Marcus ohjasi koneensa heti ylöspäin, hän tunsi epämääräistä
levottomuutta.
Hän ehti tehdä kuusi kierrosta, kun äkkiä tapahtui jotain, vielä
kaikkea entistä hirmuisempaa.
Koko avaruus tuntui näet yhtenä jättiläissalamana leiskahtavan
tuleen. Koko näköpiiri, kaukaiset metsät, vuoret, koko maailma
leimahti aavemaisen sinikirkkaaksi, tulimerikin kalpeni samanlaiseksi.
Vaistomaisesti Marcus tarttui kaikin voimin ohjauspyörään, ja
pitkän, tuskallisen hetken jälkeen ryskähti kone niin ankarasti kuin
olisi heidän päälleen korkeudesta pudonnut suuri kallionlohkare. He
paiskautuivat alaspäin hirmuista vauhtia -- ja siellä oli tuo riehuva
helvetti!
Isku oli lyönyt Marcuksen miltei tainnoksiin, mutta onneksi hän jaksoi
käsittää epätoivoisen tilansa. Hän koetti ohjata vaakasuoraan, mutta
vauhti oli liian hirveä; ohjauslaite vapisi hänen kädessään -- ja
helvetti läheni.
Siinä silmänräpäyksessä hän huomasi, että moottorit kävivät vain
puolella nopeudella. Salamannopeasti _täysi_ vauhti, viimeinen
epätoivoinen ponnistus ohjauksessa; konekin värisi aivan kuin elävä
olento ankarasta ponnistuksesta -- mutta vihdoin se lensi vaakasuoraan!
Mutta he olivatkin jo mustanpunaisen savun keskellä. Viimeiseksi Marcus
näki sen lävitse leiskuvia liekkejä, hän luuli palavansa, ja kamala
pauhu tuntui voitonriemuisesti ulvovan: _myöhäistä!_
Savu sokaisi Marcuksen, hän oli tukehtumaisillaan, ja kone oli
vinhasti _pyörivinään ympäri_ -- ikään kuin suunnaton hyrrä; päässä
jyskyi hirveästi, mutta hammasta purren hän ohjasi ylöspäin, väänsi
lisävauhdin venttiilin auki -- pian, pian ylöspäin!
Sitten hän tunsi saavansa ilmaa! Hän alkoi rajusti yskiä, mutta taas
hän veti keuhkoihinsa ilmaa! Ylemmäksi! Silmiä kirveli niin ankarasti,
kuin olisi niihin ruiskutettu jotain tulista ainetta.
-- Aah! hänen rinnastaan kohosi raskas huokaus. Vihdoinkin raitista,
ihanaa ilmaa! Silmätkin jo pysyivät auki!
Nyt vasta hän huomasi, että Julius oli kumartunut paikalleen eteenpäin
kuin avuton juopunut, käsi riippui hervottomana alhaalla -- pyörtynyt...
Marcus tunsi värisevänsä, muistaessaan, miten vähällä oli, ettei hän
itse pyörtynyt. Vielä muutama henkäys paksumpaa savua -- ja he olisivat
pudonneet alas, hävinneet sinne kuin kaksi vesipisaraa hehkuvaan
sulatusuuniin.
Hän tunsi kummallista liikutusta: niinkuin tämä kone, hänen koneensa
olisi ollut elävä olento, uskollinen ystävä, joka oli pelastanut hänet
hirmuisesta kuolemasta.
-- Särkyiköhän koneeni? ajatteli Marcus ja kiersi äänensammuttajat
paikoilleen, kuullakseen, rätisikö kone jostakin. Ei rätissyt.
Marcus alkoi kuunnella.
Ei -- ihmisääntä ei enää kuulunut; nekin, jotka äsken huusivat liekkien
kauhistavassa syleilyssä, olivat jo vaienneet -- he eivät enää
tunteneet tuskaa.
Mutta kaikki nielevä tuli ulvoi, kohisi, ryskyi -- se pauhasi
mahtavammin kuin myrskyävä valtameri. Ja vielä senkin yli kuului
toisinaan luhistuvien kivirakennusten kumeaa jyrinää.
Marcus päätti laskeutua alas -- mutta mihin! Hän ei tietänyt enää,
missä oli, kaikki oli muuttunut vieraaksi.
Silloin hän huomasi tuliaavikon keskellä aivan kuin tulivirran. Se
kiilsi ja välkkyi kuin sadun tulessa asustava kultakäärme -- se värisi
kuin saaliinhimosta.
Joen asemasta Marcus tiesi, että tällä puolella oli ollut ylhäisön
huviloita ja heti kaupungin ulkopuolella suuri kilpa-ajokenttä,
autorata, tennis- ja jalkapallokenttiä ym. Ja se oli tuulen
yläpuolella. Marcus ohjasi heti sinnepäin.
Kirkkaassa punakeltaisessa valossa hän huomasi ensiksi suuren, soikean
renkaan: autoradan.
Aavemaisessa valossa hän näki kirjavan, juoksevan ihmisjoukon. Oliko
siellä _valkopukuisiakin_ -- syysyönä?
Sieltä kuului omituista huutoakin, mutta Marcus ei kiinnittänyt siihen
huomiota. Kummallinen raukeus valtasi hänet kokemansa tavattoman
jännityksen jälkeen ja hämärä ihmettely siitä, että pääsi vielä maahan
-- että sai elää tuon kaiken hirvittävän jälkeen.
Hän kiersi vielä yhden ympyrän ja laskeutui sitten keskelle
kilpa-ajokenttää.
Hän istui hetken liikkumatta pitäen kiinni ohjauspyörästä. Hän kuuli
pitkäveteistä huutoa, mutta omituinen raukeus valtasi hänet yhä
voimakkaampana, oli niin suloista levähtää -- hän oli nukkumaisillaan.
Mutta silloin huuto kuului lähempää -- se oli...
Hän katsahti taakseen -- ja niinkuin patonsa särkenyt hyökyaalto vyöryi
heitä kohden sekava, punertavan kirjava joukko. Ja huuto -- niin siitä
ei _saattanut_ enää erehtyä -- se oli niin hirvittävä kuin susilauman
riemu-ulvonta, sen nähdessä takaa-ajetun hevosen nääntyneenä kaatuvan
lumeen.
Julius muuttui aivan kalpeaksi ja sanoi käheällä äänellä:
-- Ne tulevat tappamaan meitä.
-- Niin kai, sanoi Marcus ja näytti vieläkin omituisen
välinpitämättömältä. Mutta kun joukko oli noin 70-80 m:n päässä, hän
hypähti seisoalleen huudahtaen:
-- Ei! Emme anna tappaa itseämme! Konekivääri heitä kohden, ja ammu
ilmaan heti kun sanon! Ei missään tapauksessa joukkoon!
Jo näkyi heiluvia nyrkkejä, ammottavia suita, tylsiä silmiä -- ja
onnettomien huuto tukahdutti hetkeksi tulenkin kohinan.
Marcus oli huomannut käsiensä vapisevan, odottaessaan hyökkääjäin
lähenemistä. Mutta kun tuli toiminnan hetki, oli hermostus kadonnut.
Hän nousi seisoalleen ja heilauttaen käsiään huusi kaikin voimin:
-- Kansalaiset! En ole vihollinen! Seisahtukaa!
Vaivoin hän kuuli oman äänensä!
Onneksi oli lentokoneen kori verraten korkea ja myös jonkin verran
panssaroitu: muuten heidät olisi suorastaan tallattu jalkoihin. Pari
miestä koetti kiivetä lentokoneeseen, mutta hän työnsi heidät takaisin,
tarttui konepistooliin ja huusi hurjasti:
-- Takaisin! Ammun! Ettekö kuule! Seisahtukaa!
Konepistoolin vaikutuksesta joukko pysähtyi, kirkuen villisti:
-- Kuolema lasten pyöveleille!
-- Pian tuleen! Tuleen!
-- Konna, missä on lapseni!
-- He pääsevät _omaan_ tuleensa!
-- Pian paistumaan!
-- Paistumaan! Paistumaan!
Vieläkin Marcus viittoili ja huusi kaikin voimin. Äkkiä muuttui joukon
huuto hurjan voitonriemuiseksi -- ja hän tunsi, miten raudanluja,
luinen koura tarttui hänen niskaansa.
Marcus käännähti rajusti ja iski samassa hyökkääjää kyynärpäällään
rinnan alle; mutta koura ei hellittänyt, kynnet tunkeutuivat vain ihoon
kuin petoeläimen kynnet. Marcus ponnisti kaiken voimansa, pudotti
hyökkääjän ja huudahti läpitunkevasti:
-- Ammu!
Parikymmentä miestä koetti parhaillaan kiivetä koneeseen, mutta kun
konekiväärin terävä rätinä puuskahti miltei heidän kasvoilleen, vaikeni
huuto, ja useimmat kääntyivät pakoon.
Julius lopetti, ja samalla hetkellä Marcus huusi läpitunkevasti:
-- Ihmisraukat! Oletteko tulleet mielipuoliksi? Ettekö näe, että olen
ystävä?
Joukko pysähtyi kuin epäröiden. Ja nyt Marcus alkoi vavista; nuo
ihmisraukat olivat miltei kaikki puolialastomia: miehillä housut,
toisilla paita, joillakin vain rääsy keskiruumiin ympärillä, ja monet
olivat antaneet viimeisetkin riekaleensa pienokaisilleen; niiden
väsynyttä itkua kuului kaikkialta.
Silloin Marcus näki nuoren, aivan alastoman äidin pitelevän
pienokaistaan.
Tämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen; mitään ajattelematta hän
sieppasi huovan, hyppäsi alas ja kietaisi sen nopeasti naisen ympärille.
Teko vaikutti joukkoon enemmän kuin mitkään sanat; monet alkoivat
itkien ja soperrellen tunkeutua hänen luokseen pyytäen anteeksi
menettelyään.
-- Ystäväni -- ystävä raukat! änkytti Marcus liikuttuneena. -- Minä
kyllä ymmärrän, että...
-- Mutta miksi te ammuitte meitä? keskeytti äkkiä uhkaava miehen ääni.
-- Ettekö ymmärrä, että me ammuimme ilmaan! Kun te -- muistakaa vain,
miten te...
-- Niin, niin, meissä oli syy!
-- Hyvä on! Hyvä! Hyvä!
-- Te olette ihmisiä!