Vaikka kokous oli jo alkanut, vyöryi toria kohden vieläkin mustanaan
työmiehiä.
Hälytystorvi pärisi miltei yhtä mittaa, ja joukot hajaantuivat kahden
puolen aivan kuin aallot laivan kulkiessa ja kun punainen lyhty
huomattiin, kuului joukosta innostuneita huudahduksia.
Lähetessään toria Antonius ja Marcus tapasivat miltei jokaisessa
kadunristeyksessä aseellisen joukon, olipa parissa paikassa puolivalmis
katusulkukin vartiostoineen. Ja torilla, joukon ympärillä, oli vielä
kaksinkertainen ketju sotilaita ja aseistettuja työmiehiä.
Väkijoukkoja ei täällä voitaisi karjana teurastaa!
Heidän saapuessaan torille kuului paraillaan moniäänistä
hyväksymishuutoa, josta erotti muutamia sanoja:
-- Oikein, oikein!
-- Sinä puhut totta!
Kun he olivat aukaisseet auton yläpanssarin, kajahti pimeydestä
harvinaisen voimakas, kaunissointuinen ääni:
-- Niin julmasti on meitä sorrettu. Ja minkälainen on meidän elämämme
muuten ollut?
-- Ei minun tarvitsisi sitä kysyä, ei ehkä puhuakaan sillä tiedättehän
sen itsekin kauhistuttavan selvästi. Mutta en voi vaieta! Meidän
suumme on ollut _liian_ kauan tuskallisen suukapulan sitoma! Minun,
teidän, jok'ainoan työläisen sydän on täynnä vuosien tuskaa ja kalvavaa
katkeruutta. Meidän on täytynyt nähdä, miten rakkaimpamme ovat
menehtyneet nälkään, kylmyyteen, tauteihin. Useimmat pienokaisistamme
ovat kuolleet ennenaikaisesti kuin linnunpojat takatalvella -- haudat
ovat täyttyneet heidän pienistä, kuihtuneista ruumiistaan...
Ääni värähti, sitten vaikeni yhtäkkiä, aivan kuin tukehtuen. Ja tuossa
suunnattomassa joukossa vallitsi syvä, pahaenteinen hiljaisuus. Mutta
ääni pimeydessä muuttui vihlovan katkeraksi ja läpitunkevaksi:
-- Heidän on täytynyt kuolla sen tähden, että viimeisetkin pennimme
on lukemattomina veroina _ryöstetty_ meiltä! Ja näillä rahoilla,
meidän rakkaittemme _elämän hinnalla_ on rakennettu panssarilaivoja,
yhä suurempia mörssäreitä, yhä lujempia linnoituksia, konekiväärejä,
lentokoneita, panssariautoja -- joiden ainoana tehtävänä on
_ihmisten murhaaminen_, ihmisruumiitten silpominen mitä hirveimmällä
tavalla! Ja kaiken tämän lisäksi on omaisiamme kuoleman uhalla viety
teurastettavaksi. Ja kaikki on täytynyt kärsiä äänettömänä. Keskiajan
inkvisiittoritkin antoivat uhriensa huutaa, mutta meidän on _täytynyt_
äänettömänä kestää sanomattomat kärsimyksemme. Pienimmästäkin
vastalauseesta on tovereitamme teljetty vankiloihin, teloitettu, ja
heidän omaisensa, pienokaisensa ovat jääneet nälkäkuoleman uhreiksi.
Noin julmalla keinolla on meidät pakotettu vaikenemaan -- ja te
tunnette tuon suukapulan polttavan tuskan!
Ääni vaikeni hetkeksi, ja torilla vallitsi vieläkin kuolemanhiljaisuus.
Marcuksen mieleen lennähti kamala mielikuva: noiden kymmenien tuhansien
miesten suut olivat vieläkin sidotut kiduttavalla suukapulalla.
-- Tänään on tehty kamala rikos -- mutta mitä se onkaan niiden
_miljoonien_ uhrien rinnalla, jotka tuleva sota aiheuttaisi!
Näkymätön puhuja kuvaili elävästi, miten tuleva sota liittoutumisten
ja asetekniikan kehityksen vuoksi tulisi olemaan paljon katkerampi,
julmempi ja verisempi kuin viime maailmansota; selitti siitä
aiheutuvan kurjuuden ja hädän ja huudahti raskaasti syyttäen: -- Ja
nyt aikoo hallitus vieläkin pakottaa meidät tuollaiselle miljoonien
teurastuskentälle! Upottaa maan pöyristyttävään kurjuuden, tuskan ja
kyynelten mereen!
Tuosta elävästä, kuumeisesti sykkivästä pimeydestä kuului matala,
kumea murahdus. Se ei ollut äänekäs, mutta siinä kuvastui sellainen
pidätetty, raivoisa uhka, että Marcus tunsi kylmien väreitten syöksyvän
ruumistaan pitkin. Tuntui kuin olisi kidutettu jättiläisleijona
kumeasti murahtaen noussut seisomaan -- ja kita avoinna tuijottanut
verestävin silmin kiduttajaansa.
Jossakin kauempana alkoi taas konekivääri säristä. Ja näkymättömän
puhujan ääni vapisi mielenliikutuksesta ja katkeruudesta:
-- Hallitus on käskenyt palkkalaisensa murhaamaan meidät, he koettavat
hurjalla raivolla päästä tämän torin kumpaankin päähän, ampuakseen
mäsäksi nämä 200-tuhatta ihmistä. Juuri äsken on kaksituhatta
toveriamme uhrannut henkensä torjuessaan niitä, heidän ruumiinsa eivät
ole vielä kylmenneet, ja suuri joukko kituu silvottuina, kuolevina...
Ja meidät kaikki tahdotaan tappaa vain sen tähden, että olemme
joukkomurhien vastustajia!
Sen jälkeen puhuja selitti, minkä tähden hallitus niin epätoivoisesti
pitää kiinni sotalaitoksesta, selitti eri puolilta sotien syyt. Hänen
sanansa putoilivat näkymättömään joukkoon kuin tulikekäleet, hänen
äänensä paisui, siinä kuvastui epätoivon hurja päättäväisyys ja voima:
-- Toverit, veljet! Me olemme kaiken tähänastisen kärsineet -- mutta
tämä on liikaa! Me olemme olleet äänettömiä, mykkiä orjia -- mutta nyt
emme voi enää, emme _kestä_ enää! Tämä on kuolemaa pahempi. Nyt meidän
täytyy nousta. Me nousemme itsemme, pienokaistemme, miljoonien leskien
ja orpojen nimessä. Ja me sanomme: _seis! Nyt riittää!_
Viimeiset sanat tuntuivat pimeästä avaruudesta iskeytyvän joukkoon,
ne huumasivat jokaisen vastustamattomalla voimallaan. Marcus hypähti
seisoalleen; molemmat nyrkit kohotettuina hän alkoi huutaa kaikin
voimin.
Mutta hän ei kuullutkaan ääntään, sillä samassa silmänräpäyksessä
kajahti pimeydestä niin raju huuto, ettei Marcus ollut koskaan
sellaista kuullut -- se paiskautui seinästä seinään kuin tykkien
jylinä. Samassa leimahti ilmassa raketti, ja ensi kerran Marcus _näki_
-- mutta punainen valo muutti tuon pikaisen näyn salaperäiseksi,
uskomattomaksi: mustan meren pinnalla kellui lukemattomia kasvoja,
siitä kohosi uhaten satojatuhansia nyrkkejä.
Ja huuto jatkui yhä, kiihtyi omasta voimastaan kuin pyörremyrsky.
Kun se vihdoin vaikeni, kuului kaukaista kiväärien rätinää; sielläpäin
näkyi myös äskensyttyneen tulipalon loimu.
-- Toverit! Tuo ammunta muistuttaa, että meillä on edessämme ankarat
päivät, puhui sama läpitunkeva ääni kiväärinlaukausten säestämänä. Hän
selosti lyhyesti asemaa, kehoitti pitämään suurlakon mahdollisimman
täydellisenä, etteivät hallituksen joukot saisi muualta apua, ja
lopetti puheensa seuraavin sanoin:
-- Kun olemme vuosikaudet kärsineet nälkää heidän tähtensä, kun
miljoonat meistä ovat kuolleet _heidän sodissaan_, niin miksemme nyt
kärsisi muutamia päiviä _omassa_ sodassamme -- kuolisi ilomielin _oman_
asiamme puolesta, lastemme ja tulevien sukupolvien puolesta! Veljet,
päättäkäämme, että meidän _täytyy_ voittaa -- tai _kuolla viimeiseen
mieheen!_
Nyt puhkeava huuto vaikutti Marcukseen vielä järkyttävämmin: niin,
siinä kuvastui epätoivo -- _kuoleman epätoivon voima_. Tulipalo oli
alkanut valaista tänne asti, ja nyt Marcus epäselvästi näki, miten
tuo ääretön joukko alkoi liikehtiä niinkuin yöllinen, myrskyävä meri
-- josta vain silloin tällöin erottaa jotakin epämääräistä, kuohuvaa.
Selittämättömästä mielijohteesta Marcus sulki hetkeksi silmänsä,
hän luuli olevansa valtameren rannalla -- ja vuorenkorkuiset aallot
syöksyivät kumeasti pauhaten kallioita vasten.
Mutta kun huuto vaikeni, oli jossakin lähistöllä alkanut taas taistelu!
Palkkajoukot yrittivät kai taaskin tunkeutua torille uudesta paikasta!
Sieltäpäin alkoi hetken kuluttua kuulua pikatykin jyrinää. Torilla
syntyi vilkas liike; muutamat panssariautot lähtivät porhaltamaan
jyrinää kohden, aseellisten joukkojen saattamana.
Antonius antoi kuljettajalle merkin; he lähtivät taas lentoasemaa kohti.