Marcus muisti sen kasarmin, jossa Brutus oli toimessa. Ja muistaessaan
Brutuksen olleen epävarman kasarminsa miehistön mielipiteistä
hän päätti ajaa sen kautta, toimittaakseen sinne apua, jos sitä
tarvittaisiin. Lähetessään erästä puistoa he huomasivat jo etäältä
taistelun merkkejä; Puista oli kaarna karissut, alastomat oksat
riippuivat kuin katkenneet jäsenet. Nurmikolla virui muutamia
kuolleita, ja pensaiden takana istui ja loikoili joukko haavoittuneita,
monet kuuluivat hiljaa vaikeroivan.
Äkkiä Julius hätkähti ja hypähti autosta...
Erään puun alla lepäsi pieni, rääsyinen poika kuolleena. Hänen
rikkinäisessä puserossaan oli rinnan kohdalla punainen läiskä -- siitä
oli luoti lävistänyt hennon ruumiin. Laihat, paljaat jalat olivat vielä
suonenvedontapaisesti koukussa, pienet likaiset kädet nyrkissä.
-- Ahaa! sanoi Marcus pitkään.
Hän oli edennyt hiukan ja katsoi ylös siihen puuhun, jonka alla
murhattu pienokainen oli.
Julius tunsi kylmien väreiden käyvän ruumiinsa lävitse.
Siellä oli toinen, pienempi -- ehkä viiden-kuudenvuotias poika.
Pienokainen oli jäänyt paksulle oksalle vatsalleen ja takertunut
kouristuksentapaisella voimalla toiseen oksaan -- aivan kuin eräät
yölinnut, jotka kuollessaan puristautuvat oksaa vastaan. Hänen
pienet, laihat kasvonsa olivat alaspäin, avoimissa, lasittuneissa
silmissä kuvastui hurja kauhu -- ja suu oli jäänyt auki kuin viiltävän
hätähuudon jälkeen.
He olivat nähneet äsken kokonaisen röykkiön ruumiita, mutta sekään ei
vaikuttanut niin järkyttävästi kuin nämä pienet murhatut veljekset.
Julius tuijottaa pienokaisia aivan kuin jähmettyneenä. Hän on ihan
näkevinään, miten lapsukaiset kiväärinpaukkeen lähestyessä kiipeävät
puuhun, vanhempi auttaen ensin pientä veljeänsä. Pikkuveli alkaa pelätä
tuon räikeän rätinän lähetessä, mutta vanhempi lohduttelee, että täältä
ylhäältä oikein hauska onkin katsella. Ne lähenevät... Pikkuveli alkaa
itkeä -- ne huomaavat -- nuori upseeri kohottaa pistoolinsa, ampuu...
Ei käy -- toinen nauraa -- sitten ampuvat molemmat... Pikkuveli
vavahtaa, putoaa monta oksanväliä... Vanhempi laskeutuu nopeasti, mutta
pikkuveli ei voi enää sanoa mitään, korisee vain... Ja äkkiä hänen
omat kätensä herpautuvat, hän ponnistaa kaikki voimansa -- ei, sormet
väsyvät, heltiävät -- hän putoaa, otsa paukahtaa kivikovaan käytävään...
Niin heidät oli ammuttu kuin pienet pyynpoikaset, jotka salametsästäjä
surmaa niiden ensimmäisellä lentomatkalla.
Miesten lähetessä Brutuksen kasarmia kuului jo kaukaa tavatonta melua
ja huutoja.
Marcus seisautti auton korkean lankkuaidan kohdalle, ja he alkoivat
jännittyneinä kuunnella.
Meteli tuntui yhä kiihtyvän, ovien pauketta, kolinaa, askeleita --
niinkuin sotilaat olisivat kaikki juosseet pihalle. Ja sitten kuului
pihalta voimakas huuto:
-- Sotilaat! Veljet! Kuulkaa tätä!
Meteli hiljeni, ja sama ääni luki harvaan, läpitunkevalla äänellä
julistuksen sotilaille. Pääsisältö oli sama kuin yleisölle levitetyssä
-- mutta sen lisäksi ohjeita, miten on meneteltävä upseereihin
nähden, samoin ilmoitettiin miten paljon ennestään on kumouksellisia
upseereita. Julistus päättyi seuraavasti:
"Veljet! Tämä olkoon heidän _viimeinen rikoksensa!_ Ottakaa
kaikkialla haltuunne ampumatarvikkeet ja asevarastot! Älkää antako
enää kenenkään teurastaa aseettomia kansanjoukkoja. Nouskaa veljet!
_Nyt on aika tullut_.
"_Armeijan antimilitaristinen liitto_."
Syntyi tavaton meteli, josta erotti seuraavia huutoja:
-- Heti arestiin!
-- Upseerit putkaan!
-- Aseet pois niiltä!
-- Aseet pois, heti!
Marcus nousi seisomaan auton istuimelle ja varpailleen nousten
hän ylettyi näkemään, että sotilaat Brutuksen johdolla nopeasti
piirittivät upseerien rakennuksen. Ja sitten kuului Brutuksen kiihkeä,
liikutuksesta värisevä ääni:
-- Hyvät herrat! Se rikos, mikä tänään on tapahtunut, on _liian
suuri_. Sen tähden toivomme, että te kaikki, hyvät herrat, yhdytte
meihin, astutte veljinä riveihimme! Mutta niillekin, jotka eivät
katso voivansa meihin yhtyä, vakuutamme kunniasanallamme täydellisen
loukkaamattomuuden ja turvan -- ehdolla, että kaikki luovuttavat
aseensa ja pysyvät kasarmissa omissa huoneistoissaan! Eikö niin,
toverit?
-- Oikein! Oikein! Me lupaamme kaikki sen! huusivat sotilaat
innostuneina.
-- Kaikki! Kaikki!
-- Pyydän siis, että herrat upseerit ilmoittavat mielipiteensä! lausui
Brutus kuuluvalla äänellä.
Silloin Marcus näki, että upseeriklubin rakennuksessa aukeni vielä pari
ikkunaa -- ja muutamat konekiväärit alkoivat hirveästi säristä.
Etummaiset, niiden joukossa Brutus, vaipuivat maahan -- aivan kuin
tiheään ihmisrykelmään olisi iskenyt ukkonen.
Syntyi kamala sekasorto; toiset alkoivat juosta sivullepäin, toiset
alkoivat ampua ikkunoita kohden: kaksi konekivääriä vaikenikin äkkiä.
Raivon- ja tuskanhuutojen kaikuessa peräytyivät kaikki sivulle, jonne
konekivääriä ei voinut suunnata. Mutta satakunta miestä jäi kentälle.
Monet nousivat alkaen horjuen astella tovereittensa jälkeen; monet
kaatuivat uudelleen ja jatkoivat matkaansa ryömien, jotkut lähtivät
heti nelinryömin -- mutta muutamat kohottivat vain päätään ja vaipuivat
uudelleen maahan kuin vastustamattoman väsymyksen vallassa.
Marcus alkoi vapista: sillä yht'äkkiä kohdistettiin konekiväärien tuli
näihin avuttomiin haavoittuneihin ja kuoleviin -- ja hetken kuluttua
olivat kaikki muuttuneet liikkumattomiksi.
Nyt näyttivät sotilaat raivostuvan, hurjistuvan. Villisti huutaen
he juoksivat tulesta huolimatta ovia kohden; useita kaatui, mutta
enemmistö ehti oville; ne iskettiin säpäleiksi, miehet syöksyivät
vimmastuneina sisään, kuului kirkaisuja, pauketta, räiskettä;
konekiväärit vaikenivat yksi toisensa jälkeen -- ja avoimesta ikkunasta
heitettiin alas jonkun aliupseerin hengetön ruumis. Hyökkääjät
nähtävästi eivät päässeet kaikkiin sisähuoneisiin, koska sieltä
kuului pistoolien terävää pauketta: upseerit ampuivat ovien lävitse
kapinallisia.
Äkkiä juoksivat sotilaat ulos, ja heidän joukostaan kuului moniääninen,
läpitunkeva huuto:
-- Tulta, tulta, _tulta!_
Kuumeisella kiireellä tuotiin öljykannuja, ne vietiin sisään,
valeltiinpa öljyllä ulkoseiniäkin -- ja pian leimahti koko rakennus
ilmituleen.
Sotilaat peräytyivät hiukan taaksepäin asettuen odottamaan, kiväärit
ampumavalmiina.
Pian alkoi palavasta rakennuksesta kuulua ääniä, ja savun lävitse
ryntäsi upseerijoukko ulos, jokaisella kädessään paljastettu miekka,
toisessa pistooli.
Kuului yksi ainoa kumea karjahdus -- niinkuin suunnattoman suuri
kahlekoira olisi karjahtanut ... ja upseerit lysähtivät maahan,
niinkuin jokaisen sääret olisivat äkkiä katkenneet.
Juliuskin oli noussut katsomaan; hän oli muuttunut kauhean kalpeaksi ja
sopersi vapisevin huulin:
-- Veljeni ... mennään täältä...
He istahtivat, ja kuljettaja pani auton liikkeelle; mutta he pääsivät
vain hiljaa eteenpäin -- suljetun portin taakse oli kokoontunut suuri
joukko uteliaita, jotka jännittyneinä kuuntelivat huutoja, tulen
kohinaa, ja katselivat ylöspäin kohoavaa, yhä sakenevaa savupatsasta.
Hiukan sen jälkeen kun Marcus oli saapunut lentokentälle, ilmestyi
ilmavoimien komentaja henkilökohtaisesti sinne. Hän kutsui Marcuksen
luokseen ja ilmoitti, ettei yksikään lentäjä saanut toistaiseksi
poistua mihinkään, ja kaikki koneet oli pidettävä lähtövalmiina.
Kaikeksi onneksi hän ei ryhtynyt tarkastamaan koneita -- hän olisi
silloin huomannut, että yksi uusista koneista oli poissa.
Kenraalin lähdettyä Marcus puhui huolestuneena Antoniukselle:
-- Mitä nyt on tehtävä? Eikö sinun pitäisi olla kaupungilla?
Antonius vastasi hiljaa ja varmasti:
-- Ole huoletta! Minä olen vuosikaudet ajatellut tätä asiaa
lukemattomilta eri puolilta. Muutamien toverien kanssa olemme
suunnitelleet kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten: jokaisella on
_oma_ tehtävänsä ja omat apulaisensa. Ennen iltaa minua ei tarvita
missään, ja silloin me kyllä lähdemme täältä vähin äänin.
Hän ilmoitti, että toveri B. oli hartaasti pyydettyään saanut luvan
käydä noutamassa 3-4 palloa -- ja nyt hän koneineen odotti kaupungin
ulkopuolella. Jos kapinalliset alkaisivat joutua tappiolle, ilmoittaisi
Augustus puhelimitse hänelle...
Marcus muisti sen tavattoman voiman ja raivon, mikä pääkomitean
kokouksessa oli kuvastunut tuon nuoren miehen jäntevillä kasvoilla.