"_Ihmiset!_
"Äsken on tapahtunut pöyristyttävän julma rikos!
"Samaan aikaan kuin luette tätä, kello puoli 12, viruu L:n
ampumakentällä hirveästi silvottuina tuhannen nuorta miestä:
meidän veljiämme, poikiamme, rakkaitamme. He vetävät viimeisiä
henkäyksiään -- heidän verensä vuotaa parhaillaan kentän hiekkaan.
Ja syy: he rohkenivat eilen illalla ilmoittaa, etteivät lähde
teurastamaan ihmisiä.
"Tämän rikoksen on tehnyt oman maamme _hallitus!_
"Ja tämän mustan rikoksensa peittämiseksi aikovat he tehdä vielä
kauheamman rikoksen! Sillä tänään kello 12 levitetään kaikkialla,
koko maassa hallituksen julistusta, jossa ilmoitetaan, että
vihollinen on hyökännyt rajan yli!
"Totuuden selville saamiseksi sähkötimme asianomaiselle päällikölle
esikuntapäällikön nimessä, ja saimme seuraavan vastauksen:
"'Tiedustelunne johdosta on minulla kunnia ilmoittaa, että koko
raja-alueella on kaikki erittäin rauhallista. Ei toisella puolella
myöskään ole rajavartioita lisätty!
"Rajasotajoukkojen päällikkö, Kenraali D:a.'
"Se on siis inhottava, _rikoksellinen valhe!_
"Ja me olemme saaneet _varman_ tiedon, että hallitus ylihuomenna
aikoo _julistaa sodan;_ hukuttaa kansamme vereen!
"Ihmiset! Tämän maan monimiljoonainen kansa: saako tuo rikos
tapahtua? Vastatkaa!
"Tuhannen veljemme äsken silvotut ruumiit huutavat kostoa! Heidän
vuodatettu sydänverensä on vielä lämmintä -- ja veljein veri
_huutaa maasta:_
"-- Pois pyövelit!
"-- _Pois joukkomurhat!_
"_Armeijan antimilitaristinen liitto_."
Tällainen juliste levisi kaikkialle: ensin tehtaisiin, työmaille,
sitten syrjäkaupunkeihin, ja vihdoin vähän ennen kahtatoista
keskikaupungille.
Sitä jaettiin tuhansittain. Ja sen vaikutus oli kauhea; ihmiset
näyttivät tulevan miltei mielipuoliksi.
Jo kauan oli ankarain rangaistusten uhalla kielletty lakot,
kaikenlaiset kokoukset ja mielenosoitukset. Mutta kun nämä julisteet
saapuivat tehtaisiin, vaikeni koneiden jyrinä paikalla -- ja muutaman
minuutin kuluttua olivat tehtaat tyhjentyneet kuin taikaiskusta;
pomot katselivat kauhistuneina työmiesten lähtöä, uskaltamatta lausua
sanaakaan -- heidän kasvonsa näyttivät niin peloittavilta. Nuoremmat
alkoivat juosta keskikaupunkia kohden -- uhkaavina, äänettöminä.
Marcus lähti jo ennen sovittua aikaa; määräpaikkaa lähetessään hän
huomasi kuin ilokseen, että kaupunki oli kokonaan savunsekaisen sumun
peitossa: kirkkojen torninhuiput ja tehtaitten savupiiput vain pistivät
esiin, ikään kuin jättiläissuuret kannot. Hän tunsi hyvin valtion
tehtaan valkoisen savupiipun -- ja Julius pudotti julisteet suoraan
pihalle, ja heti hurjinta vauhtia takaisin. Kello 12 he olivat taas
lentokentällä, eikä heidän poissaolonsa näyttänyt herättäneen mitään
huomiota.
Saatuaan koneen suojukseen he ottivat auton, ja Marcus käski ajaa
keskikaupungille, sotaministerin palatsin läheisyyteen.
He astuivat autosta erään puiston reunaan, sillä ministeripalatsin
edustalla oleva tori oli jo miltei täynnä väkeä. Ja kaikkialta tulvi
yhtä mittaa lisää.
Marcus tuijotti kasvavaa väkijoukkoa, hänen ajatuksensa kiitivät sinne
tänne sekavina, kuumeisina.
Äkkiä Marcus kääntyi -- ja kylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa
lävitse.
Niinkuin musta laavavirta vyöryy tulivuoren rinnettä alaspäin --
samoin läheni esikaupungeista johtavaa valtakatua hurjasti juosten
kaduntäyteinen, musta miesjoukko. Ja heidän raudoitettujen anturainsa
jyrinässä kuvastui sata kertaa suurempi voima kuin silloin -- kerran...
Marcus nousi penkille ja hämmästyi yhä enemmän: joukko näytti
loppumattomalta, tulvivalta virralta... Hän muisti lukeneensa jostakin
manalan mustasta virrasta, joka kumeasti pauhaten syöksyy eteenpäin --
tämä joukko muistutti sellaista virtaa.
Hän seisoi seisomistaan, katsellen huumaantuneena ohivyöryvää joukkoa,
nokisia, pahaenteisiä kasvoja. Suuri tori oli miltei täynnä, mutta
joukon loppua ei näkynyt.
-- Veljet! kuului jostakin mahtava, kiihkeä huuto, ja kaikki
käännähtivät sinnepäin. Eräs keski-ikäinen, jäntevä seppä oli noussut
torin laidassa olevan muistopatsaan jalustalle. Hän selosti äsken
tapahtunutta teloitusta ja hänen äänensä vapisi katkeruudesta ja
vihasta. Hän vaikeni hetken, ojensi sitten nyrkkinsä, ja hänen sanansa
kajahtivat joukon yli kuin moukarin iskut:
-- Ei niille riitä tuhannen miehen sydänveri! Ne tahtovat kuulla
_miljoonien_ valitukset ja kuolonhuudot, nähdä miljoonien leskien
ja orpojen kyyneleet! Minä en ymmärrä paljon noista asioista, mutta
minulla on kuusi lasta -- enkä minä lähde sotaan! Tappakoot vain
täällä! Minusta on samantekevää! Mutta _tänne_ minä jään! Hänen äänensä
oli muuttunut lopussa käheäksi, hurjan epätoivoiseksi, ja toverit
säestivät häntä kiihkeästi:
-- Oikein puhut!
-- Oikein! Oikein!
Samassa kuului torin toiselta laidalta entistä hurjempi huuto -- ja
laukauksia. Ja niinkuin tulvivat virrat keväällä purkautuvat mereen
-- samoin tulvi torille kaikkialta väkeä -- ja tungos kävi yhä
ankarammaksi.
Ensimmäisen jälkeen nousi jalustalle toinen puhuja, ja kun huudot
ja melu hiukan heikkenivät, kaikui hänen äänensä sointuvana ja
läpitunkevana.
-- Toverit! Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt vasta ovat
maailmansodan iskemät haavat alkaneet vähän parantua; vasta nyt alkaa
nälkäkuoleman peikko hiukan väistyä -- ja nyt hallitus aikoo sodalla
syöstä kansan taaskin äärimmäiseen kurjuuteen.
Puhuja selitteli sotalaitoksen suunnattomia menoja; Marcus hämmästyi
kuullessaan tuon työmiehen selittelevän niitä ehkä vielä selvemmin ja
vakuuttavammin kuin Antonius! Puhuja innostui, hänen äänensä muuttui
yhä voimakkaammaksi, ja kaikki kuuntelivat kiihkeinä ja äänettöminä;
hän oli yksi heistä ja hänen sanansa tunkeutuivat suoraan heidän
sydämiinsä:
-- Me varoitamme hallitusta: älköön se tehkö enää tätä rikosta! Me
varoitamme _viimeisen kerran_. Ja jos he tästä huolimatta julistavat
sodan, silloin myöskin _me_ julistamme sodan! Meillä ei ole muuta
menetettävää kuin kahleet -- ja sen tähden me tulemme taistelemaan
_loppuun asti!_ Ja silloin...
Mutta nyt kajahti kymmenistätuhansista kurkuista yhtaikaa
ukkosentapainen huuto. Marcuksesta tuntui siltä, kuin olisivat he
tuossa huudossa tahtoneet huutaa maailmalle pitkät kärsimyksensä,
kurjuutensa, vihansa ja tuskansa. Puhuja ojensi kätensä hiljaisuutta
vaatien, huuto asettuikin, ja hän huudahti kiihkeän innostuksen
vallassa:
-- Veljet! Päättäkäämme tässä, että...
Jossakin kajahti teräviä kiväärinlaukauksia: puhujan ääni katkesi
kummalliseen korahdukseen, ja hän tarttui rintaansa; hän horjui,
hapuili vapisevin käsin ympärilleen -- niinkuin voimaton, sokea vanhus
-- ja sitten kuului omituinen, raskas mätkähdys.
Ensin parin sekunnin äänettömyys, mutta sitten tuo musta joukko ärjähti
kuin suuri petoeläin. Marcuskin miltei kauhistui kuullessaan tuon
kammottavan karjaisun -- siinä ilmeni niin peloittava voima ja raivo.
Samassa eräs kookas työmies hypähti patsaan jalustalle kasvot
vääristyneinä. Hän repäisi rajulla tempaisulla puseronsa halki, iski
paljasta rintaansa luisella nyrkillään ja huusi kuin mieletön:
-- Kurjat murhaajat! Pelkurit! Ampukaa nyt, kun mielenne tekee!
Kyllä _meitä riittää!_ Ettekö osaa ampua? Vaikka minä näytän teille
paikan! Minä olen vain työmies: mutta minä luin sotilaitten julisteen
ja minäkin kysyn: kuinka kauan me annamme teurastaa itseämme kuin
karjaa? Minunkin veljeni kuoli siellä äsken! Ja _minunkin veljeni veri
huutaa_...
Silloin hänkin putosi, ja miesjoukon karjunta tukahdutti
konekiväärienkin särinän kuulumattomiin.
Torin toiselle laidalle oli saapunut kaksi palkkaväen panssariautoa ja
paikalla syntyi vimmattu taistelu. Marcus ja Julius olivat keskellä
suunnatonta miesjoukkoa ja se kuljetti heitä mukanaan sinne tänne kuin
myrskyävä meri lastuja. Taistelusta he eivät nähneet mitään, vain
kuulivat: konekiväärien rätinää, hurjia huutoja. Kuka oli voitolla,
siitä ei saanut tietoa. Toisinaan aalto heitti heidät lähemmäksi,
toisinaan kauemmaksi.
Lopulta he pääsivät torin reunassa olevaan puistoon. Täällä Marcus
nousi hetkeksi eräälle penkille ja näki nyt kapinallisten vallanneen
kaksi panssariautoa -- niinkuin silloin maailmansodan jälkeenkin! Ja
nyt ne etenivät pakottaen hallituksen joukot perääntymään.
Mutta torin toisella puolella, missä konekiväärit oli kohdistettu
tiheään työläisjoukkoon, kohtasi hänen katseensa surullisen näyn:
mustana röykkiönä viruivat siellä kuolleet ja haavoittuneet
sekaisin ... eikä ollut sairasautoja, ei mitään apua. Siellä he saivat
kuolla verenvuotoon ja avun puutteeseen.
Silloin Marcus näki ilmassa vanhanmallisen lentokoneen, joka pudotteli
punaisia paperilappuja. Ja miltei heti kuului huutoja:
-- Pois kaduilta!
-- Pois, pois, pois!
Julius otti kadulta yhden lehtisen; siihen oli painettu yksi ainoa
lause: "Kaikki aseettomat _heti_ pois kaduilta!"
Ja allekirjoituksena heidän komiteansa nimi!
Tuon käskyn vaikutus oli ihmeteltävä. Kadulta kadulle -- suusta suuhun
toistettiin sitä miltei voitonriemuisesti. Ja äsken täpötäydet kadut
tyhjenivät salaperäisellä tavalla. Portit työnnettiin väkirynnäköllä
auki, ja pihat täyttyivät kuin nuijalla lyöden. He lähtivät
lentokenttää kohden.
Edestäpäin alkoi kuulua ankaraa jyrinää; heitä vastaan kiiti kaksi
kevyttä tykistöpatteria. Nuo 500-600-hevosvoimaiset moottorit
jyskivät korviasärkevästi ja katu tärisi ankarasti niiden syöksyessä
hurjasti ohitse. Ja etummaisessa tykkiautossa istui Augustus kalpeana
ja päättävän näköisenä. Jäljessä kiiti muutamia pikatykeillä ja
konekivääreillä varustettuja panssariautoja.
-- Minne ne menevät? kysyi Julius jännittyneenä.
-- Ammus- ja sotatarvikevarastoihin. Tänään päivällä siitä sovittiin.
Marcus näki erään ilmavoimille kuuluvan auton, viittasi sen luokseen,
ja he nousivat siihen.
Pienen matkan päässä he kohtasivat parinsadan suuruisen aseistetun
sotilasjoukon. Sen johtaja, nuori komiteaan kuuluva luutnantti oli
kalmankalpea ja hänen päänsä oli sidottu; monet sotilaatkin olivat
haavoittuneita, kalpeita, kiihtyneitä.
-- Mitä, miten teille kävi? kysyi Julius hätäisesti.
-- Tappio, vastasi nuori upseeri synkästi. -- Suuri enemmistö oli
hallituksen puolella. Sinne jäi paljon tovereita -- ja meidän täytyi
lopulta paeta.
Samalla hetkellä alkoi ammusvarastolta kuulua ankaraa tykkien jyrinää.
Luutnantti hätkähti ja kysyi käheästi:
-- Mitä se on?
Mutta kun Marcus kertoi Augustuksen tykistöstä, kirkastuivat
luutnantin kasvot; kääntyen sotilaihin hän huudahti innostuksesta ja
mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:
-- Veljet, me olemme voitolla! Lähtekäämme! Meidän apuamme ehkä
tarvitaan! Järjestykseen! Mars!
Ja he lähtivät.