno tukkansa oli kärventynyt vain
latvoista, mutta selittämättömällä tavalla oli pieni käsi kärventynyt
mustaksi -- päältäpäin nahkakin käpertynyt. Pienokainen aukoili suutaan
kuin kivellä puusta pudotettu lintu -- ja kuolevan linnun varpailta
näyttivät myös nuo hennot, mustuneet sormet. Poikaset huusivat
sydäntäsärkevästi, mutta tyttöraukka vaikeroi vain hiljaa -- ikäänkuin
kuolemanväsyneenä.
Marcuksen silmissä tuntui hämärtävän; hän kuuli kuin unessa erään
värisevän naisäänen huudahtavan:
-- Jumala siunatkoon teitä!
Ja eräs keski-ikäinen mies, jonka kasvot hehkuivat tulipunaisina, ähkyi
käheästi:
-- Ettekö voisi antaa minullekin? Maksaisin...
-- Ja minulle! Minulle! kuului kaikkialta vaikeroivia ääniä.
Marcus kääntyi heihin, ja hänen äänensä kuului tukahtuneelta:
-- Ystäväni -- ystävä raukat... Ei ole muuta kuin näille --
pienokaisille...
Sitten kuului matala tuskallinen ääni:
-- No, me olemme edes miehiä -- kuolkaamme vain! Mutta kun nuo pienet
lapsiraukat saavat kitua niin hirveästi...
-- Antakaa heille pian!
Marcus antoi ensin pojille, ja kaksi heistä oli jo lakannut itkemästä.
Kun Marcus tuli tyttöparan luokse tarttuen hänen hentoon käsivarteensa,
vääntyi pienille sinertäville kasvoille hirveä tuska, ja hän kuiskasi
aivan kuin viimeisillä voimillaan:
-- Äiti -- polttaa...
Tuo heikko ääni ja ilme vaikuttivat Marcukseen kummallisesti. Tuntui
siltä, kuin olisi pienokainen ollut jo kauan sairaana -- niinkuin hän
olisi kuullut äänettömän kuiskauksen: En voi, en _jaksa_ enää -- olen
niin pieni, heikko. Armahtakaa -- antakaa minun vihdoinkin -- kuolla --
kärsin niin kovin!
-- Pieni -- pieni lapsiraukka -- sinun ei tarvitsekaan enää kärsiä! oli
Marcus kuiskaavinaan. Ja hän antoi pienokaiselle niin paljon, että tämä
vaikeni heti: näytti nopeasti vaipuvan syvään uneen.
Marcus ei tuntenut pientäkään katumusta -- päinvastoin hän hiukan
rauhoittui. Sitten hän otti lapsen varovasti syliinsä sanoen:
-- Vien hänet koneeseen nukkumaan, siellä on pehmeämpää.
Ihmisjoukon raivokas huuto mylvähti sekavana, rajuna pyörremyrskynä,
tukahduttaen hetkeksi tulenkin pauhun. Vain vaivoin saattoi siitä
erottaa muutamia sanoja:
-- Voi murhaajia!
-- Kuka on tämän tehnyt?
-- Konnat! Missä on lapseni?
-- Nyt on tuomiopäivä!
-- Helvetti on jo sytytetty valmiiksi!
-- Jumala, armahda meitä!
-- Rukoilkaamme!
-- Minä olen enkeli! Enkeli! Vihdoinkin sain siivet!