Marcus hiljensi koneensa vauhdin mahdollisimman pieneksi ja antoi sen
kierrellä hiljaa ylöspäin.
Hän pyyhki kasvoiltaan virtoina vuotavaa hikeä -- leimahdukset
lakkasivat, ja vihollisen koneet katosivat näkyvistä.
Mutta vain neljäs osa niistä pakeni! Hänen koneensa paremmuuden vuoksi
he olivat onnistuneet tuhoamaan niin paljon; hän oli pudottanut kuusi
kappaletta -- ja Antonius oli tuhonnut vähintään kuusitoista!
-- Herra Jumala! hän kuuli Juliuksen käheästi huutavan ja näki, että
tämä peitti käsillään tuskasta vääristyneet kasvonsa.
Marcus oli ollut omituisen raivon ja koston huumaustilassa; hän
ymmärsi, miten turhaa heidän ponnistuksensa oli ollut.
Marcuksen kurkusta tunkeutui omituinen voihkaus -- hän pelkäsi
tulevansa hulluksi.
-- Tai olenko minä ehkä jo mielipuoli? hän änkytti itsekseen
kauhistuneena. -- Jospa tuo onkin _mielipuolen harhanäky?_
Marcus muisti kertomukset Rooman palosta ja päätti mielessään, että sen
on täytynyt olla lapsenleikkiä verrattuna tuohon leimuavaan, hyppivään,
aaltoilevaan tulimereen -- johon puolen tunnin kuluessa oli hukkunut
_kolme miljoonaa ihmishenkeä_.
Tulimeri...? Ei, vaan helvetti! Marcuksen mieleen palasivat elävästi
äitivainaan kuvaukset helvetistä. Ja hänestä tuntui, että hän _nyt näki
helvetin_.
Kauhun ja tuskan järkyttämänä hän jupisi tietämättään ääneen:
-- Kolme miljoonaa ihmistä on juuri äsken kärsinyt tuolla kaikkein
kiduttavimman kuoleman.
Samalla hetkellä kuului alhaalta syvyydestä, tulen mahtavan pauhinan
yli moniääninen, vertahyydyttävä hätähuuto.
Tuo kamala huuto tuntui tunkeutuvan terävänä puukkona hänen rintaansa;
koneellisesti hän katsahti alas, ja hänen ruumiinsa alkoi väristä --
niinkuin puukkoa olisi työnnetty yhä syvemmälle hänen rintaansa.
Tuliaavikon keskellä näkyi pieni ala, jossa ei vielä näkynyt liekkejä,
sen peitti vain sakea savu. Huuto kuului siis tuon läpitunkemattoman,
mustanpunaisen savupilven _alta_. Siellä saattoi olla kymmeniä tuhansia
ihmisiä -- ja heidän täytyi kaikkien vähitellen...
Taas kuului tuo epäinhimillinen huuto, se oli vielä tukahtuneempi kuin
äsken.
-- Kuule! Kuuntele! huusi Marcus äkkiä kuin mieletön. -- Jos helvetti
olisi, niin sielläkään _ei voisi_ olla noin kauhistavaa! Ajattele: _ne
tukehtuvat nyt juuri -- nyt_... Eikö -- eikö se jo taukoa?
Marcus tukki korvansa, mutta se kuului -- kuului... Hän lisäsi koneen
vauhtia, ohjaten suoraan poispäin, kiersi äänensammuttajat paikaltaan;
moottori alkoi vimmatusti surista -- mutta se oli kuuluvinaan
sittenkin. Hän oli erottavinaan naisten kimeitä kirkaisuja, hullujen
naurua, lasten hentoja, rukoilevia ääniä:
-- Äiti, äiti!
Vieläkään ei siltä kohdalta noussut liekkejä! Marcus sulki silmänsä
päästäkseen näkemästä, mutta hän näki entistä enemmän, selvemmin.
Toinen toistaan pöyristyttävämmät näyt palavasta kaupungista kiitivät
hänen silmiensä editse.
-- Ooh! Pois! huusi Marcus käheästi. -- Lähdetään jonnekin täältä.
Missä Antonius lienee?
Julius otti kädet kasvoiltaan ja sanoi vapisevin huulin:
-- Minä näin hänen silloin heti -- kohoavan ylöspäin.