Seuraavana yönä kahdentoista aikaan he saapuivat kaikki entiseen
kokouspaikkaansa.
Kaikki olivat hermostuneita, jännittyneitä -- ja ennen kuin Antonius
puheenjohtajana ehti esittää syytä komitean äkilliseen koollekutsuun,
kuului hillittyjä, levottomia ääniä:
-- Mitä on tapahtunut?
-- Onko liikekannallepano julistettu?
-- Julistetaanko heti sota?
-- Onko se jo julistettu?
Antonius koputti sormellaan pöytään ja sanoi hiljaa:
-- Paljon pahempaa on tapahtunut.
-- Pahempaa...? Mitä tarkoitat?
-- Ei ole olemassa mitään pahempaa!
Antonius selitti muutamin sanoin, että hän eilen illalla oli palannut
lentokentältä asuntoonsa ja tavannut kaikki sekasorron vallassa -- ja
että kaikki oli varastettu. -- Joku meistä on siis ilmiantaja.
Hänen sanojensa vaikutus oli kauhea: aivan kuin tukehduttava
myrkkykaasupilvi olisi salaa tunkeutunut huoneeseen. Kaikki alkoivat
hengittää raskaasti ja kähisevästi, kalpenemistaan kalveten, ja kun he
katsahtivat toisiinsa, kuvastui laajenneissa silmissä tylsä hämmästys,
kauhu, miltei mielettömyys... Muutamain pöydällä olevat kädet alkoivat
kummallisesti vavahdella, toiset hapuilivat kuin sokeiden kädet,
kalpeat huulet vapisivat, mutta sanoja ei kuulunut.
Silloin kuului taas Antoniuksen kolea, vieras ääni:
-- Vuosikaudet olen työskennellyt tuon keksinnön tähden. Elämälläni ei
ole ollut muuta sisällystä, muuta päämäärää kuin sotien, hirmuvallan
lopettaminen yhdessä teidän kanssanne. En minä mitään itsestäni
välittäisi, mutta ajatelkaa, että meillä oli keino, jolla mielestäni
olisi varmasti voitu estää sodan puhkeaminen, joka antoi meille
ratkaisevan voiman -- ja nyt se on varastettu. Tämäkään ei ole pahinta,
sillä valistustyötä on tehty paljon, ehkä sota olisi jo voitu muutenkin
estää, mutta...
Hän veti syvään henkeään, niinkuin kurkkua olisi joku hiljaa
kuristanut, ja hänen äänensä muuttui yhä matalammaksi ja käheämmäksi:
-- Mutta nyt on _sekin työ_ tehty tehottomaksi, jos keksintö kerran
on joutunut oman hallituksen haltuun. Ajatelkaa vain, mikä hirvittävä
ase se on vanhoillisen diktatuurihallituksen käsissä; ensinnäkin se
tietenkin julistaa heti sodan ja hävittää maan tasalle naapurimaan
kaupungit. Sukupolvien työt, miljoonat viattomat ihmiset tuhotaan
nopeasti. Ja jos täällä yritetään vastarintaa, niin nyt he voivat heti
kukistaa kapinalliset -- meidän aseellamme. Ja meidät tietysti aivan
ensi tilassa teloitetaan.
-- Minä en ymmärrä...
-- Mitä teemme...?
-- Vielä kauheampaa on ajatella, että se olisi _vihollisten_ kynsissä.
Siellä on yhtä raaka hallitus -- se hävittäisi yhtä julmasti meidän
maamme. Ja noita hirvittäviä seurauksia _ei voi enää estää_. Minun
vuosikausia, yötä päivää kestänyt työni joukkomurhia vastaan -- tulee
nyt käytetyksi ihmiskunnan hirmuisimpaan teurastukseen.
Hän vaikeni ikään kuin tukehtumaisillaan. Sitten hänen katseensa
leimahti peloittavasti, se kiiti läpitunkevana miehestä toiseen, kun
hän jatkoi harvaan ja raskaasti, aivan kuin olisi tahtonut tappaa
sanoillaan syyllisen:
-- Mutta ajatelkaa sitä petosta ... se on ihmiskunnan suurin, katalin
_rikos_. Tämän petoksen tähden teurastetaan _miljoonia_ viattomia. Eikä
yksin miehiä, vaan naisia, horjuvia vanhuksia, satojatuhansia viattomia
pienokaisia. Saattoiko ihminen tehdä tuon...?
Monet pöydällä olevat kädet aukenivat ja vuoroin puristuivat
suonenvedontapaisesti nyrkkiin -- ja otsilta vieri suuria
hikikarpaloita kuin kirkkaita helmiä. Nuo hirmuiset sanat putoilivat
heidän päälleen raskaina kivilohkareina. Vasta viimeinen lause muutti
osan heidän tuskastaan raivoksi. Useat syöksähtivät seisoalleen, ja
heidän sanansa sähisivät huoneessa kuin haavoitetut käärmeet:
-- Ei ihminen -- vaan _saatana!_
-- Iankaikkinen helvetti! Tämä saattaa ihmisen hulluksi!
-- Toverit! kuului B:n ääni, hiukan tyynempänä kuin toisten. -- Me
näytämme jokainen siltä, kuin olisimme kidutuspenkissä. Ei minulla
ainakaan tämä sietämätön tuska johdu siitä pelosta, että toverit
epäilevät _minua!_ Sillä mitäpä nyt enää merkitsisi, vaikka tässä heti
tapettaisiin kymmenen viatonta! Mutta se _asia:_ ettemme enää voi estää
tuollaista kamalaa teurastusta, ja _toinen tosiasia_, että maailmassa
on voinut tapahtua noin musta petos -- ne saattavat ihmisen suunniltaan.
Hän kohotti suuret nyrkkinsä ilmaan ja hänen rinnastaan tunkeutui
tuskallinen, käheä voihkaisu. Ja taas kuului sekavana ryöppynä
tolkuttomia, uhkaavia ja raivokkaita huutoja:
-- Nyt on parasta ampua kuula otsaansa! huudahti nuori Julius.
-- Ensin murskataan se otsa, jonka takana on hautunut noin saastainen
rikos!
-- Se on totta!
-- Mutta _kuka_ sen teki?
-- Kuka se on?
-- Kamalaa on ajatella, että vain _me_ tiesimme keksinnöstä.
-- Se on siis yksi _meistä!_
-- Yksi meistä on siis -- _petturi!_
-- Kuka se on?
Silloin kuului huoneessa aivan kuin haavoitetun pedon karjahdus, ja
nuori jättiläiskokoinen salaliittolainen hypähti yhdellä loikkauksella
keskelle lattiaa. Hänen lujat hampaansa kirskuivat kuin toisiinsa
sopimattomat hammasrattaat, moukarintapaisten nyrkkien rystyset
vilkkuivat lumivalkeina ja hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät, kun hän
jyrisi matalalla äänellään:
-- Kuolema ja kadotus! Tämä on liian hirveätä -- tätä ei voi ihminen
kestää! Meidän täytyy heti paikalla tehdä jotakin. Kukaan sivullinen
ei ole sitä tiennyt -- yksi meistä siis on petturi. Me olemme kaikki
täällä -- tuo maanpiirin suurin konna on siis _tässä huoneessa_.
Ilmoittakoon hän siis itsensä! Jos hän pelkää kidutusta -- niin minä
lupaan nyt -- minä vannon kunniani kautta, että minut täytyy ennen
tappaa, kuin annan häntä kiduttaa -- vaikkei mikään helvetin tuska
riitä sovittamaan yhtä miljoonatta osaa hänen rikoksestaan. Mutta
_elävänä_ hän ei saa olla hetkeäkään -- minä menetän ehdottomasti
järkeni, jos hän vielä pääsee tästä huoneesta hengissä.
Antonius ei puheenvuoronsa jälkeen lausunut enää sanaakaan -- hänen
katseensa vain siirtyi jokaiseen vuoronperään niin tutkivan terävänä
kuin vivisektorin veitsi. Kaikki näyttivät hänen mielestään viattomilta
-- ja kuitenkin täytyi yhden joukosta olla syyllinen. Hän tunsi vielä
suurempaa tuskaa siitä, että joku hänen tovereistaan voi noin julmasti
näytellä.
Kun nuoren jättiläisen hurja puhe oli päättynyt, kuului hyväksymisen
sorinaa. Ja heti nousi Brutus huudahtaen kiihkeästi:
-- Niin, meidän täytyy saada hänet ilmi! Tämä on liian hirveätä!
Sosialisti oli pitkän aikaa ankarasti ajatellen tuijottanut yhteen
paikkaan; nyt hän hypähti ylös ja vaati hiljaisuutta, puhuen
liikutuksen vallassa:
-- Toveri Antonius -- ja te kaikki toverini... Minä en _voi_ uskoa,
että meidän joukossamme olisi petturia... Itsehän sinä kolme päivää
sitten todistit, ettei meissä _voi_ olla pettureita -- ja minä luulen,
että on tapahtunut jokin kamala erehdys... Jospa...
Oveen jymähti luja nyrkinisku ... toinen, kolmas...
Jokainen oli niin äärimmäisen hermostunut, että nuo kumeat jymähdykset
tuntuivat ukkosenjyrähdyksiltä, kuoleman koputukselta. Kaikki
vavahtivat, monet hypähtivät seisoalleen tuijottaen oveen kuin
mielipuolet.
-- _Lopussa_...
Tuo hiljainen yksinäinen kuiskaus ilmaisi silmänräpäyksessä enemmän
kuin kokonaiset puheet. Se julisti että heidän työnsä, kostontoiveensa
ja taistelunsa oli lopussa; lyhyt, myrskyinen elämä toiveineen,
pettymyksineen ja tuskineen sammuu... Jymähdys oveen. Se loihti
monille erään näyn: he seisoivat kentällä kädet sidottuina, edessään
palkkajoukko konekivääreineen. Räikeä särinä -- he kaatuvat, hiekka
imee ahnaasti heidän lämpimän verensä. Tämä varmuus tyynnytti jonkin
verran, kaikki istahtivat jälleen paikoilleen, jotkut hymähtivätkin,
ottaen esiin kotelonsa.
-- Lopussa, niin -- sitä ei voi siis auttaa ... virkkoi Augustus.
-- Oma hallitus sen siis on saanut. Parempi niinkin...
Viimeisen huomautuksen keskeytti entistä tuimempi koputus. Antonius
nousi ylös ja kysyi hiljaa:
-- Päästetäänkö?
-- Kyllä niillä tuolla niin paljon väkeä on, ettei mikään auta.
-- Antonius! huudahti Brutus äkkiä kiihkoisesti. -- Onko sinulla mukana
sellainen?
-- Ei ole?
-- Miksei ole! sanoi Brutus pettyneenä, ja lisäsi hurjasti -- Olisimme
päästäneet ne tänne -- ja _sitten:_
Antonius nousi ja lähti ovea kohden. Silloin astui Julius hänen
tielleen; tämän nuorissa kasvoissa kuvastui aivan kuin yliluonnollinen
innostus ja haltioituminen, kun hän silmät loistaen kuiskasi:
-- Rakas veljeni! Hyvästi! Hän suuteli Antoniusta ja lisäsi hymyilevin
huulin:
-- Tiedäthän, etten _minä_ ole syyllinen.
-- Tiedän, tiedän, kuiskasi Antonius liikuttuneena. Taas kuului koputus
ja Antonius meni ovelle aukaisten sen.
Nopeana kuin ammattivaras pujahti ensimmäisenä sisään vihatun
palkkaväen virkapuvussa oleva sotilas. Tavallisuuden mukaan oli
hänelläkin kädessään konepistooli. Heti kun ovi avautui, oli ase
kohdistettuna heihin; ja suuri patruunalipas oli valmiina paikallaan.
Samalla hetkellä kuului röyhkeä ääni ulkona komentavan:
-- Kaksikymmentä miestä menköön heti sinne kuin sanoin!
Kuului jotain muminaa vastaukseksi, ja sitten astui suurikokoinen
palkkajoukon kapteeni sisään. Hänen pitkät viiksensä liikkuivat kuin
suuren hyönteisen tuntosarvet, hänen puhuessaan pirullisen kohteliaasti:
-- Hyvät herrat! Pyydän ensinnäkin lausua vilpittömän iloni siitä, että
olette ehtineet kaikki saapua arvoisaan kokoukseenne -- että se on
täysilukuinen...
Hän vaikeni, mutta kun kukaan ei vastannut, muuttuivat hänen
tunnottoman näköiset kasvonsa yhä julkeammiksi. Hän rykäisi ja lausui
kylmällä, röyhkeällä äänellä:
-- Sanoin tämän sen tähden, että minulla on eräs ilmoitus, joka koskee
_kaikkia_ sotilassalaliiton pääkomitean jäseniä -- ja se on seuraava.
Hän vilkaisi kelloaan ja jatkoi harvakseen, ikään kuin nauttien
julmista sanoistaan:
-- Tänä yönä kello kaksitoista, siis puoli tuntia sitten, julistettiin
sota -- ja samalla koko valtakunta sotatilaan. Ja sotatilan määräysten
perusteella on minulle annettu käsky ammuttaa teidät heti paikalla.
Koska teillä on kylliksi röyhkeyttä tulla pitämään kokoustanne
armeijalle kuuluvaan taloon, ja koska täällä on avara piha, niin ei
minun, esimieheni käskyn mukaan, tarvitse vaivata herroja kauemmaksi
kuin pihalle. Olkaa siis hyvät ja lähtekää!
-- Veljet! huudahti Julius hymyillen oudon innostuksen valtaamana. --
Eikö totta, että näin on parempi? Saamme kuolla kaikki yhdessä ilman
tuskallisen pitkiä tutkintoja.
-- Poikaparka ... mutisi joku hiljaa.
-- Niin todellakin, ärisi kapteeni itsekseen aivan kuin olisi ollut
harmissaan jostakin ja kaivoi erään paperin povitaskustaan. -- Olinpa
vähällä unohtaa yhden seikan ... Yksi herroista jää tänne, me viemme
hänet mukanamme vangittuna...
Viimeistä sanaa lausuessaan hän oli niin kavalan näköinen, että
salaliittolaisia inhotti; sitten hän tarkasti vuoroin paperiaan vuoroin
heitä ja lisäsi tuimasti:
-- Lähtekää siis pihalle ja asettukaa riviin! -- Ja kun minulla ei ole
kunnia tuntea sitä herraa, joka tulee vangittavaksi, niin pyydän, että
hän tulee luokseni katsomaan tästä paperista nimensä -- tarkoitan sitä
herraa, jota uhattiin vangitsemisella pari päivää sitten.
-- Älkää kiemurrelko, käärme! ärjäisi nuori jättiläinen raivoisasti. --
Sanokaa vain, että herra Juudas, joka on veljensä myynyt, astuisi esiin
saamaan verisen palkkansa!
Hän eteni muutaman askeleen, silmät peloittavasti kiiluen, mutta
konepistoolin suu kääntyi heti häntä kohden. Ja kapteeni karjaisi
raivosta tulipunaisena:
-- Oo -- vai niin! Vai te rohkenette syytää raakuuksia sellaista
henkilöä vastaan, joka vielä rakastaa isänmaataan! Mutta teidän
kiukkunne ja uhkailunne ovat turhia! Te ette pääse tältä pihalta --
eivätkä teidän ystävännekään voi mitään. Sillä jo huomispäivänä muuttaa
herjaamanne henkilö kauas ulkomaille -- ja tulee miljoonanomistajaksi.
Olkaa siis hyvä ja astukaa ilman pelkoa esiin!
Kapteeni kumarsikin hieman -- ja huoneessa vallitsi hetken aikaa
haudanhiljaisuus...
-- Olkaa hyvä, olkaa hyvä! kehoitti kapteeni uudelleen. Mutta nyt
ärjähtivät kaikki yhtaikaa raivokkaasti:
-- Konna! Roisto! Ulos!
-- Murhauta pian! Mutta älä näyttele enää itseäsi!
Antonius näki että _jokainen_ huusi täydessä raivossa.
Kapteeni peräytti ovelle ja huusi kiukkuisesti:
-- Hyvä! Minä ammutan teidät tänne, odottakaa!
-- Tuo vain tänne pyövelisi!
-- Ja mahdollisimman pian!
Eikä yksikään edes epäröinyt, puhumattakaan, että olisi seurannut
kapteenia.
Antonius tarttui päähänsä ja hypähti seisoalleen, puhuen tuskallisen
epätoivoisesti:
-- Veljet... Rakkaat toverit... Ei meistä kukaan olekaan syyllinen.
Mutta tämä kaikki on liian julmaa, kauheata...
Kaikki tuijottivat häneen kuin tylsämieliset -- mutta silloin
sosialisti, joka istui Antoniuksen vieressä, alkoi tuijottaa pöydällä
olevaa valkeata paperiarkkia; vihdoin hän viittasi siihen ja änkytti
käheästi:
-- Katsokaa ... hiekkamuruja ... ne putosivat äsken, tuolta... Hän
katsahti kattoon, sinne kohdistettiin useita taskulamppuja.
-- Se on -- se on -- pieni reikä! hän änkytti tolkuttomasti; hetken
kuluttua huudahti Antonius kauhistuneena:
-- Reikä -- megafoni -- vihollisten vakooja! Kuolema ja helvetti --
keksintömme on vihollisten hallussa. Niiden vakooja on ollut tuolla
yläpuolella ja pakeni poliisin tullessa. -- Sinä, sinä ja sinä:
nopeasti jälkeen! Se on juuri poistunut! Juoskaa, ampukaa! Elävänä tai
kuolleena!
-- Tulkaa pian! huusi konepistoolia pitelevä palkkasoturi -- ja kaikki
tunsivat hämmästyen Marcuksen kiihkeän äänen. Brutus, Marcus ja nuori
jättiläinen syöksyivät ulos.
-- Onko tämä ollut ilveilyä? kuului hetken kuluttua soinnuton ääni.
-- Ei ilveilyä, veli -- vaan hirmuista _murhenäytelmää_, jossa
miljoonien elämä on kysymyksessä! Mikään uhri ei ole liian kallis, jos
vielä voisi ehkäistä edes osan uhkaavasta tuhosta. Sen tähden uskalsin
tehdä tämän. Antonius selitti vielä muutamin sanoin menettelyänsä ja
mainitsi, että kapteenina esiintynyt näyttelijä oli hänen pyynnöstään
ollut avustajana, mutta tietämättä enempää asioista, sekä kysyi
lopuksi, hyväksyivätkö toverit hänen menettelynsä?
-- Minä puolessani kiitän sinua kaikesta sydämestäni! huudahti Lucas
kyyneleet silmissä. -- Sillä miten muuten olisimme saaneet totuuden
ilmi? Tosin me jouduimme hetkisen katsomaan kuolemaa silmästä silmään,
mutta täytyyhän meidän olla valmiita siihen koska tahansa! Eikä
kuolemantuska ole mitään sen kirvelevän tuskan rinnalla, että epäilee
jotakuta petturiksi. Minun ainakin olisi lopulta täytynyt ampua itseni.
-- Kaikki mitä _sinä_ teet on oikein! huudahti Julius tulisesti.
-- Etkö sinäkään ole vihainen ... veliraukka? kysyi Antonius
värisevällä äänellä.
-- En, en! Kuinka voit sellaista ajatellakaan! vakuutti Julius yhä
innokkaammin. Ja kaikkialta kuului sydämellisiä vakuutteluja:
-- Oikein sinä teit, veli!
-- En minäkään olisi voinut toisin tehdä!
-- Eikä kukaan!
-- Mutta se on omituisinta, ettei yksikään huomannut Marcuksen
poissaoloa! huomautti Lucas ihmetellen.
-- Tuollainen tilanne on siksi kamala, ettei ihminen kykene huomaamaan
pikkuasioita, puhui toveri B. -- Ja kun hän on vasta yhden kerran ollut
seurassamme, on seikka yhä ymmärrettävämpi.
-- Rakkaat veljet! Tuo onnettomuus kasvaa yhä, se on muuttunut
satakertaiseksi. Meidän täytyy koettaa sitä jotenkin estää. Jospa he
nyt saisivat kiinni ne vakoojat!
Kuului askeleita, ja takaa-ajajat palasivat hengästyneinä. Marcus
irroitti konepistoolin olkapäältään ja alkoi pyyhkiä kasvojaan, joilta
hiki suorastaan virtasi.
-- Mitä ... miten kävi?
-- Näittekö heidät?
-- Saitteko kiinni?
Ryöppynä satelivat kysymykset; Brutus kohotti kättään ja puhui sitten
hengästyneenä:
-- Me juoksimme kuin henkemme edestä nähdessämme kauempana erään
miehen juoksevan pakoon. Marcus aikoi ampua, mutta juuri silloin mies
pääsi kadunkulman taakse. Me paransimme vauhtia, mutta kadunkulmaan
saapuessamme ei enää näkynyt mitään -- auton moottorin etenevä jyrinä
vain kuului.
-- Voisimmeko vielä saada varastetut takaisin, jos ilmoittaisimme
hallitukselle, että se panisi toimeen ankaran tarkastuksen rajalla?
-- Ei puhettakaan! huudahti Antonius. -- Tietysti täällä viime
yönä oli valmiina lentokone, joka heti kiidätti saaliin varmaan
turvaan. Huomenaamulla on siis yhden mentävä ilmoittamaan naapurimaan
liittolaisille ja sosialisteille, että he koettaisivat kaikin keinoin
estää sotaa.
-- Mutta _elleivät_ he voi estää...? kysyi joku kuiskaten.
Antonius katsahti tolkuttomasti ympärilleen, ja Marcuksen valtasi
syvä sääli: noissa mustissa silmissä oli samanlainen katse kuin
haavoittuneella, joka voimattomana viruu kentällä, katsellen, miten
mahtava hyökkäysvaunuosasto jymisten syöksyy häntä kohden... Antonius
-- joka oli aina ollut niin voimakas!
-- Ei -- sitä ei _uskalla_ ajatella! kuiskasi Antonius tukahtuneesti ja
nojautui pöytään peittäen käsillään kasvonsa.
Kukaan ei pitkään aikaan puhunut mitään. Antoniuksesta tuo äänettömyys
tuntui hirvittävältä -- sekin tuntui syyttävän häntä. Hän sulki
silmänsä, mutta hän näki entistä kauheampia näkyjä: vihollinen tulee
pimeänä yönä ja alkaa hävityksensä; ihmiset heräävät hirvittäviin
räjähdyksiin, leimahduksiin, räiskeeseen... Kohiseva tuli...
Antonius vavahti kuullessaan viereltään toveri B:n lujan, vakuuttavan
äänen:
-- Kyllä he estävät, minä luotan sittenkin siihen!
Salaliittolaisista tuntui koettu yö ensin kamalalta painajaisunelta --
se oli liian kauhea ollakseen totta!
Oliko mahdollista, että he olivat pitäneet käsissään mahtavaa
voimaa, jonka avulla olisivat voineet lopettaa ihmiskunnan suurimman
onnettomuuden -- sodan? Ja sitten tämä voima yhtäkkiä muuttuu maailman
hirvittävimmäksi _sota-aseeksi_ -- heidän onnetonta, näännytettyä
kansaansa vastaan, koko ihmiskuntaa, _ihmisyyttä vastaan_. Ja heidän
täytyy voimattomina odottaa, milloin hävitys alkaa.
Antonius ei voinut vähääkään nukkua moneen vuorokauteen. Jos
hän hetkeksikin sulki silmänsä, oli hän kuulevinaan kauhistavan
räjähdyksen ja hypähti vuoteeltaan väristen ja vavahdellen kuin
kouristuskohtauksessa.
Neljän päivän kuluttua hän vihdoin meni lääkäriin, ja tämä määräsi
hänet vuoteeseen muutamaksi päiväksi ja käski ottamaan eräitä
unilääkkeitä. Vasta niiden avulla hän saattoi hiukan nukkua.
Myöskin Marcus oli kuin huumaantunut. Onneksi hänellä kuitenkin oli
tarmoa työhön. Hän meni Antoniuksen luokse -- he kirjoittivat yhdessä
julistuksen, jossa vain muutamalla sanalla kehoitettiin kaikkia
armeijan keskuudessa olevia agitaattoreja ponnistamaan kaikki voimansa
-- sekä toimitti niitä salaisia teitä pitkin eri paikkoihin. Hän
kävi toveri B:n luona, ja tämä lähti sosialistien puoluehallinnolle
ilmoittamaan sodanvaarasta ja varustautumaan sitä vastaan. Ja kun
hän sai kuulla, että eräs Antoniuksen apulainen, joka viime sodassa
oli menettänyt kuulonsa ja puhekykynsä, yhtä mittaa valmisteli noita
peloittavia palloja Antoniuksen alkuvalmistuksen jälkeen, alkoi hän
kuumeisella kiireellä asetella keksintöänsä käytäntöön. Hän oli
luvannut mennä Julian luokse, mutta nyt hän tällekin kirjeellisesti
ilmoitti, ettei ehtinyt tulla.
Kahden tuskallisen viikon kuluttua julistettiin yleinen
liikekannallepano. Ja nyt vasta huomasi Marcus, että sitä oli saattanut
osittain kiirehtiä sekin, että hän Juliuksen avulla oli saanut
näkymättömäksi jo kymmenen lentokonetta. Mutta nythän voi edes hiukan
puolustautua.
Eräs salaliiton pääkomiteaan kuuluva sähkölennätinvirkamies toi
Antoniukselle tukuttain langattoman lennättimen kautta tulleita
salamerkkisanomia, joista kävi ilmi, että sotilaiden enemmistö miltei
kaikkialla oli päättänyt, etteivät mene sotaan. Luotettavien aseihin
kutsuttujen kanssa oli jo etukäteen tehty sopimus menettelytavasta. Ja
huhut sodanjulistuksesta muuttuivat yhä varmemmiksi.
Silloin sattui jotakin tavatonta -- joka alkoi kiidättää tapauksia
eteenpäin myrskyn vauhdilla. Ja kun se kerran pääsi alkuun, tuntuivat
yksityiset ihmiset noissa tapahtumissa pieniltä ja mitättömiltä kuin
kuivat lehdet raivoavan pyörremyrskyn kynsissä.