MILJOONIEN NIMESSÄ.

Marcuksen kuumeisilla kasvoilla kuvastui salaperäinen riemu ja

hurmaus kun hän seisahtui keskelle kokeilupajansa lattiaa. Hän

tuijotti hetkisen loistavin silmin yhteen paikkaan -- niinkuin olisi

kaukaisuudessa nähnyt jotakin kaunista ja ihmeellistä -- ja kuiskasi

itsekseen:

-- Vihdoinkin!

Sitten hän puki takin ylleen, sammutti sähkölampun ja poistui. Ja

juostessaan portaita ylös maanpinnalle, hän tunsi jäsentensä vapisevan

ja päänsä humisevan -- hän oli kuumeisella innolla taukoamatta

työskennellyt kolme vuorokautta.

Oli vielä miltei pimeä. Kylmä aamuilma tuntui virkistävän, mutta

sittenkään hän ei malttanut kävellä, vaan otti auton ja ajoi siihen

kaupunginosaan, missä Antonius asui.

Marcus oli pari päivää sitten saanut hänen asuntonsa avaimen. Hän hiipi

taloon salatietänsä myöten, aukaisi sitten äänettömästi oven, asteli

ystävänsä vuoteen viereen ja lausui hiljaa hänen nimensä. Antonius

hypähti hätkähtäen istualleen, ja kun Marcus ilmaisi nimensä, hän kysyi

levottomasti:

-- Mitä nyt, Marcus? Onko tapahtunut jotakin?

-- On, vastasi Marcus ääni värähtäen.

Kun Antonius sytytti valon ja näki Marcuksen liikuttuneet kasvot, hän

tarttui kiihkeästi tämän käteen ja kuiskasi jännittyneenä:

-- Se on valmis...?

-- Se on valmis! vastasi Marcus kuin kaiku ja lisäsi juhlallisesti:

-- Nyt voin hämärässä ja pimeässä kiitää ilmassa näkymättömänä.

Marcus hämmästyi nähdessään, miten tavattomasti hänen ystävänsä

muuttui. Kasvot kalpenivat entistä kalpeammiksi, sieraimet laajenivat

ja suurenneet silmät säihkyivät. Kun hän oikaisi pitkän, solakan

vartalonsa, näytti hän yliluonnolliselta, ja hänen äänensäkin oli

vieras ja matala:

-- Veljeni, minä kiitän sinua _miljoonien puolesta_.

Marcuksen valtasi salaperäinen tunne, ja kylmät väreet kiitivät hänen

ruumiinsa lävitse. Hänet oli otettu kolme päivää sitten sotilasliiton

keskuskomiteaan; hän ei tiennyt siitä vielä mitään, mutta tällä

hetkellä hänestä tuntui, että Antoniuksella, sen johtajalla, todella

oli valta ja voima puhua miljoonien puolesta.

Antonius viittasi Marcusta istumaan, puki äänettömästi hiukan ylleen;

sitten hän istahti Marcusta vastapäätä ja pyysi tätä kertomaan, miten

hän lopulta oli onnistunut.

Marcus lupasi selittää toiste yksityiskohtaisesti; hän ilmoitti

näkymättömyyden aikaansaatavan pääasiallisesti siten, että rungon

alapuoli on kokonaan peitetty läpinäkyvällä selluloosalevyllä, joka

maalattiin hänen keksimällään värisekoituksella. Levy oli hiukan

irti rungosta ja tähän _väliin_ johdettiin tasainen sähkövalo, joka

säännösteltiin ympäristön valosuhteiden mukaan.

Antonius oli jännittyneenä kuunnellut selostusta; nyt hän kysyi:

-- Mutta miten lentäjä voi tietää, että valomäärä on sama kuin

ympäristön?

Marcus kertoi, että tässä juuri oli ollut suurimmat vaikeudet, mutta

hän oli lopulta keksinyt laitteen, joka automaattisesti piti valon

yhtäläisenä ympäristön kanssa. Kun hän oli vielä lyhyesti selostanut

laitteensa rakennetta, Antonius tarttui uudestaan hänen käteensä ja

puhui syvän liikutuksen valtaamana:

-- Veli, sinä olet tehnyt suuren työn. Minä olen myös tehnyt erään

keksinnön -- ja niiden molempien avulla voidaan ehkä ratkaisevasti

vaikuttaa sotien lopettamiseen: silloin kun suuret joukot aloittavat

viimeisen ponnistuksensa. Ja sinut tullaan _aina muistamaan!_

Mutta Marcus muisti samassa ensimmäisen keksintönsä, se lennähti hänen

mieleensä kuin ruma rikos; lattiaan katsoen hän virkkoi hiljaa:

-- Mutta ei mikään voi hyvittää sitä, että olen tuollaiselle

hallitukselle luovuttanut lentokoneeni keksinnön.

Antonius katsoi häntä hetken ja sanoi sitten terävästi:

-- Sanopa ystäväni, miten olisit tällaisessa urkkijamaassa voinut

rakentaa koneesi, ellet olisi luovuttanut sitä hallitukselle?

-- Jaa, tuota -- en nyt oikein --

-- Sinun täytyy myöntää: et missään! Tai _ehkä_ sinun olisi annettu

rakentaa se valmiiksi, sitten otettu kone ja keksintö -- ja sinut

itsesi lävistetty muutamalla kymmenellä kuuden millin kuulalla! Mutta

nyt sinä olet elossa -- ja valmiina on kaksikymmentä kappaletta

maailman paraita lentokoneita ja uusia tulee!

Marcus tuijotti Antoniukseen ällistyneenä, ja tämä jatkoi hitaasti ja

salaperäisesti ääntään hiljentäen:

-- Minä taas olen pitänyt huolta siitä, että näissä koneissa on

meikäläiset ohjaajat.

-- Oo, onko se totta? änkytti Marcus tuijottaen hämmästyneenä

ystäväänsä. -- Miten sinä olet voinut saada niin paljon...?

-- Niinkuin ehkä tiedät, alkoi Antonius kylmästi puhua, -- sain periä

miljoonaomaisuuden. Ja eräästä syystä olen kouluttanut parikymmentä

sopivaa nuorukaista lentäjiksi -- ja avustanut vielä muutamia. Nämä

ovat yleensä hyviä lentäjiä, ja kun minä olin harjoituspäällikkö,

ehdotin sinun uusiin koneisiisi ainoastaan meikäläisiä! Eikö näin ole

parempi?

Viime lauseen hän heitti kuin ilkamoiden.

Äskeinen hämmästys ja lumous valtasi Marcuksen kaksinkertaisena.

-- Sen tähden sinä siis minuakin avustit...? änkytti Marcus.

-- No, jos niin tahdot sanoa. -- Mutta älkäämme enää puhuko tästä.

-- Mutta enhän minä ole näihin asti ymmärtänyt mitään. Kuinka sinä voit

luottaa minuun?

Silloin Antonius puristi Marcuksen kättä, ja katsoen tätä miltei

hellästi silmiin, sanoi hiljaa, korostaen joka sanan:

-- Marcus, minä tiesin, että sinä tulet kerran _muistamaan isäsi_.

Marcus tunsi itsensä lapseksi tuon miehen edessä. Hän ei sanonut

mitään, mutta hänen katseestaan loisti ihailu ja kiitollisuus.

Antonius piteli yhä hänen kättään ja katsoen häntä silmiin kostealla

katseellaan puhui katkonaisella, käheällä äänellä:

-- Marcus -- sinä tiedät, miten molemmat veljeni... Niin -- sinä olet

samanluonteinen kuin minun toinen veljeni -- ja minä -- minä olen

pitänyt sinusta niinkuin...

Jotain outoa ja suurenmoista ilmeni noiden kahden raudanlujan miehen

hellyydessä; Marcuksen kasvot kalpenivat, hän puristi tietämättään

kaikin voimin toisen kättä, katsoi tätä tulisesti silmiin, ja vain

hampaitaan kiristäen hänen onnistui tukahduttaa nyyhkytyksensä. Vihdoin

hän änkytti hiljaa:

-- Veljeni -- _sinä_ minut pelastit -- vankeudesta...

-- Minä olin levoton sinun tähtesi, veli...

-- Veljeni -- veljeni, sopersi Marcus kuiskaten ja painoi päänsä

Antoniuksen olkapäätä vastaan.

Suuri hellyys täytti hänen sydämensä ja hänen oli vaikea pidättää

äänetöntä, kurkkuun kohoavaa nyyhkytystä -- hän pidätti pienen aikaa

hengitystäänkin; sitten hän kuuli Antoniuksen sanovan reippaasti:

-- Niin veli! Nyt meillä on _toivoa!_ Ja sinäkin kohoat taas yhden

arvoasteen.

-- Ilmoitanko siis tämänkin keksinnön hallitukselle? kysyi Marcus

neuvottomana.

-- Mitä pikemmin sitä parempi! Pääset eroon urkkijoista -- ja

santarmikapteenin pudotettu nenä unohdetaan! Sillä katsos, veli:

lukemattomat kerrat on yhden tuollaisen roiston nenän tähden pudotettu

_monen_ rehellisen miehen _pää_.

Kun Julia palvelijattaren kutsusta tuli vastaanottohuoneeseen,

leimahtivat hänen poskensa tulipunaisiksi ja hänen silmänsä alkoivat

loistaa. Hän näytti muutenkin virkeämmältä kuin ennen. Hän miltei

juoksi Marcusta vastaan ja tarttui tämän käsiin huudahtaen lapsellisen

luonnollisesti:

-- Miten iloinen olen, että vihdoinkin tulitte! Pelkäsin, ettette enää

koskaan tulisi. Hän loi katseensa lattiaan ja lisäsi kuiskaten:

-- Olen teitä niin _kovin_ odottanut.

-- On ollut erittäin tärkeitä toimia -- etten ehtinyt -- vaikka, koetti

Marcus puolustautua.

-- Ymmärrän sen.

Sitten tyttö tarttui uudelleen Marcuksen käteen ja kysyi tuskallisen

jännittyneenä:

-- No, sanokaa _te_ minulle totuus. Onko niissä huhuissa perää -- että

hän olisi -- myrkkyä...

Marcus koetti vastata vältellen, lohduttaa ja hälventää tytön

epäluuloja, mutta lopulta hänen täytyi ilmoittaa totuus.

Julian kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hän hapuili käsillään ja oli

kaatumaisillaan, niin että Marcuksen piti tukea häntä ja taluttaa hänet

nojatuoliin.

Hän toi nopeasti lasillisen vettä ja nosti sen tytön vapiseville

huulille, sanoen hiljaa, hätääntyneenä:

-- Tointukaa! Ei sitä voi enää auttaa. Julia -- tointukaa! Voi miksi

kerroin...

Tyttö tarttui äkkiä Marcuksen käteen ja katsoi häntä silmiin, kuiskaten

katkonaisesti ja tukahtuneesti:

-- Älkää -- älkää -- te minusta mitään... Enhän minä enää --

Mutta samassa hän kääntyikin toisaalle ja alkoi epätoivoisesti itkeä.

Marcukseen vaikutti syvästi tytön voimakas suru.

Hetken kuluttua hän kosketti hentoa, vavahtelevaa olkapäätä ja sanoi

lohduttaen:

-- Rakas ystävä! Koettakaa ajatella, ettei sitä voi enää auttaa.

-- Te olette oikeassa, sopersi Julia, puristi hiukan Marcuksen kättä ja

poistui omaan kamariinsa.

Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hän huuhtonut kasvonsa vedellä ja

ulkonaisesti hän oli verraten tyyni. Mutta kasvot olivat yhä kalpeat ja

silmissä kuvastui tuska.

-- Minkä tähden hän on sen tehnyt? kysyi tyttö hiljaa.

-- Sitä en tiedä, änkytti Marcus epäröiden. Julia katsoi häntä

tutkivasti ja kysyi sitten aivan kuin toista asiaa:

-- Niin! Miksi olitte kaksintaistelussa kapteeni V:n kanssa?

-- Miksikö? Se -- se oli jostakin korttipelistä -- aivan pikku asia.

Tyttö näki sen vihan salaman, mikä singahti Marcuksen katseesta hänen

lausuessaan ensimmäisen sanan, ja sanoi aivan kuin sääliä teeskennellen:

-- Miksi te siis pikkuasiasta silvoitte hänet niin hirveästi? Olen

kuullut siitä.

Tätä ei Marcus ollut odottanut! Hänen kasvoillaan kuvastui hämmennys ja

neuvottomuus.

-- Niin tuota -- asia oli nähkääs niin -- että tuota, sitten hän

laukaisi äkkiä läpitunkevasti:

-- Niin, hän on muutenkin konna!

-- Miten muuten? ahdisti tyttö tarkastellen häntä terävästi.

-- Minä tarkoitan sitä, että, että, mutisi taas Marcus.

Mutta silloin tyttö tuli hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja

kuiskasi tulisesti:

-- Tarvitseeko teidän _minulta_ salata totuus? Kyllä minä mieluummin

kuolen kuin ilmaisisin _teistä_ jotakin.

Tytön sanat sattuivat kipeästi Marcukseen, ja hän mutisi lattiaan

katsoen:

-- Mitä tarkoitatte?

-- Sitä, että tuo kapteeni on jotenkin syyllinen Aurelian kuolemaan --

ja te kostitte!

Kun Marcus ei vastannut, tyttö huudahti silmät säihkyen:

-- Nyt sain varmuuden, että teitte sen Aurelian tähden! Ja minä olen

teille koko elämäni ajan kiitollinen!

Marcus oli tullut saadakseen tavata edes rakastettunsa näköisen naisen

elävänä, ja nyt hän aivan hämmästyi: Julian kasvoilla kuvastui sama

tulinen innostus ja hurmaus kuin _hänenkin_ -- silloin -- onnellisena

iltana.

-- Te olette niinkuin Aurelia, kuiskasi Marcus hiljaa, liikuttuneena.

-- Minä tulen tänne usein. Me puhumme hänestä -- kaikkea...

-- Mitä sanoittekaan! keskeytti Julia hänet vapisevalla äänellä, kuin

huumaantuneena. _Minäkin_ ajattelin aivan samaa! Jospa tietäisitte,

miten kauhistavan ikävää minulla on toisinaan iltaisin, kun en saa

puhua kenenkään kanssa. Isän läsnäollessa ei saa lausua Aurelian

nimeäkään. Ja äiti on taas maalla. Mutta kun te tulisitte, saisimme

puhua hänestä -- silloin olisi ehkä hiukan helpompi olla.

Marcuksen kasvot tummenivat vihasta. Hän kysyi, oliko kenraali tehnyt

mitään lapsensa pelastamiseksi, ja kun Julia vastasi kieltävästi,

Marcus huudahti tulisesti, ettei sellainen ole mikään isä!

-- Kyllä hän on saanut kärsiä ylpeydestään, puhui Julia hiljaa. --

Sillä kun tuli tieto Aurelian kuolemasta, hän istui huoneessaan yhtä

mittaa neljä vuorokautta syömättä ja nukkumatta -- ja sitten hänen

tukkansa oli lumivalkea...

-- Entä äiti -- eikö hänkään? kysyi Marcus hetken kuluttua.

-- Tietysti äitiraukka teki kaiken voitavansa. Hän tuli heti maalta.

Mutta kun isä ei tahtonut tietää mitään, niin hän ei voinut pelastaa...

Julia peitti käsillään kasvonsa ja alkoi tukahtuneesti itkeä: hän

muisti taas jok'ainoan sanan isän ja äidin keskustelusta -- silloin kun

äiti saapui maalta...

Salongin ovi oli jäänyt auki, ja hän kuuli isän kohteliaasti

huudahtavan:

-- Ah! Te olette siis saapunut kaupunkiin, rakas ystäväni! Mikä tuottaa

minulle tämän ilon?

-- Olen täällä katsomassa, voisinko pelastaa teidän tyttärenne

vankilasta -- kuului äidin liikutuksesta värisevä ääni.

-- Erehdytte, hyvä rouva! lausui kenraali kylmästi. Tyttäreni oli aivan

äsken tässä. Sitä paitsi: kenraali D:n tytär ei koskaan, ei koskaan ole

vankilassa! Muistakaa se, hyvä rouva!

-- No niin -- Älkäämme siis puhuko tästä enempää -- näyttää olevan

turhaa vedota teidän sydämeenne, puhui äiti vaivalloisesti, kuin

tukehtumaisillaan. Sitten kuului hiljaa, katkonaisesti:

-- En olisi uskonut -- että voisitte -- loukata minua noin -- noin --

-- Raa'asti! keskeytti isän ääni teeskennellyn kohteliaasti. -- Se on

totta, rakkaani! Voitteko antaa minulle anteeksi!

-- Tiedättehän sen -- eikä minulla ole väliä, nyyhkytti äiti

sydäntäsärkevästi. -- Mutta rukoilen teitä: armahtakaa omaa lastanne --

pelastakaa hänet! Te voitte sen tehdä jos tahdotte...

Hän ojensi vapisevat kätensä miestään kohti kuin rukoillen; mutta

silloin tämä katsahti kelloonsa, huudahtaen toimekkaasti:

-- Oi rakas ystävä! Olin vähällä unohtaa, että minun pitää olla

pörssissä kymmenen minuutin kuluttua. Toivottavasti te ette tänään

matkusta?

Kunniamerkit helähtivät kenraalin kumartaessa, ja sitten säesti

kannusten kilinä reippaita, poistuvia askeleita.

Äiti nousi aivan kuin olisi aikonut lähteä poistuvan jälkeen. Mutta

samassa hän vaipui hervottomana polvilleen, painoi kasvonsa pehmeään

nojatuoliin ja itki katkerasti.

Julia tunsi jäntevän käden silittävän päätään, se vaikutti häneen kuin

käsky, sähkövirta. Hän pyyhki silmänsä ja kuiskasi kuin itsekseen:

-- Miksi itken? Eihän se auta; nyt täytyy vain toimia -- se lohduttaa

parhaiten. Niin _hänkin_ tahtoi.

Surullinen ääni, kyyneleiset silmät, soikeat kasvot, tytön koko olemus

oli niin erehdyttävän samannäköinen, että Marcus joutui salaperäisen

lumouksen valtaan: tyttö oli sittenkin Aurelia. Marcus puristi Julian

rintaansa vastaan ja suuteli hänen otsaansa, kuiskaten hiljaa:

-- Sinä _olet_ Aurelia.

Mielenliikutuksesta ja ilosta itkien Julia sopersi katkonaisesti:

-- Tahdon kaikessa -- tulla hänen kaltaisekseen. Ja olisin niin

onnellinen -- jos -- te kärsisitte vähemmän, kun...

Hän vaikeni, painaen vain kasvonsa Marcuksen rintaa vasten. Ja Marcus

tunsi poskillaan mustan, silkinhienon tukan.

Mutta tultuaan ulos kadulle Marcus tajusi taas totuuden: Aurelia oli

poissa, ikuisesti poissa.

Marcus alkoi kävellä nopeammin, hän koetti ajatella muuta, mutta tuo

kamala totuus ei hellittänyt hetkeksikään tuskallista puristustaan;

se tuntui kiduttavan häntä armottomasti, taukoamatta, niinkuin raskas

jalkarauta kiduttaa elinkautista vankia; se on kalvanut nilkan

nahattomaksi, veri tihkuu sen alta joka askelella -- mutta siitä ei

pääse hetkeksikään.

Marcus muutti lentäjän virkapuvun päälleen ja lähti lentokentälle. Vain

uhkarohkea taitolento ja kuumeinen työ tuntui hiukan lievittävän hänen

tuskaansa.

Viikon päivät Marcus työskenteli aivan kuumeentapaisesti. Likaiset

työvaatteet yllään hän teki kaikkein raskaimpia ruumiillisia töitä

lentokonetehtaassa, jossa hänen johdollaan paraillaan valmistettiin

hänen uudessa keksinnössään tarvittavia laitteita ja osia.

Eräänä päivänä, kun hän laskeutui kentälle, Antonius tuli hänen

luokseen ja ilmoitti, että illalla oli sotilassalaliiton pääkomitean

kokous, jonne Marcuksen pitäisi saapua.