Oli mitä ihanin syysilma, kun Marcus seuralaisineen saapui
kohtauspaikalle hiukan ennen määräaikaa. Kun vastapuolue oli tullut,
mitattiin sapelit ja tehtiin muut tarvittavat valmistukset.
Kun kapteeni asetakkisillaan asteli paikalleen, näytti hän miltei
jättiläiseltä -- ja hänen täyteläisillä kasvoillaan väreili
voitonvarma, ylimielinen ilme.
Marcus taas näytti yhtä tyyneltä ja välinpitämättömältä, kuin olisi
aikonut harjoitella miekkailusalissa.
Kun sapelit olivat kalskahtaneet yhteen, näytti kapteeni tunnustelevan
hetken, ja sitten hän teki voimakkaan hyökkäyksen, minkä piti lävistää
Marcuksen oikea olkapää; toinen torjui sen kuin leikitellen -- ja
kapteeni ällistyi, ikään kuin olisi tapahtunut jokin erehdys. Hän
hyökkäsi uudestaan kaksi, kolme kertaa peräkkäin entistä hurjemmin --
ja Marcus väisti ne helposti edes silmää räpäyttämättä.
Kapteenin kasvoilla kuvastui ensin hämmästys, sitten pettymys, sitten
raivo; hänen ennestäänkin punakat kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi.
Hammasta purren hän hetken mulkoili hurjasti vastustajaansa.
Sitten seurasi näytelmä, joka saattoi sekundantit tavattomaan
jännitykseen. Sillä niinkuin äärimmäiseen raivoon ärsytetty
puhvelihärkä kapteeni hyökkäsi lukemattomia kertoja peräkkäin; ja
muutamilla, mitättömältä näyttävillä pikku liikkeillä Marcus torjui
nämä hyökkäykset; niinkuin siro, notkea tiikeri puhvelin hyökätessä
vain hiukan liikahtaa paikaltaan -- odottaa vain hiukan kyyristyneenä,
liikkumattomin silmin, uhkaavana, tilaisuutta kuolemanhyppyynsä ja
taukoamatta tuijottaa uhriansa peloittavalla katseellaan.
Kapteeni taukosi lopulta läähättäen, ja hänen kasvonsa olivat
muuttuneet kamalan näköisiksi: hiki pursui matalasta otsasta, ja
tuijottavissa, ulkonevissa silmissä kuvastui hirveä epätoivo ja raivo;
ja taas hän hyökkäsi.
Marcus oli kummallisen tunteen vallassa; hän eli _kahta elämää_.
Hänen erinomainen taitonsa ja kestävyys, jonka hän oli saavuttanut
kuukauden mitä ankarimmalla harjoituksella, teki sen, ettei hän
tuntenut pienintäkään jännitystä; hänen ruumiinsa puolustautui miltei
koneellisesti ja hyökkäilikin yhtä paljon kuin kapteenikin; mutta
sivullisista näytti, niinkuin hän ei olisi totta tarkoittanut, vaan
pilkannut, ärsyttänyt. Eikä hänen poskillaan näkynyt vielä edes punaa.
Mutta Marcuksen sielu oli toisaalla: sielunsa silmäin edessä hän näki
uudelleen tuon inhottavan tapauksen pimeässä kopissa, kun nuo paksut
huulet... Hän näki Aurelian hennon ruumiin vavahtelevan tuskasta,
kun hän oli ottanut kuolettavan myrkkyannoksen. Mitä hän mahtoi
ajatella, kun tunsi ruumiinsa jäykistyvän, kylmenevän -- mikä mahtoi
olla hänen viimeinen ajatuksensa, mikä _viimeinen kuiskaus_ hänen
kuolemankalpeilta huuliltaan?
Todistajien mielestä oli tuota kummallista taistelua jatkunut
kokonainen iankaikkisuus, mutta vieläkään Marcus ei ollut hengästynyt,
ei hikipisaraa näkynyt hänen kalpeilla kasvoillaan; hän käytti niin
tavattoman vähän voimaa liikkeisiinsä, jotka näyttivät vieläkin sirolta
leikittelyltä. Ja hän itse näki uudelleen ja uudelleen kiduttavan
selvästi tuon inhottavan rikoksen.
-- Roisto -- mitä -- mitä tämä on --? hän äkkiä kuuli kapteenin ähkyen
sähisevän.
Kylmä viha valtasi Marcuksen; hän teki muutamia valehyökkäyksiä, jotka
pakottivat kapteenin ponnistamaan kaiken voimansa puolustautuessaan.
Julmasti nauttien hän näki, että kapteeni oli menehtymäisillään: hiki
valui virtana ja suu oli ammollaan. Paksujen huulten takaa näkyivät
keltaiset, petomaiset hampaat -- ja suunnaton ruho hetkui raskaasta
läähätyksestä. Marcus puhui hiljaa, nauraen karmivan ivallisesti:
-- Kaksintaistelua. Älkää siis hermostuko herra kapteeni! Ehkä
keskustelemme hiukan -- se tyynnyttää hermoja. Puhutaan vaikkapa
naisista, se ehkä miellyttää teitä parhaiten! Eikös sekin ollut
kiintoisa, se, se ravintolatyttö? Ja entä se kissamainen, joka puri.
Ha, ha, ha! Eikö sellainen tule usein mieleen?
Kapteeni katsahti vastustajaansa ja alkoi vavista kauhusta; tämän
silmissä oli kylmä, julma kiilto, ne olivat tiikerin silmät. Ja ohuet
huulet hymyilivät sellaista hymyä, ettei hänellä saattanut olla
pienintäkään armoa odotettavissa, vastustaja tappaa hänet armotta
heti...
-- Konna, hän kähisi vaivalloisesti.
-- Herra kapteeni! Se ei ollut vastaus kysymykseeni! Miksi ette
keskustele! -- Sitten hän lisäsi niin hiljaa, että vain kapteeni kuuli:
-- Muistatteko nyt häntä -- _nyt juuri?_
Kapteenin sekavissa aivoissa välähti, ettei hänen vastustajansa
ollutkaan ihminen, vaan paholainen, joka oli lähetetty kiduttamaan
häntä sen tytön kuoleman tähden. Silmät kauhusta pullistuneina hän
puhkui hiljaa:
-- Sinä olet -- perkele...
-- Se ei vieläkään ollut vastaus. Ettekö siis enää muista häntä?
Viimeisen lauseen Marcus kuiskasi yhä hiljemmin.
Nyt kapteeni oli surkean, säälittävän näköinen: kuolainen vaahto
valui ammottavasta suusta, kurkku korisi kuin viimeisiä henkäyksiä
vetäessään; hän horjui kuin juopunut, sapeli oli vähällä pudota, mutta
viime hetkellä hän ehti muuttaa sen toiseen käteensä. Silloin toinen
kapteenin sekundanteista änkytti värisevällä äänellä:
-- Herra insinööri! Tämähän on julmaa kidutusta! Lopettakaa vihdoinkin!
-- Hyvä on! mutisi Marcus hiljaa.
-- Hyvät herrat -- korisi kapteeni kuin tukehtumaisillaan.
Mutta enempää hän ei ehtinyt.
Sillä salamana leiskui Marcuksen miekka, kun hän uskomattoman nopeasti
teki viisi kuusi valepistoa; kapteeni käännähteli niiden vuoksi
tolkuttomasti kuin suuri, kömpelö otus, joka on ajettu näännyksiin
ja nyt vain hiukan käännähtelee koirien ahdistaessa. Hän oli joutunut
hiukan sivuttain vastustajaansa, tämä otti vielä lyhyen askelen sivulle
-- ja hirveällä, paukahtavalla iskulla putosi maahan kapteenin korkea
nenä -- ihan kasvojen pintaa myöten... Kapteeni rojahti maahan kuin
päähän isketty härkä -- ja veri alkoi hurjasti tulvia.
-- Herra jumala! huudahti taas kapteenin toinen sekundantti
kauhistuneena. -- Tämähän on hirveää raakuutta! Ei luulisi ihmisen --
Marcus kääntyi hänen puoleensa, lausuen kohteliaasti:
-- Herra luutnantti! Säästäkää tuomionne siksi, kunnes olette kuullut
minua.
Ja sillä aikaa, kun tiedoton kapteeni kannettiin autoon, ja odottanut
lääkäri antoi ensi avun, vei Marcus nuoren miehen syrjään. Ja kun hän
oli hetken puhunut, näkivät toiset luutnantin tarttuvan Marcuksen
käteen ja puristavan sitä voimakkaasti. Hän näytti liikuttuneelta, ja
hänen silmänsä kiilsivät omituisen kosteina...
Kotimatkalla Antonius sanoi hiljaa:
-- Kyllä sinä osasit kamalasti kostaa.
-- Eikö hän ollut sitä ansainnut? kysyi Marcus hämmästyen.
-- Tietysti! Minun mielestäni ei se vielä silläkään ole kostettu,
vastasi Antonius. -- Varsinkin kun on satoja, tuhansia viattomasti
tuhottuja, joita ei voida koskaan kostaa. Sen tähden tämä olikin
pieni ja verraten rajoitettu tapaus, eikä ole varmaa, oliko hänkään
edes pääsyyllinen rikokseensa. Nykyinen, militaristinen hirmuvalta
_kehittää_ kätyreistään tuollaisia petoja -- _se_ täytyy siis kukistaa!
-- Niin, minä kyllä käsitän hämärästi, että sinä olet oikeassa, mutta
en voinut toisin tehdä! Ajattele, mitä hän teki!
-- Ystäväni! sanoi Antonius katsahtaen Marcusta silmiin. -- Minä kyllä
ymmärrän sinut täydellisesti.
Nyt puuttui puheeseen myöskin toinen sekundantti, eräs tykkiväen
luutnantti Augustus, joka poikasesta asti oli ollut Marcuksen ja
Antoniuksen ystävä. Hänen kauniit, hienopiirteiset kasvonsa olivat
vieläkin kalpeat, ja hän puhui epäröiden:
-- Kyllä minäkin ymmärrän sinut, mutta en voi auttaa, että se lopulta
tuntui -- sittenkin raa'alta. Minua puistatti...
-- Mutta eihän maapallolla _saa_ olla mitään liian raakaa _upseerille!_
huudahti Marcus hillityn harmistuneena. -- Kymmenettuhannet kuolleet,
sadattuhannet silvotut ruumiit, poltetut kylät, maahan murskatut
kaupungit: hävitys ja kuolema -- sehän on upseerin varsinaista työtä!
Juuri upseerin täytyy olla kaikista raakamaisin: hänenhän täytyy
_pakottaa_ viattomat ihmiset noihin raakuuksiin, kuoleman uhalla!
Marcus koetti nauraa, mutta hänen kasvonsa vääntyivät pidätetystä
vihasta ja äänessä kuvastui viiltävä katkeruus:
-- Tietenkään ei ole vähääkään raakaa, kun sinä suuntaat suurtykkisi
turvattomiin kaupunkeihin, ja naiset, vapisevat vanhukset ja pienet
viattomat lapset silpoutuvat silmänräpäyksessä kappaleiksi! Ja
kun minä ilmasta pudottelen sinne samanlaisia pommeja, niin eihän
se mitään tee -- eihän _se_ ole raakuutta! Mutta kun minä annan
hengenvaarattoman muiston santarmiupseerille, ihmispedolle, joka on
tuhonnut lukemattomien viattomien elämän, niin silloin minun ystävääni
puistattaa. Se on hirvittävän raakaa -- sillä hyttysen te kuurnitsette,
mutta kameelin te nielette!
Hän ei voinutkaan enää säilyttää pilkallista sävyään; hän kalpeni
raivosta ja lisäsi hiljaa, läpitunkevasti:
-- Kun sinä, jonka ammatti on raakuus, tulet puhumaan raakuudesta
minulle -- niin eikö sinua hävetä?
He olivat parhaillaan luonnonpuiston autiolla kävelytiellä; Augustus
seisahtui tarttuen Marcuksen käteen ja puhui mielenliikutuksesta
vapisevalla äänellä:
-- Ystäväni -- ystäväni -- anna anteeksi! Olen puhunut
ajattelemattomasti. Mutta älä vain luule, että hyväksyisin sotaa! Ei,
ajattelen siitä aivan samoin kuin sinä! ja ehkä kerran saat tietää,
miksi vielä olen upseerina. Älä vain ole vihainen -- minulla on
sellainen luonne, että sen, minkä juuri näen -- en ymmärrä itsekään...
Hän oli niin liikuttunut, että kyynelet tulivat hänen silmiinsä. Marcus
pudisti hänen kättään sanoen lämpimästi:
-- En, en veli! Kun kerran sanot, että... Älä sinäkään veli muistele
minun loukkaavia sanojani -- olen tuon asian tähden kärsinyt _liiaksi_.
-- Ei puhuta enää tästä, veljeni! lisäsi Augustus.
-- Marcus, oletko jo kauan ymmärtänyt kaiken noin selvästi? Ethän
koskaan ole noin puhunut! kysyi Antonius ja hänen äänensä väreili
omituisesti; Marcus näki ystävänsä mustien silmien loistavan
innostuksesta ja sisäisestä ilosta.
-- Olen paljon ajatellut noita asioita viime aikoina, vastasi Marcus.
Sitten hän kertoi lyhyesti vankilatunnelmansa; kertoi kohtauksensa
raajarikkojen kanssa ja mitä oli tuntenut nähdessään suuret
työläisjoukot sekä lopetti seuraavasti:
-- Siitä vain olen pahoillani, etten ennen ole tullut ajatelleeksi
oikeata elämää. Keksintöni on ehkä vienyt niin aikani, etten ole
ehtinyt harrastaa tärkeämpiä asioita.
-- Kyllä sinä pian opit tuntemaan...
Kun Augustus oli noussut raitiotievaunuun lähteäkseen kasarmiinsa
kaupungin toiselle puolelle, sanoi Antonius hiljaa:
-- Kuulehan, olen saanut tietää, että hallitus salassa valmistelee
sotaa naapurivaltakuntaa vastaan. Se pitäisi saada estetyksi. Jos sinä
saisit keksintösi valmiiksi, niin ehkä sekin olisi suureksi avuksi.
-- Veljeni, Marcus kuiskasi kiihkeästi, -- nyt minun _täytyy_ onnistua!
Minä alan kokeilla yöt ja päivät!
-- Älä sentään rasita itseäsi liiaksi -- silloin et onnistu niinkään.
Oletko varma, ettei herätä epäluuloja, jos olet kovin paljon
kokeilupajassasi?
-- Ei vähääkään! vastasi Marcus ja lisäsi hymyillen: Olen ilmoittanut
päällikölle, että koetan keksiä parhaillaan erästä apulaitetta
koneeseeni ... hän on antanut minulle lisää vapauttakin. Ja nyt hän
odottaa jännittyneenä, että onnistuisin -- että ansaitsisin _hänelle_
vielä toisenkin ritarimerkin!
He erosivat hiljaa naurahtaen.