-- Mitä? mutisi Marcus tuijottaen terävästi alaspäin.
Siellä läheni hurjaa vauhtia punainen, pyöreä pilkku ja sitten
syöksähti heitä vastaan _alapuolelta_ suuri tumma hahmo: _lentokone!_
Ja heti tämän jäljestä toinen, kolmas, neljäs -- niitä tuli kokonainen
pitkä jono, jokaisella punaiset merkkilyhdyt. Hänestä tuntui aivan kuin
parvi siivekkäitä paholaisia olisi siinä ilkeästi muristen kiitänyt
eteenpäin -- verestävä silmä kostonhimosta ja kiukusta kiiluen. Sinne
ne katosivat pimeyteen -- ja niitä oli ollut vähintään neljäkymmentä!
Marcus oli muutaman hetken kuin jähmettynyt. Mutta sitten hän äkkiä
muisti Antoniuksen ja näytti nopeasti merkin: "Alas!"
Julius kohdisti valonheittäjän alas, pimeätä maata kohden: siellä
oli lavea, ruskea pelto, siis heinäpelto! Marcus laskeutui sinne
mahdollisimman nopeasti.
Muutaman hetken kuluttua laskeutui myöskin Antoniuksen kone. Marcus
juoksi hänen luokseen ja änkytti hätääntyneenä:
-- Mitä tämä on? Ne olivat -- olivatko ne todellakin vihollisia?
Antonius ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan, ei näkevän häntä. Hän
hypähti kiireisesti alas; käännähti tolkuttomasti koneensa vieressä, ja
Marcus kuuli hänen mutisevan oudolla, matalalla äänellä:
-- Mitä minä olen tehnyt -- mitä, mitä minä tein?
Sitten hän seisahtui tuijottaen pimeyteen; rykäisi käheästi ja kosketti
koneellisesti kaulaansa -- siellä kirveli ja poltti jokin kuuma, se
nousi ylemmäksi...
Kolme miljoonaa -- pienokaisetkin. -- Hänen hengityksensä korisi,
rautainen rengas alkoi kiertyä hänen kaulansa ympärille -- se tuntui
kiristyvän, kiristyvän. Tapetaanko heidät kaikki nyt heti? Tuleeko hän
nyt hulluksi? Eihän koskaan ole... Kuoleeko hän?
Marcus näki, miten hän äkkiä repäisi kauluksensa poikki, ähkyen
tukahtuneesti:
-- Pian se nyt tulee -- ja _minun_ tähteni! Mihin, _mihin_ minä menen?
Niin, minä myöskin astun helvettiin!
Marcuksen sydäntä pusersi hirveä tuska ja pelästys: hän luuli
Antoniuksen menettäneen järkensä ja tarttui ystävänsä vapiseviin käsiin
puhuen liikutuksen vallassa:
-- Veli raukka -- koeta rauhoittua -- eihän se sinun syysi ole, veli.
Eikä sitä voi enää auttaa.
Antonius riuhtaisi itsensä irti sanoen soinnuttomalla äänellä:
-- Se on _minun syyni_. Minä olen ne valmistanut. -- Hän ajatteli
hetkisen, sitten löi kädellään otsaansa. -- Niin! Ei ilmaiseksi! Ei
ilmaiseksi -- ei!
Sitten hän kääntyi apulaisensa puoleen sanoen käheästi ja hätäisesti:
-- Kiitän sinua -- olet ollut uskollinen toveri. Nyt saat astua pois
jos tahdot, sillä... Niin, tahdotko mennä?
-- Miksi minä pois astuisin? tämä kysyi ihmetellen.
-- Katsos, minä en ehkä tule enää takaisin -- niin, en tule!
Kuului kolea naurahdus, ja apulainen lausui lujasti:
-- Minä olen paikallani.
Antonius teki nopeasti joitakin valmistuksia pomminpudotuslaitteessa.
Sitten hän astui Marcuksen ja Juliuksen luokse, puristi heidän kättään,
ja hänen vieraalta sointuvassa äänessään kuvastui kauhea tuska ja
epätoivo:
-- Veljeni -- niin, teitä molempia pidin veljinäni -- Kuvittelin niin
paljon, ja näin _kävi_. -- Tervehtikää niitä tovereita, jotka vielä
tapaatte. Minä tiedän myös, että te teette kaiken minkä voitte. Ja nyt
-- hyvästi.
-- Rakas veljeni! pyysi Julius tukahtuneesti nyyhkyttäen. -- Älä --
älä...
-- Veljet, minä olen iloinen, että näen teidät nyt juuri -- viimeiseksi
-- sillä _teitä_ yksin minä olen rakastanut.
Julius painoi päänsä Antoniuksen rinnalle äänettömästi itkien. Tuo
näky vaikutti Marcukseen järkyttävästi: niinkuin poika olisi viimeisen
kerran syleillyt mestauslavalle lähtevää isäänsä. Ja sitten värähti
matala ääni -- aivan kuin surumarssin viimeinen akordi:
-- Hyvästi, pikkuveli...
Marcus tunsi kättään lujasti puristettavan, kuuli saman surullisen
kuiskauksen:
-- Marcus -- koeta tulla onnellisemmaksi kuin minä olen ollut -- sillä
sinun täytyy _elää_.
Viimeisessä sanassa kuvastui peitetty uhka, ja sitten syöksyi suoraan
sydämeen:
-- Muista Aureliaa!
Samassa sinertävä leimahdus valaisi pariksi sekunniksi koko pohjoisen
taivaan... Antonius hypähti nuolennopeana koneeseen, epäselvästi
häämötti kohotettu nyrkki -- ja tyynessä yössä kajahti terävänä,
uhkaavana ja voimakkaana kuin miljoonain joukolle:
-- _Muistakaa tämä yö!_
Kuului valtava jyrähdys, ja kun sen omituinen, ratkova kaiku vielä
kiiriskeli taivaanrannasta toiseen -- syöksyi Antoniuksen kone
uhkaavasti ulvahtaen ylös pimeyteen.
Kaukana kaupungin yllä alkoi leiskua yhtä mittaa, ja ukkosentapaiset
jymähdykset seurasivat vasta pitkän ajan kuluttua.
Marcus tarttui ohjauslaitteeseen, mutta huomasi, että hänen pomminsa
olivat vielä kotelossa! Vapisevin käsin hän hapuili umpimähkään, otti
yhden käteensä, aikoen asettaa sen pudotuslaitteeseen.
-- Julius -- minä en ymmärrä, minä tulen hulluksi! En tiedä, miten
tämä? Ja tuolla -- tuolla, katso nyt!
Hänen äänensä vapisi, hänen kätensä vapisivat -- hän ei selviytynyt...
Julius mutisi jotakin hermostuneesti ja välillä vilkaisi sivulleen.
Siellä kaukana leiskui tuhkatiheään; räjähdysten kaiku kiiri heidän
ylitseen kaameana ryskeenä -- niinkuin tuhannet rynnäkkötykit olisivat
raivoisasti ampuen kiitäneet salamannopeasti ilmassa.
Mutta eihän Antonius asetellut mitään! huudahti Julius äkkiä.
Ja tarkastaessaan he huomasivat, että pommit tulevat kotelosta
automaattisesti esiin, kun kotelo vain asetetaan pudotuslaitteeseen.
Marcus pani moottorin käymään ja mutisi tuskallisesti:
-- Jospa nyt on jo myöhäistä! --
Marcus tuijotti tuskasta jähmettyneenä nopeasti lähenevää hirmunäkyä:
miljoonakaupunki, josta hän vasta äsken oli lähtenyt, näytti nyt
äärettömältä savu- ja tulimereltä. Ja yhtä mittaa kohoili siitä
sokaisevia, kirkontornin korkuisia liekkipatsaita, -- ja silloin
punaisenkeltainen tulimerikin kalpeni kaamean sinertäväksi.
Lähetessään Marcus havaitsi, että keskikaupunki oli vielä
säästynyt; mutta se pieneni nopeasti. Sillä säännöllisessä,
vähitellen pienenevässä ympyrässä kiiti kilometrin korkeudessa
lentokonemuodostelma -- aivan kuin jättiläissuuret, julmat petolinnut,
jotka eivät päästä ainoatakaan uhriansa pakenemaan. Ja niiden
alapuolella -- ooh!
Silloin Marcus näki hiukan alempana edessäpäin viholliskoneen häviävän
tuleen -- ja hänen oma koneensa hypähti kuin pelästynyt hevonen. -- Hän
oli tullessaan jo nähnyt ilmassa kolme leimahdusta, mutta hän oli niin
herpaantunut, että nyt vasta käsitti Antoniuksen olevan toiminnassa!
Hän ohjasi nopeasti parisataa metriä viholliskoneiden yläpuolelle, ja
hän tunsi julmaa kostoniloa, nähdessään, miten Antonius menetteli --
_yläpuolelta_ hänen koneensa _näkyi_...
Antoniuksen kone -- joka oli vihollisen yläpuolella, syöksähti äkkiä
eteenpäin; sokaiseva leimahdus, ja viholliskone putosi palavina
sirpaleina alas tuliseen, räiskyvään syvyyteen.
Heti kun Antonius oli saanut koneensa hillityksi, syöksyi hän seuraavan
vihollisen kimppuun, ja hetken kuluttua sekin katosi. Tuntui aivan kuin
nuolennopea kotka olisi pakenevasta kyyhkysparvesta surmannut yhden
toisensa jälkeen.
Sitten Marcus näki kamalan näyn.
Antonius pudotti taas pomminsa -- mutta vihollisen kone ei
räjähtänytkään! Pommi räjähti _alhaalla_ heidän syntymäkaupungissaan.
Ja Antonius hiljensi kylmäverisesti vauhtiaan, näytti aivan kuin
sovittelevan hetkisen -- ja nyt vihollinen katosi siniseen liekkiin.
Eihän yksi pommi todella paljoakaan merkinnyt -- kun putoilevat
pommit yhtä mittaa leiskuivat ja räjähtelivät alhaalla kaupungissa!
Viholliskoneita oli liian paljon; ne kiersivät järkähtämättöminä
pienenevää rataansa, välittämättä siitä, vaikka jok'ainoa olisikin
jäänyt tänne -- kunhan vain määräys tuli täytetyksi!
Marcus näki, että sotalaivastoa tuhottiin parhaillaan -- ja
lentokonehallien paikkaakin oli miltei mahdoton löytää! Se tietysti oli
tuhottu ensimmäiseksi.
Hurja raivo valtasi Marcuksen; hän kiiti nuolena erään viholliskoneen
kohdalle ja hiljensi vauhtia; hän mietti hetkisen, voisiko pudottaa sen
konekivääritulella, mutta muisti sitten, että vihollisen koneissa oli
erittäin hyvät panssarit.
Marcus asetti jalkansa pomminpudotuslaitteelle...