Marcus nousi koneeseen, ja kun hän punertavassa valossa näki tuon
puolialastoman, nyyhkyttävän joukon, valtasi hänet vastustamaton
liikutus ja sääli.
Viitaten palavaan kaupunkiin hän koetti puhua joitain lohdutuksen
sanoja. Hän ei muistanut itsekään, mitä puhui; sitä vain muisteli
vakuuttaneensa, etteivät heidän omaisensa olleet turhaan kuolleet.
Vaiettuaan Marcus kuuli tulen kohinasta huolimatta erään kiihkeän
naisäänen, joka vaikutti häneen omituisesti:
-- Päästäkää minut! Se on hän! Hän elää!
Hän näki _Aurelian_ tulevan valkeissa alusvaatteissaan, musta tukka
hajallaan.
Ja Marcus mutisi kuin kaiku:
-- Hän _elää_.
Marcus katsoi kuin kuumehoureissa: juuri tuollaisena hän oli kuvitellut
tytön vankilassa, silloin kamalana yönä.
Ja taas kuului kiihkeänä värisevänä riemuhuutona:
-- Hän elää, _elää!_
Tyttö koetti tunkeutua lentokonetta kohden -- Marcus näki hänen
kaatuvan.
Sitten Marcus tunsi vain hämärästi, että hän rajulla voimalla tempoili
ihmisiä tieltään, huutaen kiihkeästi:
-- Tietä! Päästäkää! Pois tieltä!
Kaikki tuntui omituisen sekavalta. Hän tunsi Julian, näki hänen
pyörtyneen, kantoi hänet koneen pehmeään nojatuoliin ja kallisti sen
makuusohvaksi -- sitten hän puki tytön ylle oman pehmeän turkkinsa.
Julia aukaisi silmänsä ja vavahti ensin pelästyneenä. Mutta kun hän
katsahti Marcusta silmiin, kuvastui hänen katseessaan rakkautta,
riemua, rukousta; hän aikoi sanoa jotakin, mutta hänen huulensa
alkoivat vavista -- ja suuret kyynelet tunkeutuivat pitkien mustien
silmäripsien välistä.
Marcuksen valtasi syvä liikutus. Hän laskeutui polvilleen ja suuteli
tytön kalpeita, vapisevia huulia.
Katkonaisesti itkien Julia kertoi, että hän oli ollut yksin kotona, isä
oli lähtenyt illalla pääministerin luokse juhlaan. Heti ensimmäisen
jyrähdyksen jälkeen hän oli pelästyneenä noussut vuoteelta ja lähtenyt
juoksemaan; hämärästi vain muisti, että viereinen huvila räjähti ja
alkoi palaa, sytyttäen heidänkin huvilansa. Hän ei muistanut sitäkään,
miten oli joutunut urheilukentälle -- hän oli vain juossut... Sitten
hän katsoi taas sivulleen, äärettömään, pauhaavaan tulimereen ja alkoi
vavista, huutaa ja itkeä hysteerisesti.
Marcuksella oli haavoittumisen varalta morfiinia ja hän antoi sitä
Julialle -- yön tapaukset olivat koskeneet liiaksi tytön hermoihin.
Julia näyttikin rauhoittuvan, kasvoilta katosi vähitellen tuskan ja
kauhun ilme; katse muuttui raukeaksi, ja vihdoin hän nukkui.
Marcus istui hänen viereensä ja katseli tytön laihtuneita kasvoja:
_nyt_ ne olivat täydelleen samannäköiset kuin Aurelian.
Sekavat tunteet valtasivat Marcuksen mielen. Hän tunsi katumusta
ajatellessaan, että Julia oli laihtunut ja kalvennut juuri hänen
tähtensä -- sillä sen hän nyt varmasti tiesi, että Julia rakasti häntä.
Eikä hän ollut edes käynyt tervehtimässä tyttö parkaa. Ei edes Aurelian
tähden.
Tytön kasvoille tuli tuskallinen ilme, hän värähti koko ruumiiltaan;
luultavasti hän näki jotain äskeisistä tapauksista unissaan.
Peite oli liukunut hänen jaloiltaan; Marcus nousi niitä peittämään ja
huomasi, että silkkisukat olivat rikki -- ja hento jalkapohja kokonaan
verillä -- soran ja terävien kivien repelemä.
Syvä liikutus, hellyys, ja vielä jokin ennen tuntematon tunne tulvahti
Marcuksen mieleen; hän olisi heti tahtonut tehdä jotakin Julian vuoksi,
rukoilla häneltä anteeksi, ettei ollut ymmärtänyt... Suudella noita
jalkoja, jotka olivat pienet ja hennot kuin lapsen jalat.
-- Sillä tavalla hän siis kuoli.
Marcus hätkähti, kuullessaan tuon matalan, tukahtuneen äänen -- ja
nähdessään Juliuksen tuijottavan palavaa kaupunkia. Tämän katseessa
kuvastui omituinen, jähmettynyt tuska.
Tuo ääni herätti Marcuksen kuin unesta. Hänen mieleensä syöksyi
yhtaikaa katkera suru, tuska ja kauhunsekainen ihailu: _Antonius!_
Häntä ei enää koskaan nähdä. Yksikään kuolevainen ei tule koskaan
tietämään, missä hänen ruumiinsa on. Hän meni Juliuksen luokse, tarttui
tämän käteen, puhuen oudon innostuksen vallassa: -- Niin veli -- hän
kuoli niinkuin oli elänytkin. Hän tahtoi saada aikaan _suurta_ -- ja
kun noin kävi, niin hän ainakin kuoli suurenmoisella tavalla. Sillä hän
oli mies -- _voimakas mies_.
Kalpeina ja äänettöminä he taas tuijottivat kamalaa näytelmää.
Tasangolta oli alkanut puhaltaa jääkylmä syystuuli. Toisinaan leyhähti
tulimeren polttava henkäys tänne asti, mutta alastomain ihmisraukkojen
oli miltei heti täytynyt siirtyä lähemmäksi tulta. Keltaista tuliseinää
vasten näytti heidän joukkonsa rauhattomalta haamujoukolta. Ja
toisinaan kuului sieltä tulen pauhinan ylitse vihlovaa kirkunaa, itkua
ja vaikerrusta.
Marcus havahtui tylsyydestään, väristessään vilusta. Hän luuli ensin
olevansa kuumeessa, mutta sitten hän huomasi, että tuuli oli vähitellen
kiihtynyt myrskyntapaiseksi, jota tulimeren hirveä kuumuuskaan ei
jaksanut yhtä mittaa läpäistä -- sinne olikin matkaa lähes kaksi
kilometriä. Julius värisi myöskin, ja Juliankin kasvot ja kädet
tuntuivat kylmiltä.
-- Julius -- meidän täytyy myöskin siirtyä lähemmäksi, hän huomautti
hiljaa.
Kilpa-ajokentän keskusta oli aivan tasaista, kovaa nurmea. Marcus pani
lentokoneen liikkeelle, ja kumipyörillään se vyöryi palavaa kaupunkia
kohden -- hiljaa, äänettömästi -- niinkuin jokin tropiikin kauhea
jättiläishyönteinen olisi varovasti ryöminyt matkailijan nuotiota
kohden.
Jo löyhähti vastaan niin tulinen henkäys, että Marcus sulki silmänsä ja
kumartui. Ja hän ihmetteli, miten nuo ihmisraukat voivat sitä kestää.
Mutta lähemmäksi tultuaan hän huomasi, että tuliseinän ja onnettoman
joukon välillä oli vinottain lähes ihmisenkorkuinen kiviaita -- se
suojeli pahimmalta kuumotukselta.