"VIIMEINEN KEINO".
Pataljoonan uusi komentaja ratsasti edellä uljaalla rotuhevosellaan;
hän näytti kylmältä ja pahaenteisen sulkeutuneelta. Komppanioittensa
etunenässä marssivat luutnantit olivat myöskin tavattoman kalpeita
ja äänettömiä -- niinkuin astelisivat ammuttaviksi. Sotilaat eivät
myöskään rupatelleet niinkuin ennen, toisinaan vain katsahtivat
toisiinsa hämmästyneinä. Kulunut aamu oli kylläkin antanut siihen
aihetta enemmän kuin tarpeeksi.
Ensimmäinen hämmästys kohtasi heitä päivän valjettua, kun he
huomasivat piirittäjien poistuneen. Se kasvoi yhä, sillä kaikki oli
samanlaista kuin muinakin aamuina. Aliupseerit kävivät ilmoittamassa,
että kasarmiin oli saapunut uusi pataljoonan komentaja. Ja tämä oli
ilmoittanut, että palvelus tulee tapahtumaan samassa järjestyksessä
kuin ennenkin; ampumakentälle lähdetään siis entisen tavan mukaan kello
yksitoista aamupäivällä.
Se sotilas, joka illalla oli rauhoittanut tovereitaan, marssi toisen
komppanian keskellä ja virkkoi hillityllä äänellä:
-- Kummalliselta tämä näyttää. Jääköhän todella kaikki sillensä? Jos
niillä olisi aikomus ryhtyä rankaisuun, niin kyllä se olisi heti pantu
alkuun.
-- Niin sen täytyy olla.
-- Olipa onni, että teimme sotilaskomitean lähetin neuvon mukaan!
-- Oli se.
-- Muuten olisi kaikki käynyt hullusti.
-- Se vain on ikävää, että se aliupseeri kuoli.
-- Miksi ne onnettomat siihen hyökkäsivätkin, ihan kuin sudet.
-- Hyvä, että edes toinen paranee.
Näin he keskenään kuiskailivat.
Oli mitä ihanin syyspäivä. Aurinko helotti kirkkaansiniseltä taivaalta,
tuntui miltei helteiseltä, kun ei vähääkään tuullut. Maantie oli
samanlainen kuin kesälläkin; pöly peitti marssivat sisäänsä kuin
keltaiseen pilveen, tarttui heidän hikisille kasvoilleen, tunkeutui
kurkkuun...
Mutta he eivät tällä kertaa pölystä välittäneet. Jokaisen katseessa
kuvastui sisäinen ilo ja ihmettely, kun kaikki näytti päättyvän näin --
heidän jalkansa nousivat tavallista kevyemmin.
Ampumakentälle saavuttua sotilaat saivat tavallisuuden mukaan levähtää
hetkisen. Uusi komentaja ilmoitti upseereille lähtevänsä tarkastamaan
kenttää ja kannusti mustan oriinsa tuliseen laukkaan.
Pataljoona seisoi riveissä, kun eversti palasi tarkastusmatkaltaan.
Hän seisautti huohottavan hevosensa komppanioitten eteen ja hiukan
keskusteltuaan upseerien kanssa huusi kaikuvalla, tunteettomalla
äänellä:
-- Sotilaat! Minä en tule sietämään missään epäjärjestystä. Suojavallit
ovat tykkien harjoitteluammunnoista rikkoutuneet liian paljon. Sen
tähden käsken, että kaikki sotilaat ottavat varastohuoneesta lapioita,
kuokkia ja paareja tarpeen mukaan ja laittavat uudet, noin kaksi metriä
korkeat turvekerrokset kaikkiin tarpeellisiin paikkoihin. Lähemmät
ohjeet aliupseereilta. Kiväärit mukaan, ettei niitä tarvitse täällä
vartioida! Saatte lähteä!
Pystyteltyään kiväärinsä kentälle kekoihin sotilaat aloittivat työnsä.
Toiset irroittivat turpeita, toiset kantoivat niitä paikalle ja eräs
joukko alkoi latoa niitä uudeksi lisäkerrokseksi.
-- Ei tämä mitään paikkailemista tarvitsisi! sanoi eräs sotilas hieman
katkerasti. -- Tämän parempaa ampumakenttää ei ole missään. Tuon uuden
herran oikkuja!
Kenttä oli todellakin ihanteellinen. Taustan muodosti korkea, aivan
pystysuora kallioseinä, jonka eteen oli ladottu turpeita. Kummallekin
sivustalle oli vielä laitettu korkeat, kenttää kohti mataloituvat
suojavallit, joten kentän pohjukka oli aivan kuin jokin suunnaton
suppilo.
-- Ei tarvitsisi, ei! Mutta tehdään nyt, koska käsketty on, vastasi
toinen ja lähti toverinsa kanssa kentälle hakemaan turpeita.
Kun hän oli saanut turpeet ladotuksi, huomasi hän, että lankomies
kotikylästä oli aivan lähellä.
-- Hei siellä! Tulepas tänne tupakoimaan!
Lankomies noudatti kutsua, ja molemmat istahtivat aloitetulle
turvekerrokselle.
-- No, sinä olet siis jo isäkin! huomautti kutsuja iloisesti.
-- Niin siinä kirjeessä ilmoitettiin, vastasi puhuteltu, ja hänen
nuoret, terveet kasvonsa punastuivat kuin tytön. Hän alkoi nyppiä
vaaleita viiksenalkujaan ja lisäsi hämillisen näköisenä:
-- Poika kuuluu olevankin -- ja oikein suuri poika.
-- No, miten sisareni voi? Oliko kirjeessä mitään siitä? Ja entä
_sinun_ sisaresi?
-- Hyvin voi -- oikein terveen sanottiin olevan! Kaikki siellä hyvin
voivat! sanoi sotilas vilkkaasti.
He istuivat taas ääneti. Nuori isä veti pari savua, mutta sitten savuke
unohtui käteen; hänen ajatuksensa lensivät kaukaiseen kotiin -- kuin
salamannopea lintu. Hän muisti sen lyhyen, onnellisen ajan, minkä oli
elänyt yhdessä nuoren vaimonsa kanssa. Nytkin muistui mieleen, miten
tämä viime loman lopussa hyvästellessä oli purskahtanut katkeraan
itkuun.
-- Pelkäätkö kuolevasi? hän oli pelästyen kysynyt.
-- En, en sitä... Mutta minusta tuntuu niinkuin en enää näkisi sinua.
Niinkuin _sinä_ kuolisit... Voi, älä mene!
Koko viime yön hän oli ajatellut vaimonsa sanoja ja kärsinyt kauheasti.
Oliko tämä aavistanut...?
Mutta nyt hän oli niin sanomattoman iloinen -- kun ei kuitenkaan käynyt
niin huonosti! Kun nyt pääsisi katsomaan heitä, _molempia_. Lieneekö
_hän_ laihtunut -- rakas...
Toveri näki hänen hiukan hymyilevän itsekseen, ja hänen kasvoissaan
kuvastui onni ja hellyys -- hänen silmänsä kostuivat. Nuo silmät, jotka
olivat aivan samanlaiset kuin hänen sisarensakin -- joka odotti häntä.
Hänkin alkoi kuvitella, miten hän pääsee täältä -- he menevät heti
naimisiin...
Hän havahtui unelmistaan kuullessaan lankomiehen puhuvan hiljaa, kuin
itsekseen:
-- On se mukavaa mennä lomalle kotiin, kun ei ole sitä pientäkään vielä
nähnyt! Se pikkuinen onkin sitten jo kahden kuukauden.
Äkkiä hän vaikeni ja nousten seisomaan alkoi kuunnella; hän näki
jokaisen pysähtyvän työssään, kaikki katseet kohdistuivat kaupunkia
kohti.
Sieltä kuului omituinen pauhu, jyrinä, humina; se koveni, se kuului
nopeasti lähenevän, se kiihtyi yhä ankarammaksi, muistuttaen lopulta
kymmenien junien pauhua -- mutta eihän täällä junia...
Silloin he näkivät, miten ampumakentän alkupäähän porhalsi hurjaa
vauhtia palkkajoukkojen suurimallisin panssariauto; jatkoi samaa
vauhtia heitä kohden -- ja sitten kääntyi kentän vasemmalle puolelle.
Heti sen jäljessä syöksyi toinen, kääntyen oikealle, sitten kolmas,
neljäs, viides, kuudes -- aina vuorotellen oikealle ja vasemmalle.
Hirveä aavistus lennähti sotilaiden mieliin: niin hirveä, että se
tuntui hyytävän veren heidän suonissaan. He eivät lausuneet sanaakaan,
eivät liikahtaneet -- he vain tuijottivat. Harmaan yhä sakenevan
tomun lävitse näkyi epäselvästi, että kentälle syöksyi hurjaa
vauhtia joitakin suuria jyriseviä, harmaita olentoja -- niinkuin
satumaiset jättiläissudet olisivat saavuttaneet uupuneen uhrinsa
ja verenhimoisesti muristen kiirehtineet piirittämään sen kaikilta
puolilta.
Monet luulivat ensin näkevänsä vain kamalaa painajaisunta. Mutta siitä
ei voinut herätä: yhä vain tuli autoja. Sakea tomupilvi oli peittänyt
kentän toisen pään ikään kuin suurella hunnulla, mutta pauhu yhä
kiihtyi.
Lopulta se alkoi vaimentua ja sitten äkkiä taukosi kokonaan.
Sitä mukaa kuin tomu hälveni, paljastui heidän näkyviinsä
panssariautojen jono, joka sulki heidät ympyräänsä -- niinkuin jokin
pöyristyttävä sadun jättiläiskäärme... Ja heidän takanaan kohoutui
pystysuora kallioseinä!
Ei pieni kaniininpoikanenkaan ole jättiläiskäärmeen syleilyssä
avuttomampi, kuin he olivat tuon rautarenkaan puristuksessa. Muutamat
juoksivat jonkin askeleen kiväärikekoja kohden, mutta pysähtyivät
masentuneina -- mitä merkitsivät pienet harjoituskuulat tuota kauheata
konerengasta vastaan, jossa ei näkynyt ainoatakaan ihmistä!
Varmuus siitä, että täytyi täysin avuttomana kuolla noin julman
tyrannin kynsiin, vaikutti kaikkiin järisyttävästi. Jotkut kiristelivät
hampaitaan hurjan raivon vallassa, ja heidän katseensa muistutti
haavoitettujen petojen katsetta. Toiset vapisivat kuin löyhkäävään
teurastusvajaan vietävät eläimet; harhailevista katseista tuijotti
mieletön kauhu -- ja he ahtautuivat lähemmäksi toisiaan, läähättäen
raskaasti kuin kuolemansairaat.
Silloin sama sotilas, joka illalla oli kehoittanut tovereitaan
rauhallisuuteen, tunkeutui joukon eteen; hänen silmistään näytti
pursuvan tulinen, sammumaton viha, kun hän huusi oudolla, käheällä
äänellä:
-- Pyövelit, pyövelit! Jospa tietäisitte, miten meidän kuolemamme
kostetaan! Tämä on myöskin _teidän loppunne!_ Ampukaa, pelkurit!
Ampukaa!
Tuhannesta kurkusta kajahti villi, raivokas karjahdus; se jatkui,
paisui...
Mutta silloin tuntui koko auringonpaisteinen avaruus värähtävän,
räsähtävän; kentän laidalla olevista puista putosi joukoittain
kellastuneita lehtiä, ja varisparvi lensi pelästyneesti rääkkyen
tiehensä.
Samalla tapahtui jotakin uskomatonta: tiheä miesjoukko luhistui maahan,
aivan kuin suunnattoman pitkä, näkymätön niittokoneen terä olisi siinä
nopeasti edennyt -- ja heidän hurja huutonsa heikkeni, tukehtui.
Niinkuin se olisi lähtenyt vain _yhdestä_ kurkusta, jonka murhaajan
koura hitaasti kuristaa.
Takimmaiset pysyivät pystyssä kauimmin ... heristivät nyrkkejään
kiroillen ja kostoa huutaen, karjuivat sanattomasti kuin mielipuolet;
toiset rukoilivat, joku ulvoi kuin hullu koira -- ja muutamat lähtivät
juoksemaan eteenpäin toverien ruumiitten yli huutaen rukoilevalla
äänellä:
-- Lakatkaa!
-- Me menemme sotaan!
-- Armoa, armoa...
Mutta kaikki he lysähtivät maahan ähkyen, koristen...
Vasta kun viimeinen oli kaatunut, taukosi parinsadan konekiväärin
tulimyrsky yht'äkkiä -- ja kummallinen, repelevä kaiku kiiri vielä
hetken taivaanrannasta toiseen. Tuon kamalan metelin jälkeen tuntui
syyspäivän tyyni hiljaisuus miltei peloittavalta.
Sen keskeytti moottorin jyskytys: kaksi suurta panssariautoa lähti
kaatuneita kohden. Niiden lähetessä kuului surmattujen sekasortoisesta
läjästä vaikeroivia, uhkaavia ja käheitä ääniä:
-- Armoa ... Kristuksen tähden...
-- Kirotut murhaajat!
-- Minä kuolen...
Eräs kohotti kättään ja uikutti heikosti, epäinhimillisesti:
-- Minä menen sotaan...
Kummastakin autosta astui kymmenkunta miestä; toista ryhmää johti
suurikokoinen upseeri, jonka nenän kohdalla oli _musta side_. He
astuivat lähemmäksi ja paljastivat revolverinsa...
Jotkut kaatuneet nousivat vaivalloisesti kyynärpäittensä varaan, heidän
himmeät silmänsä kiiluivat vieläkin sammumattomasta vihasta ja uhmasta.
Toiset uhkailivat ja kiroilivat -- eräs ojensi suonenvedontapaisesti
nyrkkinsä ja koetti huutaa, mutta hänen lävistetty kurkkunsa korisi
vain käheästi ja veri pursui luodinreiästä. Ainoastaan yksi enää
rukoili armoa. Mutta palkkaväen upseerit olivat kylmäverisiä...
Nuori isä ryömii kotiinpäin. Hän on ryöminyt jo monta päivää ja nyt hän
on nääntymäisillään; veristyneet polvet kirvelevät; mutta hän kuiskaa
hiljaa itsekseen:
-- Vielä hetkinen -- sitten näen poikani...
Silloin putoaa vieras, vavahteleva käsi hänen kasvoilleen, hänen
kaulalleen pursuaa jotakin kuumaa, kohisevaa ja hän muistaa taas kaiken.
-- Tahtoisin nähdä vaimoni -- pienen poikani! kuiskaavat hänen
huulensa. -- Antakaa minun mennä!
Hän ponnistaa kaikki voimansa, mutta ruumis ei liikahda, hän ei jaksa
huutaakaan. Taivaan sini on muuttunut harmaaksi -- se näyttää nopeasti
tummenevan.
-- Jumala, anna minun nähdä pienokaiseni! hän rukoilee yhä kasvavan
epätoivon vallassa. -- Rakastin vaimoani enemmän kuin sinua, mutta
anna anteeksi... Anna minun nähdä hänet vielä kerran! Ja poikaseni,
sillä enhän minä ole häntä koskaan nähnyt... En tuntisi häntä
iankaikkisuudessakaan...
Hän aukaisee vaivalloisesti silmänsä, ja hyydyttävä kauhu jäykistää
hänen ruumiinsa: taivas on sysimusta! Aurinko vielä näkyy -- mutta
_mustanpunaisena_.
Hän on kuulevinaan laukauksia, omituinen kuuma värähdys kiitää hänen
ruumiinsa lävitse. Aurinko sammuu, kaikki sekaantuu, pyörii... Ja
sitten hän luulee kuiskaavansa:
-- Sinä tiesit sittenkin -- aavistit. -- Mutta tulithan sinä kuitenkin!
kuulee hän vaimonsa hellyydestä ja surusta värisevän äänen.
-- Pienokainen -- en näe, olen väsynyt -- minua paleltaa. Nosta hänet
pian rinnalleni -- että tietäisin -- lämpiäisin.
-- Kyllähän minä... Mutta etkö sinä näe?
Hellä ääni etenee, laukaukset -- kaikki etenevät, kaikki häipyy,
katoaa kauaksi. Mutta hän ei enää välitä; jokin lämmin peittää hänen
rintaansa: se on hänen pienokaisensa lämmin ruumis.
-- Poikaseni -- _oma poikani!_ Nyt nukumme yhdessä -- nuku sinä vain
minun rinnallani -- olet niin lämmin...
Kuului terävä vihellys. Panssariautot lähtivät liikkeelle ihailtavan
säännöllisessä jonossa. Sen alkupää peittyi pian sakeaan tomupilveen;
hetken kuluttua oli viimeinenkin kadonnut kentältä -- kuului vain
nopeasti etenevä, kumea jymy.