Komiteaan kuuluvat lentäjät olivat päättäneet, että vain Antonius ja
Marcus menevät kokoukseen: herättäisi liiaksi huomiota, jos monta
olisi vasten kieltoa poissa. Puoli kahdeksan aikaan illalla ystävykset
lähtivät hiljaa ulos takaportista.
Kaikki tulipalot oli kapinallisten toimesta sammutettu. Tämä puoli
kaupunkia oli miltei kokonaan heidän hallussaan, ja katuvalaistus oli
sammutettu.
Kun miehet olivat vähän matkaa kulkeneet, ilmestyi pimeydestä tumma
möhkäle: panssariauto.
Antonius astui varmana kuljettajan aukolle ja kuiskasi jotakin.
Etupuolelle ilmestyi pieni punainen lyhty, ja kun he olivat nousseet
autoon, se lähti liikkeelle hillitysti jymisten.
Autossa oli jo ennestään toveri B. Kun Marcus pimeässä istui hänen
viereensä, tunsi hän tämän tarttuvan käteensä ja sanovan liikutuksesta
värisevällä äänellä:
-- Veljet! Työväenpuolue on julistanut suurlakon kaksi tuntia
takaperin! Yksikään juna ei ole sen jälkeen lähtenyt kaupungista --
eikä tule lähtemään! Yksikään pyörä ei huomenna pyöri!
Äänestä soinnahti salaperäinen ilo ja varmuus. Marcus ei ollut koskaan
kuullut sitä sellaisena. Siitä tarttui häneenkin selittämätöntä
varmuutta ja rohkeutta.
He olivat kulkeneet vasta vähän matkaa, kun he saapuivat katusululle,
jota varustettiin kuumeentapaisella kiireellä. Joukon johtajana
toimiva työmies tuli heidän luokseen ja ilmoitti, että N:n torilla
pidettävän kokouksen takia oli tämä puoli kaupunkia kokonaan suljettu
katusuluilla, jotteivät palkkajoukot pääsisi aseettomien kimppuun. Hän
ilmoitti, mistä he pääsevät torille.
Sanottua paikkaa lähetessään he näkivät yhä enemmän äänettömiä
joukkoja, jotka kaikki pyrkivät samaan suuntaan kuin hekin; pimeässä he
näyttivät epämääräisiltä haamuilta.
Eräässä torille johtavan pääkadun risteyksessä seisoi lukuisa
aseellinen joukko, sotilaita, jotka olivat repineet irti olkaimensa,
ja seuraavassa risteyksessä oli luja katusulku pikakivääreineen ja
pikatykkeineen.
Eräs nuori upseeri tuli heidän luokseen ja johdatti heidät saman
poikkikadun ensimmäisestä portista sisään ja sieltä, särjetyn
tiiliaidan aukosta, toisen pihan kautta samalle kadulle.
Lucaksen upea yksityisasunto oli keskikaupungille johtavan pääkadun
varrella. Onneksi se oli kapinallisten kaupunginosan puolella, mutta
aivan läheltä kuului taistelun melua. Kun he olivat ajaneet auton
pihaan ja nousseet toverinsa asuntoon, avautui ikkunasta omituinen näky.
Noin sadan metrin päässä oli pieni puutalo alkanut palaa, ja sen
kellertävässä valossa laittoivat kapinalliset parhaillaan barrikadia.
Kaikki kävi uskomattoman nopeasti. He olivat jo aikaisemmin
pysäyttäneet kokonaisen jonon raitiovaunuja. Yksi toisensa jälkeen
lykättiin lähemmäksi, silmänräpäyksessä tarttuivat niihin kymmenet
miehet, ja kevyesti kuin tyhjät tavaralaatikot ne kaatuivat poikittain
kadulle suureksi röykkiöksi! Siihen joutuivat rikkinäiset autot,
lähiportit lyötiin säpäleiksi, ja pihoilta tuotiin vaunuja, lankkuja,
kiviä, vieläpä turpeitakin -- ja röykkiö kasvoi kuin taikavoimalla.
Tulipalon loiste kiihtyi yhä, nyt näkyi etäämmällä pari pienempää
panssariautoa, jotka antoivat silloin tällöin konekiväärien säristä,
ikään kuin koetellakseen, ovatko ne kunnossa.
-- Minä en ymmärrä, miksi ne eivät ammu jatkuvasti? puhui Antonius kuin
itsekseen. Jospa ne odottavat jotakin...
Paljon ne nytkin tekivät tuhoa. Katusulku oli vielä liian heikko:
kuulat sinkoilivat vaunujen lävitse kuin pahvilaatikoista.
Haavoittuneita kannettiin taukoamatta eräälle pihalle, jossa
valkohihainen mies (luultavasti lääkäri) näytti kiireisesti häärivän.
Julius kalpeni, katsellessaan kiikarilla, miten kuolleet siirrettiin
vain hiukan syrjään.
Silloin kuului toisaalta kiihkeitä huutoja:
-- Tietä, tietä, tietä!
Väkijoukko puristautui seiniä vastaan, ja keskelle aukeni kapea
väylä, jota myöten noin 50-miehinen aseistettu joukko nopeasti marssi
katusulkua kohden.
Mutta he eivät ehtineet vielä määräpaikkaansa, kun joukon huuto kajahti
entistä rajumpana -- ja siinä kuvastui aivan kuin vihaa ja kauhua.
Samassa he näkivät epäselvästi, miten keskikaupungilta läheni
peräkkäin joitakin suuria, harmaita... Tulipalon kaameassa valossa ne
muistuttivat entisajan kömpelöitä jättiläiseläimiä. Noin sadan metrin
päässä ne asettuivat rinnakkain, seisahtuivat.
-- Minä pelkäsin tuota! huudahti Antonius kiihtyneenä. -- Ne aikovat
murtautua tästä torille!
-- Mutta kai tänne heti apua tulee? änkytti Marcus.
-- Tietysti ne tiedot ovat lähettäneet. Mutta sitä ennen... Niillä on
neljä rynnäkkötykkiä ja useita konekivääreitä. Katso, nyt ne alkavat!
Palavan talon katto putosi sisään ja roihusi nyt suunnattomana
liekkipatsaana. Ympäristö oli kirkas kuin auringon valossa, ja he
näkivät kauhistuneina kapinallisten ainoan panssariauton pirstoutuvan
muutamassa sekunnissa -- hyökkääjät olivat kohdistaneet siihen
kaiken tulensa. Heti sen jälkeen tuli katusulun vuoro. Siellä
räiskyi, räjähteli; vaununsirpaleet, lankunpätkät sinkoilivat pyrynä,
ja tuo suuri röykkiö hupeni nopeasti, salaperäisesti -- aivan
kuin hirvittävät, näkymättömät hampaat olisivat sitä raivoisasti
pureksineet. Sulun puolustajia kaatui joukoittain paikalleen -- mutta
yksikään ei kääntynyt.
Juuri silloin sattui jyrinässä muutaman sekunnin väliaika -- ja nyt
sululta kajahti marseljeesi! Marcus kuuli sen lähenevän, se vyöryi ohi
-- kasvaen, kiihtyen kuin pyörremyrsky. Tykit eivät voineet sitä enää
tukahduttaa!
Marcus tunsi ruumiinsa kylmenevän. Hän näki elämänsä ylevimmän,
_järkyttävimmän_ näyn: kadun täyttävä työmiesjoukko lähtee kuin
yksi mies tultasyökseviä panssariautoja kohti; suurin osa heistä
on aseettomia, pikatykkien ja konekiväärien kaamea räiske lähenee,
mutta he astuvat nopeammin! He tietävät kaatuvansa, mutta he tahtovat
suojella tovereitaan ja he etenevät -- he _marssivat laulaen
kuolemaan!_ Ja kun jyrinä kiihtyy, kiihtyy myös heidän vauhtinsa, ja
heidän laulunsa uhkaa tukahduttaa tykkienkin jyryn!
Siinä oli jotain järkyttävän suurenmoista. Marcuksen mieleen muistui
lapsena näkemänsä yliluonnollinen uni viimeisestä tuomiosta. Hän näki
takaapäin tulevien sieppaavan kaatuneilta kiväärit, mutta monet eivät
ehtineet ampua laukaustakaan, kun jo vuorostaan kaatuivat.
Pikatykit olivat toimineet vasta minuutin verran, mutta Marcuksella
ei ollut mitään käsitystä ajasta, hän näki vain veljiensä,
noiden nimettömien sankarien kauhealla tavalla kaatuvan. Kasvot
liidunvalkoisina hän hypähti paikaltaan, ja hänen sanansa iskivät
nopeasti kuin kiväärinlaukaukset:
-- Nyt lähden. Hyvästi!
-- Minä myös! yhtyi Antonius.
-- Mutta, hyvät veljet, huudahti Lucas hätääntyneenä -- ettehän te
pienellä panssariautolla saa aikaan muuta kuin oman kuolemanne! Ehkä jo
tulee apua?
Marcus ei vastannut, hän meni parhaillaan ulos ovesta miltei juosten.
Mutta portailla Lucas saavutti heidät, huutaen liikuttuneena,
riemukkaalla äänellä:
-- Älkää menkö! Jo tulevat! Jo tulevat!
Se tapahtuikin viime hetkellä. Katusulku oli jo miltei kokonaan
tuhottu, sen etupuolella näkyi musta, kaduntäyttävä kaatuneiden
röykkiö -- ja nyt vihollisautot olivat yksitellen lähenneet aivan
barrikadin jätteiden viereen; niiden taakse oli ilmestynyt vielä
avuksi kymmenkunta autoa: niissä istui satakunta palkkasotilasta
konepistooleineen odottamassa, milloin pääsisivät _torille_.
Hyökkääjät eivät huomanneet, että väkijoukon suojassa läheni
Augustuksen neljä kenttätykkiä ja kaksi kaikkein suurinta
panssariautoa, joissa oli kaksi suurta pikatykkiä, konekivääri ja
valonheitin.
Nyt seurasi äskeistäkin kamalampi näytelmä.
Äkkiä kohdistettiin hyökkääjiin valonheittimien sokaiseva kirkkaus,
ikkunat tärisivät huumaavasta jyrinästä ja heti eräs palkkajoukon
auto hajosi, singahti kaikille tahoille! Siinä oli ollut jokin
voimakas pommi tahi käsigranaattivarasto -- jonka pikatykin ammus oli
lävistänyt. Kapinalliset kohdistivat kuulasateen ensin vihollisautojen
pyöriin, ja kun ne olivat kääntämättä, ei yksikään voinut paeta. Ensin
ne omituisesti lyyhistyivät ja kallistelivat, ja hetken kuluttua
alkoivat yksi toisensa jälkeen kaatuilla kyljelleen -- aivan kuin
suuret, kankeat eläimet, jotka ovat saaneet luodin sydämeensä.
Marcus muisti tuhannen teloitettua nuorta miestä, puunoksiin
takertuneen poikasen -- ja hän katseli kylmää vahingoniloa tuntien,
miten autojen suojassa odottaneet palkkajoukot hävisivät, niinkuin maa
olisi niellyt heidät kitaansa.
Jyrinä lakkasi -- kajahti kaamea, riemuitseva huuto ja mustana
maanvieremänä vyöryi valtava miesjoukko ottamaan haltuunsa
konekiväärit, lopettamaan viimeisenkin vastarinnan.
Kapinallinen pioneerikomppania alkoi repiä katukivitystä ja kiireesti
luoda vallia tykkien suojaksi. Ja nopeasti marssien saapui paikalle
aseistettuja miesjoukkoja yksi toisensa jälkeen. Sitten näkyi
toistakymmentä lähenevää sairasautoa.
Lucas katseli katusululle päin ja virkkoin värisevällä äänellä:
-- Kyllä tuolla on kamalaa.
-- Mutta ne eivät päässeet sittenkään torille! sanoi Marcus lujasti.
-- Ei -- eivätkä pääse, lisäsi Antonius.
Heidän kokouksensa päättyi kymmenen minuutin kuluttua. Lucas oli
saanut varman tiedon, että sota oli päätetty julistaa seuraavana yönä.
Päätettiin, että Antonius ja Marcus lähtivät samana yönä viemään
asiasta tietoa sikäläisille liittolaisille sekä kansainväliselle
pääkomitealle. Miehet ilmoittivat palaavansa klo 6 aamulla.