Suuren miljoonakaupungin yllä lepää yö.
Siinä näyttää olevan kaksi kaupunkia -- toinen nukkuu, toinen valvoo.
Kapinallisten kaupunginosa ja suuret esikaupungit ovat mustan pimeyden
peitossa -- ikään kuin murehtien kaatuneita lapsiaan. Näyttää kuin
ihmiset nukkuisivat, tahtoisivat kerätä voimaa huomiseksi -- jolloin
taas alkaa epätoivoinen taistelu elämästä ja kuolemasta.
He eivät tiedä mitään huomisesta.
Mutta kaupungin hienoin osa ei nuku. Siellä on valoa, iloa, elämää --.
Katuvalaistus on illemmalla lisätty täydelliseksi, monet rakennukset
ja palatsit näyttävät ihan ylpeilevän loistossaan. Ravintolat,
varieteet, bordellit -- kaikki huvipaikat ovat täynnä väkeä. Viini
virtaa, sukkeluudet singahtelevat, huudot ja laulut kaikuvat. Siellä on
suurkaupungin kuumeisesti hehkuva yö -- yhtä hillitön, ylimielinen ja
huoleton kuin ennenkin.
He eivät tiedä...
Pääministerin palatsin juhla voittaa kaikki toiset. Suuri sali
peiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla
-- se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisina hohtavat siellä
naisten-valkoiset harsopuvut, alastomat olkapäät ja käsivarret;
valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät jalokivet kuin lukemattomat,
salaperäiset tulet -- ja kaiken yllä leviää vieno hajuvesien ja kukkien
tuoksu.
Seura ei ole kovin lukuisa, mutta siinä on vain valittuja:
ylhäisiä, jalosukuisia. Loistavissa puvuissaan upseerit hymyilevät
kohteliaasti, ja heidän sirosti kumartaessaan helähtävät rinnoilla
olevat lukuisat kunniamerkit; frakkipukuisilla välkähtelee vain pari
kolme arvokkainta ritarimerkkiä. Naiset, sorjavartaloiset, hienot
naiset näyttävät ihanilta kuin keijukaiset tuossa ruusunvärisessä
valossa. Ja puheensorinan sekä helisevän naurun yli kuuluu kaunista
orkesterinsoittoa.
Kevyt illallinen on päättynyt.
Pääministeri oli koko illan ollut loistavalla tuulella -- suorastaan
säkenöivä. Kaikki kuuntelivat kuin lumottuina hänen sanojaan.
Mutta kun kello läheni kahtatoista, olisi tarkka silmä huomannut
levottomuutta hänen katseessaan. Lopulta hän antoi salaisen merkin
sotaministerille ja yleisesikunnan päällikölle ja poistui yksityiseen
tupakkahuoneeseensa.
-- Missä X:n lähettiläs viipynee? Hän on jo ollut poissa puolitoista
tuntia!
-- Tietystikään hän ei ole voinut mitään aavistaa, teidän
ylhäisyytenne? kysyi esikuntapäällikkö.
-- Ainakaan hän ei voinut _tietää_ mitään! vastasi pääministeri.
-- Ja hän lupasi poistua vain hetkeksi? kysyi sotaministeri.
-- Niin.
-- Tämä tuntuu omituiselta, tuumi esikuntapäällikkö miettivästi.
Pääministeri katsahti kelloonsa ja sanoi sisäisen levottomuuden
vallassa:
-- Kello lähenee kahtatoista. Ja hänen pitäisi olla saapuvilla
ottamassa vastaan sodanjulistus. Missä hän oikein viipyy...?
-- Hm -- tämä on todellakin -- todellakin kummallista.
Juhlasalissa oli mieliala muuttunut yhä iloisemmaksi. Varsinkin
helkkyi naisten nauru hurmaavana. Samppanjan vaikutuksesta hehkuivat
heidän poskensa ruusuisina, silmänsä loistivat omituisen kosteina --
kaikkialla näkyi kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat
enemmän kuin sadat sanat.
Kello löi kaksitoista. Soittajat virittivät jo viulujaan alkavaa
tanssia varten.
-- Kunnioitettavat naiset ja herrat!
Se oli itse isännän, pääministerin sointuva ääni, ja kaikki vaikenivat
silmänräpäyksessä. Mitä hän nyt aikoo puhua? Varmaankin jotakin hauskaa.
Mutta hän näyttikin jännittyneeltä, vieläpä kalpealtakin. Hetken
vaitiolon jälkeen hän lausui hitaasti ja juhlallisesti:
-- Odottaessamme häntä, jolle minun ilmoitukseni oikeastaan kuuluu,
käytän tilaisuutta hyväkseni ja ilmoitan teille, korkea-arvoiset
vieraani -- että tästä hetkestä, kello kahdestatoista lähtien olemme
_sodassa_ päävihollistamme X:n valtakuntaa vastaan.
Nuo sanat putoilivat loistavaan joukkoon kuin sytyttävät tulikipunat.
Kasvot kalpenivat, silmät suurenivat, kuului omituinen kahahdus,
ikään kuin kaikki olisivat yht'aikaa huoahtaneet -- ja sitten kajahti
ihastuksen ja hyväksymisen huuto. Joukko liikahti, silmät alkoivat
hehkua innostuksesta, kaikki oli yhtenä pauhuna. Pääministerin esittämä
eläköön-huuto räjähti niin voimakkaana että ikkunat helähtivät.
Pääministeri piti lyhyen puheen, joka kohotti innostuksen huippuunsa.
Ja kun hän lopuksi huomautti, että vihollismaan lähettiläs oli
tilapäisesti poistunut, luvaten heti palata, huudahtivat kaikki ikään
kuin huumaantuneina:
-- Tulkoon hän heti!
-- Hakekaa hänet tänne!
-- Me tahdomme nähdä, kun sodanjulistus ilmoitetaan hänelle!
-- Me tahdomme nähdä!
-- Hakekaa hänet!
-- Heti! Heti!
Lähettilään asunto oli lähellä, ja pääministeri päätti noudattaa
ylhäisten vieraittensa toivomusta. Pari virkamiestä lähti kiireesti
autolla lausumaan ministerin kohteliaan toivomuksen, että lähettiläs
suvaitsisi saapua...
Kaikki tuijottivat uteliaina, jännittyneinä ja voitonriemuisina, kun
ovet avautuivat.
Mutta virkamiehet palasivatkin ilman lähettilästä. Kuului kärsimättömiä
huutoja:
-- Missä hän on?
-- Eikö hän tullutkaan?
-- Mitä tämä merkitsee?
Kun melu oli vaiennut, rykäisi toinen virkamies ja puhui hiukan
vapisevalla äänellä:
-- Palatsin ovet olivat auki, kaikki sekasorron vallassa, ja
pelästyneet palvelijat kertoivat, että lähettiläs rouvineen ja
tyttärineen oli puoli tuntia takaperin noussut autoon ja lähtenyt --
Kirjoituspöydältä löysimme tämän sähkösanoman.
Kuului hämmästyneitä, vihaisia ääniä:
-- Hän on paennut, jottei voitaisi julistaa sotaa!
-- Eivät he siitä niin pääse!
-- Se on pelkurimaista!
-- Sota on julistettu! kajahtaa yli melun pääministerin ääni. -- Ja se
pysyy julistettuna kaikesta huolimatta!
-- Hyvä! Hyvä!
-- Lukekaa sähkösanoma!
-- Hyvä!
Sähkösanoma annettiin eräälle virkamiehelle, joka oli äskettäin
keksinyt vihollisen salamerkkikielen ja hän alkoi lukea. Mutta hänen
kasvonsa kalpenivat, ja hänen otsalleen pusertui suuria hikihelmiä;
sitten hän pyyhki hätäisesti otsaansa, katseli neuvottomasti
ympärilleen, ja paperi vapisi hänen kädessään.
-- Mitä siinä on?
-- Ettekö saa selvää?
-- Kyllä -- mutta, änkytti virkamies.
-- No lukekaa sitten!
Virkamies epäröi vieläkin, mutta silloin kajahti joka taholta
kärsimättömiä, kiihkeitä huutoja:
-- Mitä siinä on?
-- Lukekaa heti!
-- Lukekaa vihdoinkin!
-- Heti paikalla!
-- Heti, heti!
Silloin virkamies luki käheällä, vapisevalla äänellä: "Poistukaa
kaupungista perheinenne puolen tunnin kuluessa _vähintään kymmenen
kilometrin päähän_. Ulkoministeri."
Hänen sanansa vaikuttivat kummallisesti loistavaan joukkoon. Useat
katsahtivat toisiinsa tolkuttomasti, vieläpä joku hermostuneesti
naurahtikin -- ikään kuin olisi joutunut kiusallisen pilanteon
esineeksi. Mutta muutamat aavistivat hämärästi jotakin hirmuista ja
alkoivat ankarasti vavista; kuului raskasta hengitystä, omituista
rykimistä, ja kiduttavan äänettömyyden jälkeen hämmästyneitä,
hermostuneita ääniä:
-- Mitä tämä oikein merkitsee?
-- Hyvät herrat, mitä tämä on?
-- Selittäkää, selittäkää!
Silloin kajahti yleisesikunnan päällikön terävä, läpitunkeva ääni:
-- Tyyneyttä! Ei mitään hätää! Kutsukaa nopeasti tänne kymmenen
lentokonetta. -- Kaikki toiset nouskoot heti ilmaan vihollisia vastaan!
Syntyi sekava hälinä. Virkamiehet juoksivat puhelinkoppeihin, mutta
palasivat heti takaisin kasvot kalpeina änkyttäen katkonaisesti:
-- Ei toimi!
-- Ei kuulu mitään -- vastaanottoasema -- särjetty.
-- En voi ymmärtää...
-- Nyt on kaikki hukassa...
Yht'äkkiä kuului vihlova, kauhusta värisevä naisen huuto:
-- Jumalani! Täytyykö meidän kuolla? Jumalani, Jumalani!
Syntyi tavaton sekasorto. Naiset hypähtivät paikoiltaan
läpitunkevasti kirkuen; näkyi lumivalkoisia kasvoja, tuijottavia
silmiä, ja jalokivisormuksilla koristetut kädet vääntelehtivät
kouristuksentapaisesti. Melusta erotti epäselvästi vain muutamia
lauseita:
-- Mitä ne aikovat tehdä?
-- Nyt on kaikki hukassa!
-- Jumalani, auta minua!
-- Pelastakaa minut!
-- Jumalan tähden, viekää minut täältä!
-- Täytyykö meidän kuolla?
-- Jumalani, Jumalani!
Pääministerin kasvot olivat kauhean näköiset; hän koetti puhua
rauhoittavia sanoja, mutta hänen käheä äänensä hukkui meluun. Sillä
kauhu oli vallannut useimmat miehetkin, äskeinen hymyilevä tyyneys oli
kokonaan kadonnut -- he astelivat neuvottomina edestakaisin, ja heidän
katseensa harhaili kuin apua etsien. Kuului tukahdutettuja sadatuksia,
käheitä kuiskauksia, naisten kirkaisuja, nyyhkytystä...
Yleisesikunnan päällikkö astui keskilattialle; hänen äänensä oli
vieläkin terävä ja läpitunkeva:
-- Kunnioitettavat naiset ja...
Silloin tapahtui jotakin uskomatonta, yliluonnollista: salin täytti
kammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus, sadat sähkölamput
himmenivät näkymättömiin: sitten kaamea räjähdys, palatsi vavahti
perustuksia myöten -- kaikki ikkunat särkyivät siruiksi...
Ja sitten alkaa kuulua joka puolelta samanlaisia räjähdyksiä. Koko
kaupungin ikkunat lentävät sirpaleiksi, ja sanomaton kauhu valtaa
ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät -- tuntuu kuin
aukeaisi maa joka puolelta. Juopuneet selviävät humalastaan, bordellien
asukkaat lemmenhuumauksestaan, puolialastomat tanssijattaret taukoavat
tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen. Ja äkkiä sammuvat koko
kaupungin sähkövalot -- sähkölaitos on räjähtänyt ilmaan. Jossakin,
luultavasti linnoituksessa, jyrähtää muutamia tykinlaukauksia, mutta
niiden ääni häipyy heti räjähdysten pauhuun.
Pääministerin juhlasali näyttää kamalalta, mutta vielä kamalammilta
näyttävät vieraat. Hyydyttävä kauhu on jäykistänyt heidän kielensä,
koko olemuksensa; räjähdysten ilmanpaine jyskyttää heidän ruumistaan
kuin raskaat moukariniskut, kaameat välähdykset sokaisevat heidän
silmänsä... Voimakkaimmat miehet seisovat vielä lattialla
äskeisillä paikoillaan, toiset istuvat tuoleilla kumartuneina, silmät
suljettuina, painaen käsillään korviaan; muutamat ovat horjuen
hiipineet ulos. Naiset ovat tarrautuneet miehiinsä, sulhasiinsa,
rakastajiinsa hukkuvien suonenvedon tapaisella voimalla; näkyy
pyörtyneitä ja kauhusta vapisevia olentoja, jotka ovat peittäneet
päänsä kuin jäniksenpojat vaaran uhatessa -- kuuluu tukahtunutta
voihkinaa, vaikerrusta ja epätoivoisia rukouksia. Ja eräs hyvin
hieno nainen tunkeutuu nelinryömin suuren pöydän alle -- aivan kuin
loistavahöyheninen, ammuttu lintu, joka viimeisillä voimillaan koettaa
paeta pensastoon kuolemaan.
Esikuntapäällikkö on istahtanut nojatuoliin; ja jännittäen äärimmilleen
ajatuskykynsä hän käsittää, että nuo kauheat räjähdykset _lähenevät
joka puolelta_.
Taas pysähtyy ajatus; tylsänä hän tuijottaa kaupungin suurkirkon
kupolia, joka leimuavassa kajastuksessa kohoutuu mahtavana ja ylpeänä
taivasta kohden.
Mutta silloin leimahtaa entistä kauhistuttavammin, ja ylös ilmaan
syöksähtää jotakin muodotonta, mustanpunaista; niinkuin kirkon paikalle
olisi äkkiä auennut raivoava tulivuori -- eikä sitten enää ole kirkkoa.
Äkkiä kuuluu takaapäin matalaa naurua. Se on kuin merkki...
Räjähdys tukahduttaa moniäänisen, kaikkialta kuuluvan purskahduksen.
Mutta kun sattuu muutaman sekunnin väliaika, tuntee esikuntapäällikkö
hiustensa nousevan pystyyn.
Epäinhimillinen hohotus -- harakkain inhottava räkätys, vihlovan kimeä
uikutus, kuolevien hevosten hörhötys -- kaikkein kammottavimmat,
eläimelliset äänet kaikuvat hänen ympärillään.
Kaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän; hän tuntee mieletöntä halua yhtyä
tuohon hirmuiseen kuoroon.
-- Ei! hän kuiskaa. -- Ei!
Vielä kerran tuo pieni mies jännittää rautaisen tahtonsa. Hän katsoo
ympärilleen, näkee hirvittäviä, nauravia naamoja. Hänen ohuet huulensa
vetäytyvät vielä kerran ikään kuin halveksivaan hymyyn.
-- He ovat mielipuolia -- mutta minä -- olen minä! hän on
kuiskaavinaan. Kun hän näkee lihavan kenraalin suonenvedontapaisesti
ammottavan suun, hän lisää lujasti:
-- He nauravat -- mutta minä -- minä _katselen_ heitä, käsitän...
Mutta sitten sattui yhdessä silmänräpäyksessä liikaa: jokin terävä,
sininen sokaisi silmät, näkymätön nyrkki iski hänet hurjasti tuolin
selkänojaan, palatsi hypähti, vapisi, mutta mitään _ei kuulunut_ -- pää
vain kumeasti jymähti; epäselvästi hän näki suuren, harmaan syöksyvän
ikkunasta sisään -- ja jokin vaalea paiskautui lattialle, ponnahti
hänen jalkojaan vastaan -- pysähtyi...
Hän on tukehtumaisillaan kuumuuteen, katkuun; tomu täyttää hänen
kurkkunsa, pää tuntuu kuolleelta. Leimahdukset lähenevät, rappaus
putoaa seinäin horjuessa -- ja _kuoleman hiljaisuus!_ Vihdoin hän
hämärästi käsittää että vastapäätä oleva yöravintola on sortunut ja
korvakalvot ovat särkyneet.
Kaikki tuntuu särkyneeltä, kaikki pyörii sekavana: jokin hirmuinen,
näkymätön lähenee, hän taistelee epätoivoisesti, hän alkaa nääntyä.
-- Ei! Minä olen minä! Ooh -- hän ei kuule edes itse ääntään -- hän
katsoo tuskallisesti ympärilleen.
Hän näkee vierellään nauruun jäykistyneet kasvot -- samassa tuntuu
hänen jalallaan jotakin värähtelevää; hän kumartuu -- ja tiilenpätkien
ja soran seassa viruu alaston, vavahteleva naisruumis.
Kaikki sekaantuu yhä kummallisemmin, ja kun hän kohottaa katseensa --
hän näkee sokaisevien leimausten valossa suunnattoman suuren, _nauravan
suun_.
Se lähenee, suurenee -- se täyttää koko huoneen. Ja sen _äänettömässä
naurussa_ kuvastuu kauhea, villi riemu. Hän tuntee sen valtaavan
olemuksensa; hän ei voi enää pidättää -- yht'äkkiä hänen päänsä
heittäytyy taaksepäin, ja hänen naurunsa muistuttaa taivaanvuohen
kaameata mökötystä pimeänä syysyönä...