Ilta alkoi jo lähetä, mutta yhä jatkui taistelun pauhu kaupungin
eri kulmilla; toisinaan se heikkeni hiukan, toisinaan yltyi melkein
hirmumyrskyksi. Vain asevaraston taholta kuuluva jyrinä pysyi
samanlaisena. Sieltä sai Antonius sanan, että taistelu oli jokseenkin
tasaväkistä, mutta kaupungilta he eivät saaneet mitään tietoa.
Tuo epätietoisuus ja taukoamaton taistelun jyske hermostutti Marcusta
tavattomasti. Pitkän aikaa hänestä tuntui siltä, että tämä oli samaa
taistelua kuin isänkin kaatuessa; hän oli muka kotonaan samoin kuin
silloinkin ja kuunteli konekiväärien rätinää. Tajuttuaan taas totuuden
hän ihmetteli, miten samanlaista kaikki oli kuin silloinkin.
-- Voi, varmaankin hermoni pilaantuivat vankilassa ollessani, hän puhui
katkerasti ystävälleen. -- Tuskin voin olla paikallani. En ollut ennen
tällainen!
-- Älä lainkaan ihmettele! lohdutti Antonius. -- Se johtuu
_toimettomuudesta!_ Eivät sitä kestä vahvatkaan hermot!
Juuri silloin kuului järeän tykin laukaus asevarastolta päin, ja heti
sen jälkeen kranaatin räjähdys.
-- Tuo oli luultavasti 28-senttimetrinen haubitsi! sanoi Antonius ja
lisäsi vakavasti:
-- Kummalla puolella se lienee? Ettei vain hallituksen joukoilla...
Pienemmät tykit olivat alkaneet jyristä entistä ankarammin, ja aivan
toisaalta, kaupungilta päin, kuului välillä konekiväärien rätinän
voittaen ihmisjoukon tuhatääninen huuto.
-- Kunhan eivät vain räjäyttäisi ampumatarvikevarastoa. Voi käydä niin,
että tarvitsemme sitäkin, kun meillä... Niin jos ... vihollinen.
Alkoi jo hiukan hämärtää, mutta mitään ratkaisua ei tullut -- tykit
jyrisivät yhä samalla voimalla.
Silloin välähti häikäisevä leimahdus -- niinkuin satakertainen salama;
sitten jyrähdys, aivan kuin koko avaruus olisi omituisesti revähtänyt
taivaanrannasta toiseen -- ja sitä säesti luhistuvan kivirakennuksen
kamala ryske.
-- Nyt luulen palkkajoukkojen tykistön saaneen tarpeekseen! huudahti
Antonius hillitysti.
-- Jospa hän vain olisi osannut pudottaa _pienen_ yhtä hyvin kuin
suuria?
-- Ole huoletta! Hän on salassa harjoitellut samankokoisella pallolla.
-- Eivät ne todellakaan enää ammu! huudahti Marcus vilkastuen. -- Mutta
näetkö sitä?
-- En -- en näe! vastasi Antonius ihmetellen. -- Sitä ei todellakaan
näy, vaikka hämärtää vasta tämän verran!
-- Katso! Ettei vain ampumatarvikevarasto alkaisi palaa...? kuiskasi
Marcus.
He katsoivat taas äänettöminä. Tykkien jyrinä oli kokonaan tauonnut,
silloin tällöin vain kuului asevaraston seuduilta konekiväärin särinää
-- niinkuin joku olisi leikillään pärryttänyt -- sielläpäin roihusi
myöskin valtava tulipalo.
Ilma muuttui pimeämmäksi, ja tulipalo tuntui yhä yltyvän. Lisäksi niitä
alkoi näkyä kolmelta, neljältä eri taholta; niiden loimu leiskahti
toisinaan häikäisevän kirkkaaksi, toisinaan hiukan himmeni. Ilma oli
niin tyyni, että punertava savu nousi miltei pystysuoraan korkeutta
kohti. Marcuksen mielestä koko miljoonakaupunki oli kuin kohiseva,
hehkuva jättiläisahjo.
Silloin alkoi läheiseltä kadulta kuulua juoksevien askeleiden
yhtäjaksoista kopinaa ja välillä epäselviä huutoja:
-- Asevarastoon! Asevarastoon!
-- Asevarasto on vallattu!
-- Nyt saadaan aseita!
-- Aseihin! Aseihin!
-- Mistä ne tietävät? kysyi Marcus hämmästyneenä.
Antonius otti taskustaan punaisen ilmoituslapun ja sanoi tyynesti.
-- Asevaraston valtauksen ilmoittaminen on ollut myös erään toverin
huolena. Hänellä ei ole mitään muuta tehtävää -- ja hänen apulaisensa
ovat jo kolmen tunnin ajan olleet kaupungin eri puolilla, valmiina
jakamaan nämä liput merkin saatuaan.
-- Mutta ellei sitä olisi onnistuttukaan valloittaa? änkytti Marcus
hämmästyneenä.
-- Silloin ilmoitukset olisivat olleet tarpeettomat; he olisivat
kuitenkin odottaneet paikoillaan huomisiltaan.
Marcus oli näkevinään ikään kuin hymyn häivähdyksen Antoniuksen
huulilla ja sopersi ihaillen:
-- Sinä olet merkillinen mies.
-- Älähän nyt joutavia! En minä yksin ole ollut... Muutaman toverini
kanssa olemme jo vuoden ajan harkinneet kukin oman tehtävämme
yksityiskohtia, ja kaikki, mitä edeltäpäin on voitu valmistaa, on myös
valmistettu.
Konekiväärien tuli lakkasi kokonaan; joitakin yksinäisiä
kiväärinlaukauksia vain kajahti -- niinkuin vanhat, uskolliset
vahtikoirat, jotka yöllä puoleksi unessakin silloin tällöin haukahtavat.
Kun sitten pikatykit yht'äkkiä alkoivat raivoisasti jyristä, vaikutti
se niin voimakkaasti Marcuksen hermoihin, ettei hän voinut estää
väristystä. Kiväärien pauke kiihtyi, konekiväärit ärähtivät taas
uhkaavasti kuin levostaan häirityt villipedot -- tulipalon liekitkin
tuntuivat yltyvän, punertuvan; kuului epämääräistä ryskettä ja huminaa
ja eräässä paikassa leimahti muutaman kerran punainen tulitöyhtö
ylöspäin -- niinkuin jokin raivostunut hirviö olisi voitonriemuisesti
hulmauttanut tuliharjaansa. Kaiken lisäksi kuului taas jostakin kaukaa
entistä hurjempi huuto.
-- Olikohan se avunhuuto? ajatteli Marcus tuskastuneena.