Tulen voima näytti yhä yltyneen. Niinkuin nälkäinen, raivostunut hirviö
se oli taas nielaissut yhden esikaupungin kuin suupalaksi -- ja ihmiset
pakenivat poispäin, kuin takaa-ajetut eläimet, itkien ja parkuen kuin
mielipuolet. Kerran, kun ihmisraukkojen huuto hiukan vaimeni, kuului
suuren koiralauman haikeaa ulvontaa. Juliuksen kiihottuneessa mielessä
tuntui siltä, kuin olisivat kolmen miljoonan murhatun sielut itkeneet
tuon suuren rikoksen tähden -- suuren kaupungin hävityksen tähden.
He tuijottivat kuin jähmettyneinä: esikaupunkien sytyttyä näytti
tulimeri ulottuvan taivaanrannasta toiseen, ja tuon äärettömän
ulapan pinnasta hyppivät hurjassa tanssissa tulipatsaat kuin korkeat
hyökyaallot -- myrskyävä tulimeri! Miljoonat kipinät kiitivät
pilvittäin avaruudessa, puoli maailmaa näytti palavan ja taivas hehkui
veripunaisena -- niinkuin sekin olisi värjäytynyt sen viattoman veren
paljoudesta, joka tänään oli vuotanut maahan.
Marcus tuijotti yhä ääretöntä pätsiä; ajatellen Antoniusta: vuosikaudet
tämä oli ponnistellut keksintönsä vuoksi; vuosikaudet suunnitellut,
työskennellyt taukoamatta päivät ja yöt -- ja sitten...
-- Kun ajattelee, että _hänen_ työnsä avulla tuo kammottavuus on saatu
aikaan -- hän puhui itsekseen ja lisäsi epätoivoisesti: -- Tuntuu
siltä, kuin -- täytyisi tulla hulluksi. Ja mitä, _mitä_ kaikkea tuolla
lieneekään tapahtunut? Muistatko huudon sieltä keskeltä?
Marcuksen mieleen tuli, että lähistöllä oli työläisten kaupunginosa,
ja nyt hän muisti siellä olleen tuhansia työläisperheitä, joista isät
vietiin toissapäivänä kasarmiin.
Marcus havahtui kuullessaan, miten Julius äkkiä alkoi katkerasti itkeä.
Mutta Marcus ei voinut itkeä, hänellä oli vain sellainen tunne,
kuin alkaisi tukehtua. Hän kosketti vaistomaisesti kaulaansa -- ja
hänen mieleensä lennähti Antoniuksen raju tempaisu illalla hänen
reväistessään kauluksensa rikki.
Kauhistuttavan selvästi hän mielessään näkee, miten nuo yksinäiset
työläisäidit äsken hypähtivät kauhusta kirkaisten vuoteiltaan.
Lapsilauma juoksee itkien äidin turviin kuin linnunpojat emonsa
siipien alle. Äiti ottaa pienimmät syliinsä painaen vaaleatukkaiset
päät poveansa vastaan, hän peittää isompienkin päät, jotteivät he
näkisi noita kamalia leimahduksia -- ja rukoilee kauhusta kalpein
huulin apua Jumalalta. Mutta liekit lähenevät nopeasti, lapset alkavat
sydäntäsärkevästi huutaa. Räjähdys, helähdys, räiskettä -- ja sinertävä
liekki syöksähtää sisään kuin raivokas, notkea peto. Suunnattomalla
tulikielellään se nuolaisee ahnaasti; lasten ohuet paidat, heidän
vaaleat kutrinsa katoavat silmänräpäyksessä. He huutavat, kiemurtelevat
-- hennot kädet mustuvat, käpertyvät...