Marcus kömpi esiin lentokoneen alta, pyyhki hikisiä kasvojaan ja sanoi
reippaasti:
-- Kas niin! Nyt luulen sen olevan kunnossa!
-- Mutta kyllä siinä on ollut työtäkin! huudahti Julius iloisesti.
Marcus katsahti nuoreen mieheen ja huomautti leikillisesti:
-- Ainakin _luulisi_, kun näkee tuon nokivaraston kasvoillasi! Sinähän
näytät enemmän neekeriltä kuin nuorelta luutnantilta!
-- Puheestasi saa sen käsityksen, ettei neljäntoista tunnin työpäivä
vielä oikein riittäisi nuorelle luutnantille! Julius kaivoi taskustaan
pienen peilin ja lisäsi sydämellisesti naurahtaen:
-- No, enpä todellakaan voisi tässä kunnossa häihin lähteä; mutta
ei työnantajanikaan enkelinvalkoinen ole -- vaikka onkin sälyttänyt
minulle likaisimmat työt.
Molemmat naurahtivat toistensa mustille kasvoille, joissa vain
hampaat loistivat valkoisina helminä. Ja heidän naurunsa helähti niin
luonnollisena ja raikkaana, kuin olisivat he kokonaan unohtaneet julman
todellisuuden, kostonsakin.
Kaksi päivää he olivat työskennelleet ihan kuumeisella
kiireellä. Tarvittavat levyt ja valolaitteet Marcus oli teettänyt
lentokonetehtaissa, mutta lopputyöt hän tahtoi tehdä omin käsin
yhden apulaisen avulla. Apulaisekseen hän oli ottanut Juliuksen,
joka äskettäin oli jalkaväestä siirtynyt lentojoukkoihin. Ja nyt oli
Marcuksen oma kone kunnossa!
-- No, minä voin toistaiseksi lyhentää sinun työpäiväsi kahteentoista
tuntiin, lausui Marcus teennäisen arvokkaasti, mikä saattoi Juliuksen
taas nauramaan. Sitten hän jatkoi vakavasti:
-- Tiedätkö -- sen eilisiltaisen kokeilun jälkeen en voinut yöllä
silmiäni ummistaa. Pelkäsin, että ne julistavat sodan, eikä meillä
olisi edes yhtään konetta kunnossa. Mutta nyt on aivan kuin raskas
taakka pudonnut hartioiltani!
Juliuksen kasvot muuttuivat tavattoman nopeasti huolestuneiksi -- ikään
kuin hän olisi nähnyt suloista unta ja herättyään huomannutkin olevansa
vankikopissa.
-- Mutta jospa ottaisitkin enemmän apulaisia?
-- Ei hätää! lausui Marcus varmasti. -- Kunhan meillä on yksikin
tällainen, niin kyllä nuo toiset muutenkin ovat heille hieman
vaarallisia. Ja parin päivän kuluttua on Antoniuksen kone valmis.
-- Hyvä on! Jos sinä ja hän olette valmiit -- niin julistakoot...
Julius miltei kuiskasi sanansa, mutta hänen nokisia kasvojaan olisi
ollut vaikea tuntea äskeisiksi; nyt kuvastui niillä sekaisin viha ja
uhka. Ja Marcus lisäsi:
-- Sitä paitsi tein Antoniuksen neuvosta sellaisen sopimuksen, että
keksinnön viimeinen paikalleenasettelu on kymmenen vuotta oleva
_minun_ tehtäväni, -- jos sairastun, tekee sen minun apulaiseni. Täten
pysyy salaisuus meillä! Marcus hymyili ylimielisesti, kun hän lisäsi
harvakseen:
-- Se tässä eniten naurattaa, että ne eivät voi minua hirttää -- vaikka
olisi kuinka palava halu -- keksintö tulisi heiltä hirtetyksi samalla
kertaa! Ja vankilastakin täytyisi minut aina välillä tuoda lentokoneita
viimeistelemään...! Katsos -- Antonius ymmärtää hieman yhtä ja toista.
-- Hän on sellainen mies että niitä on vähän -- ja sinä myös, Marcus!
-- Joutavia! keskeytti Marcus; sitten hän katsahti arastelevasti ylös
lasikattoon ja sanoi tyynesti:
-- Ehkä nyt on jo parasta lähteä kokeilumatkalle -- koska jo hämärtää.
Samassa aukeni ovi, ja Antonius astui sisään.
-- Sinä tulet kuin käskettynä! huudahti Marcus sydämellisesti. -- Aion
juuri lähteä!
Marcus katsahti harmaalle taivaalle sanoen Antoniukselle hillitysti:
-- Vihreä on siis epäonnistumisen, punainen täydellisen näkymättömyyden
merkki. Vastaa sitten, kun me näytämme keltaista tulta.
-- Hyvä on! vastasi Antonius.
Hän tuijotti jännittyneenä, kun Marcuksen kone hiljalleen kohosi
ilmaan. Sen harmaa haamu kohosi, kohosi, se oli jo vähintään 200 metrin
korkeudessa -- ja yhä se näkyi. Antoniuksen otsalle nousi hikipisaroita
-- jospa Marcus ei onnistukaan!
Mutta silloin se äkkiä katosi kuin varjo -- ja Antonius ymmärsi, että
Marcus oli nyt vasta asettanut valaisulaitteen toimimaan.
Antonius tarkasteli iloisen uteliaasti yhä pimenevää taivasta -- mutta
mitään ei näkynyt.
Marcus nousi ensin hiljalleen, sitten hän pani laitteen toimimaan ja
nousi nopeasti ylös.
Sitten hän alkoi kierrellä lentokentän kohdalla, ja Julius antoi merkin
lyhdyllään.
-- Punainen! huudahti Julius innokkaasti.
Marcus antoi koneen kierrellen laskeutua nopeasti yhä alemmaksi, mutta
aina Antonius vain vastasi punaisella valolla!
Antonius seisoi paikallaan katsellen ylös sakeaan hämärään, ja
merkkitulesta näkyi, että kone kierteli ympyrässä ja luultavasti
laskeutui alemmaksi joka kierroksella.
Ilta oli aivan tyyni, lentokentällä oli hiljaista eikä kaupungin
meluakaan kuulunut. Jo kuului Marcuksen koneen humina -- mutta
vieläkään ei näkynyt! Antonius heilutti taas innokkaasti punaista.
Vihdoin Antonius alkoi epäselvästi erottaa suuren koneen ääriviivat --
mutta se olikin aivan hämmästyttävän alhaalla.
Juliuksen innostus tarttui Marcukseenkin, kun hän näki miten alhaalla
he olivat. Hän näki jo Antoniuksenkin tummana pilkkuna punaisen valon
vieressä.
Hänen mieleensä lennähti jo, että Antonius tekee pilaa -- ei sentään,
ei hän voisi tehdä sitä tällaisessa asiassa!
Ja kun lopulta näkyi vihreä tuli -- hän pani koneen yht'äkkiä täyteen
vauhtiin! Ja sitten yli kaupungin.
_Näkymätön!_
Villi, raju riemu valtasi Marcuksen: näkymätön! Mikä suunnaton,
salaperäinen voima piileekään tuossa sanassa! Ymmärrättekö te siellä --
poliisit, urkkijat, ministerit!
Marcus laski yhä vain täyttä vauhtia -- ja kaupungin lukemattomat tulet
vilisivät sekavana rakettisateena häntä vastaan. Hän antoi koneen
kiitää yhä matalammalla, nauttiakseen tuosta oudosta tulisateesta.
Silloin ilmestyi äkkiä punertavasta hämärästä hänen eteensä kauhean
suuri, jättiläismäinen haamu -- läheten peloittavan nopeasti.
Marcuksen ruumis tuntui kylmenevän -- ja niinkuin mastosta putoava
tarttuu köysiin, samoin tarttui hänkin ohjauspyörään. Kone oli vähällä
menettää tasapainonsa, se kääntyi -- mutta ei tarpeeksi -- vauhti oli
liian hirveä...
Möhkäle näytti syöksyvän hänen päälleen... Marcus sulki silmänsä ja
hänen aivoissaan välähti: _kuulenko_ vielä, kun...
Silloin toinen siipi raapaisi hiukan johonkin -- nyt vasta selvisi
Marcukselle, että se oli kirkontorni!
Hän ohjasi miltei pystysuoraan ylös, hiljensi sitten vauhdin puoleen ja
antoi taas mennä vaakasuoraan.
Marcus katsahti sivulleen ja huomasi, että Julius oli ikään kuin
jähmettynyt. Hän vetäisi hansikkaan kädestään ja koetti otsaansa -- se
oli aivan kuin valeltu jääkylmällä vedellä.
Silloin valtasi Marcuksen epämääräinen raivo, ensin itseänsä kohtaan
siitä, että _hänen_ törkeän huolimattomuutensa tähden ehkä olisi
menetetty voitonmahdollisuudet, kosto ... _kaikki!_ Ja pahinta, ettei
hän keksinyt ketään muuta syytettävää kuin itsensä.
Epämääräinen viha ahdisti hänen rintaansa kuin raskas paino.
Hän pani moottorin käymään hurjinta vauhtia, aukaisi vielä
vauhdinkiihdyttäjänkin.
-- Perkele!
Julius hätkähti. Tuo sana singahti ilmaan kuin salamannopea
ruoskanisku. Hän katsoi salaa sivulleen: Marcus oli kumartunut
eteenpäin, ja syvyydestä kohoavassa, mustanpunaisessa valossa hän
hehkuvine silmineen suuresti muistutti sitä, jonka nimen oli lausunut.
Julius sulki silmänsä ja näki mielikuvituksessaan kaamean kuvan:
korkealla, suurkaupungin kajastuksessa kiitää hirmuista vauhtia
edestakaisin suurisiipinen äänetön jättiläishirviö -- näkymättömänä.
Vain sellainen voisi todella olla raivostunut perkele!
Marcus katsahti alas, ja valaistuksesta hän tunsi sen huvilakaupungin,
jossa Aurelian ja Julian koti oli. Ja _tuolla_ oli se vankila...
Hänen vihansa sai selvemmän muodon: tuolla ovat Aurelian pyövelit,
siellä Antoniuksen, Juliuksen ja Brutuksen omaisten pyövelit --
kaikki...
-- Ahaa!
Se oli aivan kuin hurja riemuhuuto, ja kun Julius katsahti häneen,
sähisi hän raivoisasti:
-- Tuolla ne nytkin ovat kylläisinä ja julmina kuin pedot, sillä ne
luulevat olevansa voittamattomia. Mutta odottakaahan! Te olette meidän
käsissämme -- _meidän vallassamme_.
Nuo sanat tarttuivat Juliukseen kuin tuli tappuroihin. Hän kumartui
hiukan katsoen alas kaupunkiin ja mutisi hiljaa yhteenpuristettujen
hampaittensa välistä:
-- Kerran te vapisette -- _kun aika on täytetty!_
Saavuttuaan asuntoonsa Marcus istahti taas nojatuoliin selvitelläkseen
ajatuksiaan.
Hän tunsi taas rinnassaan omituisen fyysillisen tuskan, niinkuin
aina ennenkin ankaran suuttumuksen jälkeen se kalvoi kuin nälkäinen
nakertaja.
Miksi hän oikeastaan oli antanut sellaisen vallan vihalleen -- nyt, kun
vihdoinkin oli saanut valmiiksi kallisarvoisen keksintönsä? Ja hän itse
oli...
Samassa kuului hermostunut koputus -- ja Antonius astui sisään.
Marcus pelästyi: hän ei ollut ensin tuntea Antoniusta -- tämä oli niin
kauhean näköinen.
Hän oli nähnyt nuo kasvot tuskan ja raivon vääristäminä, mutta
tuollaisiksi hän ei luullut ihmiskasvojen muuttuvan -- huuletkin olivat
aivan valkoiset, ja silmät tuijottivat niinkuin loppuun nääntyneen,
takaa-ajetun murhaajan.
Marcus aavisti vaaraa; notkeana hän ponnahti ovelle, salpasi sen,
hypähti vuoteen viereen ja sieppasi salalokerosta konepistoolin
patruunalippaineen...
-- Ovatko poliisit jäljilläsi? Oletko tappanut jonkun? kysyi Marcus
hiljaa, ja hänen kasvoillaan kuvastui hurja päättäväisyys. Ja kun
Antonius tuijotti häneen edelleen kuin mieletön, hän lisäsi hätääntyen:
-- Mitä on tapahtunut, Antonius?
-- Varastettu ... kuiskasi Antonius vieraalla, käheällä äänellä.
-- Mikä -- mitä on varastettu? kysyi Marcus tolkuttomasti.
-- Kaikki, _kaikki!_ kuului käheänä parahduksena Antoniuksen
vapisevilta huulilta. -- Asunnossani kaikki pengottu, viety kaikki
pallot... Ja resepti, _resepti -- ymmärrätkö!_
-- Onko se totta? änkytti Marcus.
-- Totta, totta se on! Joku meistä on _petturi_... Viimeinenkin
rehellisyyden ja kunnian hiven on maailmasta kadonnut.
Marcus tarttui päähänsä ja sulki silmänsä; tuntui kuin hän putoaisi
parhaillaan mustaan, pohjattomaan kuiluun...