Oli jo lähes puoliyö, kun Marcus ystävänsä seurassa varovaisesti
laskeutui pimeitä portaita myöten alas kellarikerrokseen. Antonius
naputti sovitulla tavalla, ja ovi aukeni.
Suuressa maanalaisessa huoneessa ei ollut ainoatakaan ikkunaa.
Salaliittolaiset, lähes kaksikymmentä miestä, olivat jo saapuneet ja
istuivat äänettöminä pitkän pöydän ympärillä. Pöydällä paloi vain
kaksi vahakynttilää, ja istuvien vartalot loivat jättiläismäisiä,
värähteleviä varjoja alastomille seinille. Harmaat, kosteutta
tihkuvat sementtiseinät kiilsivät niukassa, keltaisessa valossa kuin
liikkumattoman jättiläismatelijan niljakas nahka.
Antonius esitti muutamin sanoin Marcuksen, joka nyt ensi kertaa oli
salaliiton pääkomitean kokouksessa, ja sen jälkeen hän astui pöydän
päähän puheenjohtajan paikalle. Hän naputti pitkällä, laihalla
sormellaan pöytään ja alkoi puhua hillitysti matalalla, sointuvalla
äänellään; hän ilmoitti saaneensa tärkeän tiedon: -- hallitus aikoo
lähitulevaisuudessa julistaa yleisen liikekannalle-panon ja sen jälkeen
sodan naapurivaltakuntaa vastaan. Hän ehdotti siis keskusteltavaksi,
mitä on asian johdosta tehtävä, mihin ryhdyttävä, ja kehoitti jokaista
lausumaan mielipiteensä.
Tuo hitaasti lausuttu tiedonanto iski miesjoukkoon kuin salama.
Kaikkien kasvot näyttivät hämmästyneiltä, kiihtyneiltä, ja sitten
kuului hiljaista, uhkaavaa mutinaa.
Eräs nuori luutnantti nousi seisomaan. Hänen kauniit, miltei
naiselliset kasvonsa olivat kalvenneet, ja hän huudahti vihasta ja
mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:
-- Ei! Kyllä meidän nyt täytyy tehdä jotakin -- sota täytyy estää
vaikka miten! Ja minä puolestani olen sitä mieltä, että nykyinen
pääministeri on suurin sodanlietsoja. Hän on jo kauan saarnannut sotaa
-- ja nyt hän on saanut sen aikaan! Jos hänet saataisiin nopeasti pois
virastaan, niin ehkei sodastakaan tulisi mitään. Ehdotan siis, että
hänet poistetaan -- ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen!
Tällöin nousi muuan välskäri, jolla oli miehekkäät, avoimet kasvot, ja
alkoi puhua tyynesti ja vakuuttavasti:
-- Kuulkaapas nyt, toveri! Te olette hyvin nuori, muuten ymmärtäisitte,
etteivät muutamat ministerit sotia aiheuta eikä niitä poistamalla siis
voida estää sotaa. Huomenna olisi kaksi hänen tilallaan.
-- Oikein! Hyvä! keskeyttivät jotkut.
Nuori luutnantti puolusti ehdottamaansa tekoa edes vastalauseena, mutta
hänelle selitettiin, että siitä seuraisi vain kuritustoimenpiteitä.
Vihdoin hän kysyi tuskaantuneena:
-- Miten me sitten estämme sodan?
-- Koska toiset eivät puhu, niin minä sanon lyhyesti oman mielipiteeni,
puhui välskäri selvästi ja vakuuttavasti. -- Ensiksikin meidän on
heti ilmoitettava tästä kansainvälisen Sosialistien ja Sotilasliiton
pääkomitealle ja naapurimaan liitolle, jotta he itse voivat ryhtyä
vastatoimenpiteisiin, toiseksi oman maamme sosiaalidemokraattiselle
puolueelle, sillä siitä riippuu onnistuminen. Jos he voivat julistaa
ratkaisevalla hetkellä _suurlakon_, pysähdyttää liikenteen ja
sotatarviketeollisuuden -- niin sota on estetty!
-- Oikein! Oikein!
-- Se on totta!
-- Kolmanneksi olisi mielestäni viime hetkeen asti kartutettava _omaa
voimaamme_, siten että harjoitetaan entistä innokkaammin kaikenlaista
herätystyötä sotilaitten keskuudessa -- se on paras keino. Suullisen
agitaatiotyön harjoittajille olisi ehkä lähetettävä tästä uutisesta
salainen lentolehtinen, ja tämän ohessa yhtenäiset toimintaohjeet koko
maan paikalliskomiteoille.
Hän istuutui; pöydän ympäriltä kuului muutamia hyväksymishuutoja.
Kun kukaan ei pyytänyt puheenvuoroa, alkoi Antonius:
-- Minunkin mielestäni toveri B:n esittämät toimenpiteet ovat
välttämättömiä. Sodanjulistusta varten pitäisi sen ohessa lähettää
salaiset toimintaohjeet, joissa ensiksi kehoitetaan sotilaita
salaisesti päättämään, etteivät lähde sotaan; toiseksi valmistautumaan
taisteluun, valtaamalla kaikkialla asevarastot ja lentokoneet. Siihen
sopisi lisätä muitakin tarpeellisia ohjeita.
Silloin kuului muutamia epäileviä, matalia ääniä:
-- Mutta jospa emme voitakaan noilla keinoilla...?
-- Entä _palkkajoukot?_
-- Niillä on hyvä tykistö.
Nyt nousi Marcuksen sekundantti Augustus ja lisäsi liikuttuneella
äänellä.
-- Minun mielestäni pitäisi sentään ryhtyä jyrkempiin toimenpiteisiin
siltä varalta, ettemme muuten voita -- ja minä olen ajatellut erästä
keinoa --
-- Selitä, selitä! pyysivät muutamat nuoret upseerit kiihkeästi.
Luutnantti katsahti ympärilleen ja puhui salaperäisesti, ääntään
hiljentäen:
-- Kuten tiedätte, on meillä varoja pari miljoonaa toveri K:n
testamentin johdosta. Olen ajatellut, että ostaisimme talon ministeri
M:n talon vierestä, kaivaisimme sieltä uusimpien koneiden avulla
tunnelin hänen talonsa alle ja putkea myöten juoksuttaisimme sinne
esimerkiksi viisisataa kiloa pyroniittia. Kun siellä sitten on
paraillaan jokin loistava juhla, kun taantumukselliset vallanpitäjät
viettävät juominkejaan, silloin me sähkönappulan avulla sytytämme --,
ja kaikki muuttuu atomeiksi...
-- Mutta sitä ennen siepataan sinut kolostasi kuin myyrä -- ja viedään
kidutuspenkille! huomautti joku ivallisesti.
-- Ei tuollaisilla keinoilla ainakaan saada mitään aikaan! sanoi toveri
B. lujasti. -- Pian ne uuden hallituksen osaavat valita. Militarismia
pitäisi satuttaa suoraan sydämeen, jos kerran väkivaltaisia keinoja
käytetään!
Taas kuului kiihtyneitä ääniä:
-- Mutta miten?
-- Ei mitenkään!
Eräs sotaministeriön virkamies huudahti väräjävällä äänellä:
-- Toverit! Olemmeko petoja, kun ajattelemmekaan sellaista, että sadat
viattomat naiset joutuisivat noin kauhean kuoleman uhriksi. _Oikeuden_
aseilla me voitamme -- se on minun mielipiteeni!
-- Niin minäkin ajattelen!
-- Oikeus voittaa lopulta!
Heidän joukossaan oli pieni ryhmä anarkisteja, sekä jyrkkiä että
passiivisia. Viimeksimainittujen huudot saattoivat jyrkät ihan
suunniltaan, kun he muutenkin luulivat enemmistön lievän menettelytavan
johtavan suoraan perikatoon. Kun kaikkien täytyi hillitä ääntään,
kuulosti keskustelu raivokkaalta sähinältä:
-- Pyövelien "viattomia" rouvia te puolustatte!
-- Mutta ette kai välitä siitä, vaikka työläisnaisia ja lapsia ammutaan
kadulla kuin koiria!
-- Mitäpä niistä!
-- Missä te oikeutta olette nähneet?
-- Emme mitään sotaa voi estää! Ja siihen olette _te_ syypäät, kun ette
_uskalla_ hyökätä hirmuvallan kimppuun!
Nyt nousi meteli yhä hurjemmaksi. Tolstoilaiset anarkistit syyttivät
jyrkkiä sydämettömiksi julmureiksi, jälkimmäiset nimittivät syyttäjiään
ajattelemattomiksi narreiksi, pyövelien puolustusasianajajiksi.
Marcus oli siirtänyt tuolinsa seinän viereen ja tarkasteli sieltä
riiteleviä. Toveri B., jonka Antonius oli sanonut olevan sosialisti,
istui aivan tyynenä tuolillaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Antonius nousi seisomaan, ja Marcus näki, miten hänen laihoilla
kasvoillaan kuvastui ensin pettymys, sitten ylenkatse. Kun meteli ei
tauonnut, hän purskahti äkkiä ivanauruun -- ja väittely taukosi äkkiä
kuin puukolla katkaisten. Hetken kuluttua kuului suuttuneina, kysyviä
ääniä:
-- Mitä sinä naurat?
-- Mitä tämä merkitsee?
-- Pilkkaatko sinä meitä?
-- Voiko kukaan pilkata teitä enempää kuin itse pilkkaatte itseänne?
kysyi Antonius katkerasti.
Eräs luutnantti Brutus syöksähti kalpeana häntä kohden kädet nyrkissä
ja sähähti uhkaavasti:
-- Tämä on liikaa -- minä en salli.
-- Paikallesi!
Antonius sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samassa
käänsi luutnanttiin pistävän katseensa, seisahtui tämä aivan kuin
hypnotisoituna.
-- Minä puhun totta, toverit! Ajatelkaa vain, että samaan aikaan, kun
hallitus valmistautuu viemään teidät teurastettaviksi, kun heidän
urkkijansa nuuskivat teitä kaikkialta kuin verikoirat -- te vain
sätitte toisianne.
-- Ei teidän tehoton menettelytapanne nuhdesaarnoista parane! huudahti
Brutus purevasti; hän oli jyrkkä anarkisti ja oli raivoissaan siitä
vaikutuksesta, minkä Antonius oli häneen tehnyt. -- Te olette aina
vedonneet "rauhalliseen valistustyöhönne", mutta ettepä ole voineet
lopettaa sotaa!
Nyt tarttui puheeseen B. ja selitti, miten sosialistien rauhallinen
toiminta on ollut yhtämittaista taistelua militarismia vastaan, miten
se innokkaan nuorisoagitaation avulla on kasvattanut lukemattomia
sodan vastustajia; nämä taas puolestaan sadoissa kasarmeissa jatkavat
tärkeätä työtään, joka yhä enemmän ja enemmän kasvattaa --
-- Pelkureita! iski Brutus kuin piiskalla, ja lisäsi pilkaten:
-- Ne jatkavat sitä hamaan siihen hetkeen asti, kunnes julistetaan sota
ja heidät viedään vastuksetta kuin lampaat teurastuspenkkiin! Niin kävi
viime maailmansodan edellä -- ja niin tulee tietysti käymään nytkin!
Mutta jos muutamilla rohkeilla teoilla lamautettaisiin vallassaolijat,
saatettaisiin heidät kauhun valtaan -- niin siinä tapauksessa nuokin
saattaisivat ryhtyä vastarintaan. Mutta te ette uskalla ryhtyä
todelliseen taisteluun -- ja sen tähden jatkatte "tärkeätä" työtänne
tuomiopäivään asti!
-- Niin pelkureita te olette! huudahti se nuori aliluutnantti, joka oli
tarjoutunut murhaamaan pääministerin.
Jossakin välähtivät silmät uhkaavasti, kuului hillittyä murinaa, mutta
kukaan ei sanonut mitään, kaikki katsoivat levottomina puheenjohtajaan.
Tämän mustat, syvällä olevat silmät näyttivät niin uhkaavilta,
että Marcus nousi levottomana seisoalleen -- hän pelkäsi ystävänsä
silmänräpäyksessä tekevän jotakin... Kaikki odottivat henkeä pidättäen,
ja hetken kuluttua Antonius kääntyi Brutukseen, puhuen hiukan käheästi,
jäätävän tyynesti:
-- Ensi kerran meidän keskuudessamme on tällaista katkeruutta -- ja
ensi kerran minua näin solvataan. Mutta minä tiedän, että sinä et
ajattele sanojasi ja että sinä vielä itse huomaat olleesi väärässä.
Ja minä uskon kaikesta huolimatta, että sinäkin olet oman käsityksesi
mukaan tahtonut tehdä työtä suuren asiamme eteen.
Silloin kuului keskeyttäviä, syyttäviä ääniä:
-- Sitä ei voi enää uskoa!
-- Hän voi olla provokaattori!
-- Ei, toverit! sanoi Antonius lujasti. -- Älkää sanoko niin! Ei hän
petturi ole.
-- Mistä sinä sen tiedät? kuului taas erään miltei jättiläiskokoisen
sotilaan järeä ääni. Ja häneen yhtyi muutamia kiihkeitä ääniä:
-- Selitä ainakin, millä perusteilla voit olla noin varma hänestä!
-- Minä voin todistaa sen! sanoi Antonius.
Äskeisen syyttäjän kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi, kun hän
kuuli tuon hirveän syytöksen; mutta kuullessaan syyttämänsä miehen
puolustavan itseään, hän muuttui aivan avuttoman näköiseksi ja punastui
hiusrajaa myöten. Kuin unessa hän taas kuuli Antoniuksen hitaasti ja
läpitunkevasti puhuvan:
-- Toverit, tällaisella hetkellä ei olisi kenenkään pitänyt esiintyä
syytöksin, sillä pian meille tulee kysymys elämästä ja kuolemasta.
Mutta siksi täytyy meidän myöskin harkita jokaisen ehdotukset ja
suunnitelmat. Ja sen tähden kysyn: mitä sinä Brutus tahdot meidän
tekevän, kun sota julistetaan?
Tämä joutui kokonaan hämilleen noin suorasta kysymyksestä ja änkytti
tolkuttomana:
-- Esimerkiksi sen -- sen, mitä Augustus ehdotti...
-- Sinä siis ehdotat, että räjäyttäisimme pääministerin talon ilmaan?
-- Tuota -- niin ... hän mutisi avuttomana.
Antonius kääntyi Brutuksen ja muiden anarkistien puoleen ja sanoi
painokkaasti:
-- Te tiedätte, etten ole paljon puhunut; en myöskään ole teitä
erikoisesti moittinut. Olen vaieten kuunnellut Brutuksen pieniä,
typeriä murhayrityssuunnitelmia, ja miten toiset säälin, rakkauden ja
oikeuden nimessä ovat rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista!
Tuo taistelu on ehkä huvittanut joitakin -- mutta tämä aika on _liian
vakava_ huvitteluun.
Sitten Antonius lyhyesti todisti, miten tuollainen homma johtaisi heti
ensi päivinä vankilaan ja teloituksiin, ja kysyi lopuksi, miksi Brutus
todellakin oli sellaisen ehdotuksen tehnyt?
-- Saattaakseen meidät poliisin kynsiin! ärjäisi äkkiä äskeinen nuori
jättiläinen.
Brutus hypähti ylös kuin käärmeen puremana ja huudahti vapisevalla
äänellä:
-- Älkää nyt _enää_ sanoko tuota! Se on -- se on... Minä olen
ajatellut, että siten voittaisimme...
-- Odottakaa nyt siksi, kunnes minun todistukseni tulee esiin! huudahti
Antonius ja katsoen toista silmiin lisäsi harvakseen, karmivan
ivallisesti:
-- On väitetty, ettei oikeita uskovaisia enää olisi, mutta on
maailmassa vielä ainakin yksi: eräs salaliittolainen luutnantti! Sillä
anarkisti, joka vielä nykyaikanakin uskoo yksityisten murhilla ja pikku
räjähdyksillä voivansa lamauttaa diktaattorit, on uskovaisempi kuin
yksikään uskovainen -- marttyyrinkin usko on hänen uskonsa rinnalla
kuin hyttysen surina leijonan karjunnan rinnalla!
Kuului katkeraa, hillittyä naurua, Brutus oli kuin ruoskittu. Mutta
pilkkanauru herätti hänessä uudelleen vihan ja uhman; hän kohotti
katseensa ja kysyi katkerasti:
-- Oletko jo kaiken sanonut?
-- Sen vielä sanon, lausui Antonius raskaasti, että tällaisella
hetkellä on rikollista leikkiä varomattomuuksilla.
-- Ja vaikk'en olekaan sosiaalidemokraatti, ehdotan, että toimimme
nopeasti sen suunnitelman mukaan, jonka toveri B. esitti -- se on
järkevin.
-- Mutta ellemme onnistu? Mitä sitten on tehtävä? kysyi tiukasti
Brutuksen kannattaja, luutnantti Augustus.
Antonius oli jo muuttunut aivan kylmäksi ja sanoi tyynesti ja
painokkaasti:
-- Kuule siis, ja kuulkaa kaikki: jos jollakin on keino, millä voisimme
nöyryyttää tai kukistaa hirmuvallan siltä varalta, ettemme muuten
voita, niin luulisin sen hyväksyttävän yksimielisesti; minä hyväksyisin
julmankin keinon, jos sen avulla vain voidaan _varmasti_ estää
miljoonien kuolema...
-- Minä hyväksyn myös! Oikein! keskeyttivät useat salaliittolaiset.
Antonius jatkoi armottomasti:
-- Kun sinä, Brutus, olet aina _puhunut_ rohkeista teoista, niin
tällaisella hetkellä sinun pitäisi vihdoinkin tuoda ne esiin. Mutta
niiden pitäisi olla _ratkaisevia_ ja sellaisia, että ne voidaan
toteuttaa -- äskeinen ei ollut kuparikolikonkaan arvoinen.
Salaperäinen lumous valtasi läsnäolijat heidän kuullessaan tuon miltei
säälivän ylimielisyyden, ja taas kuului kiihkeitä ääniä:
-- Oikein! Oikein puhut!
Heidän katseensa kiduttivat tuskallisesti Brutusta; lopulta hän änkytti
tolkuttomasti:
-- Eipä ole tuota -- sinullakaan sellaista keinoa...
-- Ei Antonius ole koskaan kerskannutkaan mistään "rohkeista teoista",
sanoi sosialisti ja häneen yhtyi muutamia muita:
-- Ei koskaan!
-- Minä olen jo esittänyt keinoni, sanoi Antonius kylmästi.
Brutuksen korvissa soi vieläkin äskeinen pilkkanauru, hän näki nytkin
ympärillään ivallisia katseita -- ja hän tahtoi maksaa takaisin:
-- Anteeksi, että minun täytyy vieläkin kysyä: entä jos sittenkin
joudumme tappiolle -- ellemme sinun keinoillasi voikaan estää sotaa?
-- Siinä tapauksessa minulla on toinen keino, jolla me voitamme.
Antonius sanoi sen ulkonaisesti yhtä tyynenä kuin olisi Brutus kysynyt
tulitikkuja ja hän vastannut _siihen_ myöntävästi; se petti monen
läsnäolijoista niin, etteivät he ymmärtäneet heti, mitä kaikkea tuo
lyhyt lause sisälsi.
Mutta Marcus alkoi vavista jännityksestä: nyt hän saa kuulla ystävänsä
keksinnön! Hänen mielensä kuohahti, kun hän kuuli anarkistin sokeassa
katkeruudessaan sanovan pahansuovasti:
-- Olen sangen iloinen, että meillä oli yksi _viisaskin_ mies -- et kai
sinä suunnitelmassasikaan tyydy jonkin palatsin hajoittamiseen?
-- _En_.
Antonius ei huutanut, mutta tuo lyhyt, terävä sana tunkeutui jokaisen
sydämeen. Hän nousi hitaasti seisoalleen, ja hän tunsi ruumiinsa
kylmenevän omituisesta tunteesta -- niinkuin se olisi ollut hänen
elämänsä suurin hetki. Säkenöivin silmin hän hetkisen tuijotti Brutusta
ja lausui sitten hitaasti, ääntään hiljentäen:
-- En. Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa
_hävittää tämän kaupungin maan tasalle_.
Antonius seisoi yhä liikkumattomana paikallaan, entistä kalpeampana
ja pitempänä: hän muisti taas veljiensä lopun, _näki_ taas uhkaavan,
taivasta kohti kohotetun nyrkin, pikkuveljen verisen suun --
ihmettelevän katseen...
Marcuksen mielestä Antonius näytti profeetalta, kun hän lausui
nuo kauheat sanat. Hänen mustat silmänsä näyttivät entisestäänkin
suurenevan, niiden katse lumosi heidät salaperäisellä voimalla. Joku
kysyi kuiskaten:
-- Mitä, onko se mahdollista?
-- Kaikki on niinkuin sanoin. Minulla on siihen keino, puhui Antonius.
-- Toistakymmentä vuotta olen sen tähden yhtä mittaa tehnyt työtä.
Mutta vaikka se olisi kestänyt kaksi kertaa kauemmin, ei olisi väliä!
Hän katsahti tovereihinsa loistavin silmin, puhuen varmasti ja
voitonriemuisesti:
-- Sillä _estämme_ nyt sodan. Ellemme voi sitä estää inhimillisin
keinoin -- niin me estämme sen _sodan keinolla!_
Hänen äänensä muuttui miltei kuiskaukseksi, mutta kun hän ojensi
pitkät käsivartensa, ikään kuin syleilläkseen kaikkia, tuntui tuo ääni
värisyttävän heitä sähkövirran tavoin:
-- Veljeni, veljeni... meillä on nyt ase -- ja _tyrannit vapisevat_,
jos me siihen tartumme!
Kaikki tuijottivat Antoniukseen kuin huumaantuneina, voimatta lausua
sanaakaan.
Antonius otti hitaasti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi sen
varovasti -- ja samettipehmennyksen syvennyksessä oli pitkulainen,
suuren omenan kokoinen kellertävä pallo. Hän otti sen pitkien,
valkoisten sormiensa väliin ja asteli Brutuksen luokse; hymyillen
outoa, hirvittävää hymyä, hän jatkoi yhtä hillitysti:
-- Sinä tahdoit nähdä minun keksintöni ennen kuolemaasi. Katso nyt
siis. -- Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen esimerkiksi
tältä korkeudelta sementtilattiaan -- niin muutaman sekunnin kuluttua
ei sinua enää ole, ei meitä, ei tätä kuusikerroksista rakennusta eikä
lähitaloja.
Huoneeseen tuli painostava hiljaisuus -- niinkuin olisi joku juuri
kuollut ja kaikki katsoisivat kylmenevää ruumista, odottaen vielä
kerran näkevänsä jonkin elonmerkin. Kuului vain lyhyttä hengitystä, ja
joku pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui
epämääräinen pelko, tuska ja häpeä; hän katsahti kerran ympärilleen,
aivan kuin paetakseen. Vihdoin sosialisti kysyi käheästi:
-- Onko se todellakin mahdollista?
-- Se on mahdollista. Minä olen varma siitä, että räjähdysaine tässä on
nyt kehitetty huippuunsa. Tämän pallon hävitysvoima on sama kuin suuren
mörssärinammuksen. Mutta tärkein ominaisuus on kuitenkin siinä, että se
räjähtää suunnattomana _liekkipatsaana_, sytyttäen samassa lähistöltään
kaiken palamaan!
Kun Antonius oli istunut paikalleen, kysyi joku kiihkeästi:
-- Minkälainen on suunnitelmasi?
-- Tahtovatko kaikki sen kuulla?
-- Tahdomme! vastasivat kaikki.
-- Mutta onko tarpeen ilmoittaa sitä? kysyi taas suurikasvuinen nuori
mies epäröiden.
-- Niin tosiaankin, sanoi Antonius. Mutta sanoin tietäväni, ettei
Brutus ole provokaattori. Ja minä tiedän senkin, ettei kenestäkään
teistä koskaan tule petturia! Minä näen, että ihmettelette sanojani, ja
sen tähden kerron, mistä sen tiedän.
Hän vaikeni hetkeksi, ja kaikki tuijottivat tuohon omituiseen mieheen
niinkuin olisivat nähneet hänet ensi kerran.
-- Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi erottamattomasti
sitoa ihmiset, alkoi hän tyynesti. Lukemattomat narrit ovat huutaneet,
että se on rakkaus -- mutta se on suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää
vain kaksi -- vaikka sekin on kovin epävarmaa: jonakin päivänä rakkaus
sammuu, ja silloin on sinulla petturi vierelläsi. Mutta _viha_ -- se
yksinään yhdistää kuolemaan asti! Ja minä tunnen teidät jokaisen ...
olen ottanut kaikesta selvän.
-- Mitä sinä sillä tarkoitat? kuului pöydän alapäästä tukahtunut ääni.
Hän siirsi katseensa miehestä toiseen puhuen hitaasti ja läpitunkevasti:
-- Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö
niin? Ja sinun veljesi? ... kai vielä muistat, että hänet on hirtetty?
Entä sinä, joka puhut oikeudesta ja puolustit naisia -- oletko
unohtanut nuoren siskosi, joka kuoli salaperäisesti kaukaisessa
karkotuspaikassa? Ja sinä pikku Julius, joka minua syytit pelkuriksi --
voitko löytää äitisi haudan?
Hänen äänensä värisi hiukan nähdessään, miten viimeksi mainitun suuret
siniset silmät, joissa vielä oli lapsellisen avoin katse, laajenivat
kauhusta ja tuskasta.
Hän pysähtyi hetkeksi ja lausui sitten entistä hitaammin:
-- Entä sinä, Brutus, joka äsken minua pilkkasit -- muisteletko vielä
usein morsiantasi?
Brutus syöksyi seisoalleen, hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi,
ja käheästi voihkaisten hän tarttui vapisevin käsin päähänsä. Ja
nuorukainen, jota oli Juliukseksi mainittu, kumartui käsiensä varaan ja
alkoi rajusti nyyhkyttää.
Mutta Antonius jatkoi yhä, ja jokainen, johon noiden mustien silmien
läpitunkeva katse sattui, hätkähti kuin olisi hänen ihoonsa työnnetty
terävä veitsi: muutamin sanoin loihdittiin heidän eteensä jokin kauhea
näky, jonka he satoja kertoja olivat nähneet, kokonainen tuskallinen
historia.
Monet tuijottivat Antoniukseen kauhistuneina: aivan kuin olisivat
nähneet jumalan tai perkeleen, joka tietää kaiken, jonka
kädessä on kaikki. Monet pöydällä olevat kädet puristautuivat
suonenvedontapaisesti nyrkkiin, kuului miltei läähättävää hengitystä;
ja hampaat kiristyivät narskahtaen yhteen, aivan kuin haavoittuneitten,
joille nukuttamatta tehdään tuskallinen leikkaus. Sillä muistot olivat
säälimättömiä -- monesta tuntui siltä, kuin olisi hiukan parantuneita
haavoja raa'asti revitty auki.
-- Niin toverit, jatkoi Antonius hetken vaitiolon jälkeen, tähän
pääkomiteaan ei ole otettu ainoatakaan, joka ei olisi saanut jotakin
parantumatonta haavaa militarismihirviön kynsistä -- _ei ketään_.
Ymmärrättekö nyt, ettemme koskaan petä toisiamme -- vaikka kuinka
riitelisimme. Sinäkin Brutus loukkasit minua ja meitä useimpia niin,
ettei minua elämäni aikana ole vielä koskaan niin loukattu -- mutta
sinäkään et minua koskaan _petä_. Enkö puhu totta, Brutus?
Viimeisen lauseen Antonius sanoi hiljaisella, miltei hellällä äänellä
-- ja silloin tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta.
Brutus syöksähti seisoalleen, ja hänen koko ruumiinsa vapisi
mielenliikutuksesta, kun hän nopeasti asteli Antoniuksen eteen, puristi
tämän kättä sammaltaen tukahtuneesti:
-- Anna minulle -- anteeksi, vaikka minä...
Hän ei voinutkaan sanoa enempää, tuntui aivan kuin hänen kurkkunsa
olisi tukkeutunut, hänen hartiansa hytkyivät äänettömästä
nyyhkytyksestä ja vihdoin hän nojautui Antoniuksen rintaan voimatta
sanoa mitään. Ja Antonius lausui hiljaa liikuttuneena:
-- Veljeni -- rakas veljeni... Minä olen jo kaiken unohtanut -- sillä
sinäkin olet onneton...
-- Veli, minä olen ollut typerä -- en ole ymmärtänyt, puhui Brutus
tukahdutettujen nyyhkytysten lomassa. -- Mutta tästä lähtien teen
kaikessa niinkuin _sinä tahdot!_
Nuori aliluutnanttikin nousi seisomaan; hän piti toista kättään
silmäinsä edessä ja rykäisi raskaasti kuin tukehtumaisillaan joka sanan
välillä:
-- Kuinka minäkään -- voin koskaan enää -- silmiäni näyttää -- kun olen
puhunut -- niin tyhmästi -- ja...
Antonius kääntyi hänen puoleensa ja sanoi värähtäen:
-- Veliparka -- niin! Minulla on _ollut_ sellainen veli kuin sinä --
hän joutui hirmuvallan uhriksi vielä nuorempana kuin sinä nyt olet.
Tästä lähtien olet _sinä_ minun kadonnut veljeni ... jonka jälleen olen
löytänyt.
Nuorukainen poistui paikaltaan, ja Marcus näki, miten hän lyyhistyi
pimeään nurkkaan itkien hiljaa, katkerasti -- niinkuin pieni orpopoika,
joka vieraassa paikassa poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin
kadotettua äitiään.
-- Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! vakuutti
Brutus tulisesti.
Tämä oli useimmille sellainen päivä, jollaista he eivät koskaan
aikaisemmin olleet kokeneet. Tavaton, suurenmoinen keksintö oli aivan
huumannut heidät; sitten omituinen paljastus, joka palautti heidän
mieleensä tuskallisen entisyyden. Viha, tuska, suru, kostonhimo, villi
voitonriemu ja valtava, ennen tuntematon innostus -- lukemattomat
tunteet myllersivät rajulla voimalla mielissä, liikuttaen ja hurmaten
kuin väkevä viini. Jalo toverillinen kohtaus liikutti yhä enemmän
heidän herkistyneitä mieliään; jokaisen silmät olivat kosteat, monet
peittivät kädellään kasvonsa -- mutta käsien takaa tipahteli pöydälle
kyyneleitä. Kuullessaan nyt Brutuksen kiihkeän, innostuneen lupauksen,
huudahtivat anarkistit ja monet muutkin aivan kuin yhdestä suusta:
-- Niin teen minäkin!
-- Minä lupaan myöskin sen.
-- Nyt huomaan olleeni väärässä!
-- Sinä olet mies!
-- Tätä minä en unohda.
Antonius puristi vielä nuoren miehen kättä ja kääntyi sitten
tovereihinsa:
-- Veljet! Jokainen teemme siten kuin yhdessä päätämme. Eikö niin,
toverit?
-- Oikein, oikein!
-- Tietysti niin! Mutta sinä ymmärrät parhaiten!
-- Se on totta!
Silloin näkivät kaikki, miten nuori, jättiläiskokoinen sotilas nousi
ja meni Brutuksen luokse. Hän ei puhunut mitään, puristi vain toisen
lujasti syliinsä. Ei Brutuskaan mitään sanonut, mutta kun he erotessaan
katsahtivat toisiaan silmiin, tunsi kumpikin, etteivät he koskaan
olleet pitäneet toisistaan niin paljon kuin nyt.
Antonius hillitsi mielenliikutuksensa tahdonvoimallaan, istui
paikalleen ja alkoi puhua:
-- Toverit! Ehkä kerron minkälaisen menettelytavan olen ajatellut
ehdottaa?
-- Kerro, kerro! kuului jännittyneitä kehoituksia.
-- Työväki tietysti ensin julistaa suurlakon, mutta jollei ainakin
puolet sotilaista kieltäydy lähtemästä sotaan tai jos hallituksen
joukot näyttävät pääsevän voitolle ja alkavat ampua työväkeä --
silloin nousee seuraavana yönä kymmenkunta lentokonetta ilmaan ja
muuttaa raunioiksi sen mahtavan linnoitusvyöhykkeen, joka ympäröi
tätä kaupunkia. Marcuksen keksimät uudet koneet voivat ottaa kuormaa
kaksi kertaa enemmän kuin entiset, mutta vaikk'ei otettaisikaan
mukaan enempää kuin 500 palloa konetta kohden, niin se merkitsee
500 mörssärinammuksen räjähdysvoimaa -- ja lisäksi tulta, jonka
kuumuudessa sulaa rautakin. On siis varmaa, että niin maanpäälliset
kuin maanalaisetkin varustukset tuhoutuvat. Seuraavana aamuna ilmestyy
lyhyt uhkavaatimus, jossa _käsketään_ peruuttamaan sodanjulistus -- ja
ilmoitetaan seuraukset, ellei käskyä totella...
Kaikki olivat miltei henkeä pidättäen kuunnelleet Antoniuksen
selostusta, mutta nyt tykistöluutnantti Augustus sanoi pettymyksen ja
pelästyksen vallassa:
-- Mutta lentokoneethan voidaan ampua nykyaikaisilla
ilmatorjuntatykeillä -- ja jos räjähtää sellainen määrä...
Ajatus oli niin kauhea, ettei hän uskaltanut jatkaa. Mutta Antonius
sanoi nytkin yhtä tyynesti:
-- Niitä ei ammuta.
Joka taholta kuului kiihkeitä hillittyjä kuiskauksia:
-- Mitä sanot?
-- Selitä pian!
-- Millä sen voi estää?
Antonius naputti kerran pöytään pitkällä, luisevalla sormellaan,
ja silmänräpäyksessä tuli kuoleman hiljaisuus. Sitten hän jatkoi
järkähtämättömän tyynesti:
-- Minun ystäväni, joka tänään ensi kerran on kokouksessamme, on aivan
äskettäin tehnyt sellaisen keksinnön, ettei lentokonetta voi ilmassa
pimeän aikana nähdä. Kun vain vähänkin hämärtää -- voi koneen muuttaa
näkymättömäksi.
Kuului hämmästyneitä ja innostuneita huudahduksia, ja kaikki katseet
kääntyivät Marcukseen, joka punastui tuosta huomiosta. Muutamat
nousivat, menivät hänen luokseen ja puristivat hänen kättään. Ja niin
epätavallinen oli tämä yö, että monet, jotka taukoamattoman vainon ja
kärsimysten alaisina olivat muuttuneet sulkeutuneiksi ja juroiksi --
nyt liikutuksen vallassa syleilivät tuota nuorta miestä, jonka ensi
kerran näkivät.
-- Tule tänne minun paikalleni, veli! huudahti lämpimästi eräs nuori
laivastoupseeri ja tarttui Marcuksen käsivarteen istuttaen hänet omalle
tuolilleen. -- Minä en voikaan nyt istua, minun täytyy hiukan kävellä.
Kun hiljaisuus oli palannut, Antonius jatkoi:
-- Hänen omalla johdollaan valmistetaan nuo uudet laitteet ja
kiinnitetään ensi tilassa hänen valmistamiinsa lentokoneisiin.
-- Entä lentokoneet? kysyi taas joku jännittyneenä. Mistä niitä saadaan
niin paljon? Uudet koneet ovat hallituksen hallussa, ja entä ohjaajat?
Silloin kumahti pöytään nyrkinisku, ja silmät kiiluen hypähti
seisoalleen eräs nuori mies; valkoiset hampaat välähtivät, jäntevät
kasvot ulkonevine poskipäineen muuttuivat tummanpunaisiksi raivosta,
hänestä huokui rajuilman voima, kun hän läpitunkevasti sähähti:
-- Olkoot vaikka perkeleiden hallussa, mutta minun koneeni syöksyy
suoraan helvettiin -- jos Antonius käskee!
-- Ja minun!
-- Ja minun!
Näiden kolmen lentäjän esiintyminen aiheutti taas hetken äänettömyyden.
Sitten jatkoi äskeinen kysyjä vilkastuen:
-- No niin! Kun vielä Antonius ja meidän uusi toverimme tarttuvat
ohjauslaitteeseen, silloin nousee jo viisi kapinallista lentokonetta
ilmoille. Mutta miten muut uudet koneet?
-- Kaikki kaksikymmentä konetta nousevat ilmaan silloin, kuin _me
tahdomme_.
Antonius sanoi tämänkin jäätävän kylmästi. Sitten hän kertoi lyhyesti,
miten oli kasvattanut joukon lentäjiä, ja lopetti seuraavin sanoin:
-- He eivät tosin tiedä tästä suunnitelmasta, mutta heitäkin yhdistää
tuo sama side: _viha_. Minä tiedän, että he ovat valmiit kaikkeen.
-- Minä olen yksi heistä! huudahti toinen niistä lentäjistä, jotka
ilmaisivat kannattavansa äskeisen toverinsa puhetta.
-- Ja minä tahtoisin kuolla sinun puolestasi -- sillä sinä annat
minulle koston!
-- Mitä tämä on? kuiskasi eräs vallankumouksellinen, joka puolet
elinvuosistaan oli istunut vankilassa. Hän katsahti ympärilleen ja taas
kauhistuneena Antoniukseen. Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin,
jännitykseen; he olivat kauan pelanneet uhkapeliä elämästä ja
kuolemasta -- mutta tämän yön tapaukset tuntuivat olevan liikaa.
Useimpien hermot ja mielikuvitus oli ärsytetty äärimmilleen. Ja kun
aina ilmeni uutta, alkoi monesta tuntua kaikki hurjalta, sekavalta
unelta, -- ja aina Antonius! Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa --
aina tyynen ja kärsineen näköinen, harvapuheinen Antonius? Vai onko hän
kuollut ja lähettänyt manalasta tilalleen jonkun salaperäisen olennon,
joka on aina oikeassa, jolle ei mikään ole mahdotonta?
Mutta sittenkin tunsi jokainen ihailevansa tuota voimakasta miestä,
jokainen tunsi, ettei tarvinnut _turhaan_ kuolla, jos hänen käskystään
meni kuolemaan.
Antonius katsahti kelloansa ja sanoi tyynesti:
-- Kas, kun aika on kulunut pitkälle! Meidän täytyy kiirehtiä!
-- Se on totta!
-- Niin, oliko sinun suunnitelmassasi vielä jotakin?
Nuo jokapäiväiset lauseet rauhoittivat taas kiihtyneitä hermoja, heidän
tullessaan vakuuttuneiksi siitä, miten suunnaton voima heillä nyt oli.
He tunsivat saaneensa uutta lannistumatonta tarmoa, ruumiissaankin he
tunsivat tuon oudon, elähdyttävän voiman.
-- Se vain on ikävää, että siinä voi mennä tuhansittain viattomia
työläisiä, puhui Lucas huolestuneesti, sillä osa esikaupungeista
tuhoutuu myöskin.
-- Me voimme ilmoittaa tuntia ennen, että tietävät paeta. Mutta sitä
paitsi: minä olen tutustunut heidän elämäänsä, vieläpä tutkinut heidän
mielipidettään juuri tuontapaisesta asiasta: ja minä muistan useita,
jotka itkien vannoivat kuolevansa mielellään vaimoineen lapsineen.
Katsokaas, _heitäkin_ yhdistää meihin tuo sama side. Ja minä olen
vakuuttunut, että jos he tietäisivät myöskin _seuraukset_, niin
tuhannet olisivat valmiit Simsonin tavoin hautautumaan raunioihin.
Huoneessa vallitsi painostava äänettömyys.
-- Viattomien tähden en minäkään hyväksy keinoani ennen kuin viime
hädässä, jatkoi Antonius vakuuttavasti. Hän kuvaili lyhyesti niitä
suunnattomia uhreja, joita seuraava sota valtojen liittoutumisten ja
yhä kehittyneen asetekniikan takia tulisi vaatimaan, sekä kysyi lopuksi:
-- Ellei siis työväenjärjestöjen voima ole vielä kyllin suuri, elleivät
sotilaat ole vielä tarpeeksi valistuneita, ja mikäli hävittämällä
sotatarvikevarastot, linnoitukset ja sotalaivat ja uhraamalla muutamia
_tuhansia_ ihmisiä voisimme pelastaa _miljoonien_ viattomien elämän,
estää tuhansien hyödyllisten laivojen ja ehkä satojen kaupunkien tuhon,
ehkäistä sen hirveän hädän ja tuskan, jonka _sota_ tuo tullessaan --
_niin mitä meidän on tehtävä?_
Lucas ajatteli hetkisen ja lausui sitten lujasti ja päättävästi:
-- Veljet! Minä olen aina vastustanut väkivaltaisia tekoja -- mutta
nyt minusta tuntuu kuin tekisimme rikoksen, ellemme koettaisi käyttää
_kaikkia_ keinoja sodan vastustamiseksi. Sillä jos vieläkin syttyisi
sota, lamauttaisi se pitkäksi aikaa koko ihmiskunnan kehityksen. Tosin
se keino on kauhea -- mutta vielä kauheampi on sota.
-- Oikein, Lucas!
-- Oikein toveri!
-- Oikein, oikein!
Antonius puhui taas matalalla, hillityllä äänellä:
-- Itse asiassa meidän keinomme ei ole läheskään _niin_ raaka ja kamala
kuin monet myrkkykaasut ja muut nykyiset aseet.
-- Se on totta!
Hän jatkoi edelleen:
-- Te tiedätte, miten meilläkin maailmansodasta lähtien on ihan
kuumeentapaisesti ponnisteltu yhä tehokkaampien murhatapojen
keksimiseksi. Kansan varat, kaikki voimat on jännitetty siihen, että
tuleva sota saataisiin mahdollisimman kauheaksi. Sodanlietsojain ainoa
tunnuslause on ollut: _murhat, hävitys ja kuolema kunniaan!_ Mekin
olemme siis vain noudattaneet heidän periaatteitaan. Jos me esimerkiksi
veisimme sotaministeriöön tämän murhasuunnitelmamme, niin nuo hienot
herrat huudahtelisivat ilosta, syleilisivät meitä veljinään. Sitten
me jonakin seuraavana yönä lähtisimme naapurimaan pääkaupunkiin ja
tuhoaisimme sen nukkuvine asukkaineen. Ja sitten meidät julistettaisiin
kansallissankareiksi.
Tuo synkkä, raivoa ja pilkkaa uhkuva ääni valtasi jokaisen
vastustamattomasti. Kaikkialla näkyi vain vihasta säihkyviä silmiä,
nyrkkiin puristettuja käsiä.
Ja Antoniuksen sanat putoilivat raskaina kuin moukarin iskut:
-- Kun he aikovat käyttää viimeisetkin keinonsa ihmisyyttä _vastaan_ --
niin meillä on oikeus käyttää keinoamme ihmisyyden puolesta. Ellemme
siis muuten voi kukistaa sodan hirmuvaltaa -- niin nouskoon _kuolema_
vielä kerran kunniaan.
Kun hän hetkeksi vaikeni, huudahti Julius tulisesti:
-- Mutta sen jälkeen nousee kunniaan _elämä!_
Tuo sointuva ääni, nuo avonaiset loistavat sinisilmät, koko hänen
nuorekas olemuksensa vaikutti kuin lupaus -- hän oli aivan kuin elämän
lupaus valoisammasta tulevaisuudesta. Antoniuskin miltei hymyili, kun
katsahti nuorukaiseen, sanoen lämpimästi:
-- Oikein sanoit, nuori veljeni!
Kuului hillittyä hyväksymisen sorinaa.
-- Mutta jollemme voita -- ellemme saavuta mitään...?
-- Saavutamme ainakin _koston!_
Viimeinen sana kajahti terävänä ja läpitunkevana. He hätkähtivät,
he kuulivat ensi kerran tuon äänen. Mutta kääntyessään he näkivät
Marcuksen vihasta kalvenneet kasvot; Marcus sammalsi hämmentyneenä:
-- Anteeksi veljet -- että minä...
Silloin kuului innostuneita kuiskauksia:
-- Sinä puhut totta!
-- Vihdoinkin! Jo on aikakin!
Silloin eräs synkännäköinen sotilaslääkäri, joka ei koko iltana ollut
käyttänyt varsinaista puheenvuoroa, koputti rystysillään pöytään ja
puhui matalalla, kolealla äänellä:
-- Veljet. Täällä on kaksi miestä, jotka ovat antaneet meille koston,
mutta he ovat antaneet muutakin, vielä kalliimpaa, kalliimpaa kuin
elämä! Nimittäin sen, että tappiokaan ei voi enää muuttua helvetiksi,
niinkuin viime kapinan jälkeen. Sillä yksi ainoa sitä varten varattu
kone voi estää sen!
Hänen harmaat teräksenkiiltävät silmänsä tuijottivat liikkumattomina,
kun hän jatkoi hiljaa, ikään kuin itsekseen:
-- Kyllä on kamalaa muistella, että tuhansien täytyi voimattomina
katsella, miten omaisia syyttömästi tapettiin kuin karjaa. Isäkin
pyydystettiin umpimähkään kadulta, -- ja vaikka olen mies, niin kyllä
minä kärsin, kun hän makasi lumella kuulien lävistämänä. Lumella oli
hiilen tomua, se oli ihan samannäköistä kuin isän harmaanvalkoinen
tukka -- vain rinnan alla oli heleänpunaista.
Hän hätkähti havahtuen ja näytti ikään kuin häpeävän sanojaan, mutta
nähdessään toveriensa liikuttuneet kasvot hän lisäsi hitaasti:
-- Olen monesti ajatellut sitä, kuinka hirvittävästi meillä silloin
kärsittiin. Ja mitä mahtoivat tuntea heikot naiset, lapset, vanhat
äidit... Kun _tuollaisen_ uudistuminen voidaan estää teidän työnne
kautta, niin kiitokset ovat mitättömiä. Tästä huolimatta en voi olla
kiittämättä teitä, veljet -- ja luulen voivani kiittää teitä meidän
kaikkien puolesta.
-- Oikein! Kaikkien! Veljet! Veljet! Me kiitämme teitä! kuului
kaikkialta liikuttuneita ääniä.
Brutus syöksähti seisoalleen; hän oli aivan haltioissaan, hän näytti
kokonaan muuttuneelta puhuessaan käheällä, vapisevalla äänellä:
-- Veljet -- veljet, te olette tehneet niin paljon...! Me kiitämme
teitä myöskin niiden puolesta, jotka ovat kaatuneet uhreina,
niiden, jotka parhaillaan kärsivät. Jos he vain tietäisivät, niin
kymmenettuhannet kahlehditut, kidutetut ihmiset sopertaisivat teille
kiitosta pimeissä kopeissaan. Ja jos olisi mahdollista -- niin tuhannet
teloitetut, kidutuksen ja nälkäkuoleman uhrit kurottaisivat käsiään
teitä kohden tuntemattomista haudoistaan.
Hänen äänensä katkesi, niinkuin joku olisi äkkiä tarttunut hänen
kurkkuunsa, hän kohotti käden silmilleen ja kääntyi poispäin. Kaikki
muuttuivat synkiksi ja alakuloisiksi. Eräät nojasivat kyynärpäillään
pöytään, toiset näyttivät tarkastavan sen rosoista höyläämätöntä
pintaa, aivan kuin siinä olisi ollut erinomaisen tärkeätä nähtävää. Ja
useat tuijottivat tuskallisesti yhteen paikkaan, aivan kuin katsellen
jotakin kaukaista näkyä.
Marcus tunsi syvää sääliä, miltei kauhua: mitä näkevätkään nuo jäykät,
tuskalliset katseet! Monet näkevät kai rakkaimpansa heiluvan tuulessa
-- ja korpit kiertelevät vaakkuen yläpuolella.
Suurikokoinen sotilas oli peittänyt kasvonsa -- luultavasti hän näki
veljensä lyyhistyneenä kiviseinän viereen pää murskattuna... Joku näki
rakastettunsa kasvot myrkyn mustaamina... Ah niin...
Marcus unohti huomaamattaan toiset -- hän muisti taas Aurelian katseen
silloin -- viimeisenä iltana.
Kokonainen maailma näkyi Marcukselle noista loistavista silmistä.
-- Niin toverit, ovatko kaikki sitä mieltä, että tämä suunnitelma
hyväksytään?
Kuin unessa hän kuuli Antoniuksen kysymyksen ja joukon yksimielisen,
hillityn hyväksymisilmoituksen.
Marcus oli tahtomattaan purrut hammasta: hänen kurkkuunsa nousi taas
jotakin kirvelevää, tukehduttavaa.
Niin -- kokonainen maailma hänen silmistään silloin näkyi.
Mutta niiden loiste on sammunut ainiaaksi -- _ainiaaksi_.