Marcus kopautti kaksi kaksoislyöntiä ja kuullessaan ystävänsä
vastaavan, hän astui sisään.
Antonius katsahti häneen tutkivasti, mutta kysyi sitten näköjään
huolettomasti:
-- No, miten tällä kertaa pääsit urkkijoista irti?
-- Kyllä siinä pula oli! vastasi Marcus katkerasti hymähtäen. -- Sillä
nyt ne ovat tuoneet autonkin minua varten!
-- Autonkin?
-- Niin. Petin niitä muutaman kerran hyppäämällä autosta. Mutta tänään
istahdin urkkijan autoon -- ja kun eräässä kulmassa hyppäsin pois ja
pistäydyin porraskäytävään, seisahtui autokin jonkin matkan päähän, ja
sitten alkoivat odottaa -- jäljessä tuli toinen auto lähtien seuraavaa
katua vartioimaan!
-- No miten pääsit lopulta tänne?
-- Venytin matkan! naurahti Marcus. -- Kaksi kertaa ajoin
raitiotievaunulla, kaksi kertaa autolla, kerran ajurillakin -- ja
lopulta kiipesin erään lankkuaidan yli! Vihdoin vaihdoin lakkia -- ja
nyt olen tässä!
-- Entä keksintösi?
Marcuksen kasvot synkistyivät nopeasti, ja hän vastasi hiljaa, maahan
katsoen:
-- Siitä ei tule mitään.
-- Miten niin? kysyi Antonius hämmästyen.
Marcus koetti hillitä itseään, mutta yht'äkkiä hän sähähti
läpitunkevasti:
-- Minä en voi ajatella mitään -- niin kauan kuin _se_ konna on
terveenä -- ja voi harjoittaa petomaista menettelyään. Ei!
Hän nousi kiivaasti kävelemään, ja Antonius katsoi häntä kuin säälien
sekä sanoi hiljaa:
-- Veliparka, tuo on hermostumista -- sillä voisithan suorittaa asian
myöhemmin. Kyllä minä ymmärrän, että se on vaikeata sinulle -- mutta
hän on _santarmiupseeri_. Jos menet vaatimaan hänet kaksintaisteluun,
on varma, että sinut vangitaan etkä saa enää koskaan tilaisuutta
kostoon. -- No, oletko voimistellut?
-- Joka päivä olen kävellyt puoli tuntia, lentänyt, ampunut ja iltaisin
miekkaillut itseni näännyksiin -- mutta minä en, en... Kun Antonius ei
sanonut mitään, Marcus lisäsi epäröiden:
-- Minulla on kyllä eräs suunnitelma. Ajattelin koettaa päästä saman
klubin jäseneksi, ja -- ja tuttavaksi -- hän on peluri.
Kun toinen ei vieläkään vastannut, Marcus muuttui tulipunaiseksi
kasvoiltaan ja sanoi kiihkeästi:
-- Kyllä tiedän, mitä sinä ajattelet... Ja itsekin inhoan ja häpeän
itseäni... Mutta en voi olla missään, ellen saa kostaa -- tehdä hänelle
jotakin.
-- En minä sitä puolta ajatellut -- sellaiseen hirviöön ei tarvitse
soveltaa kaikkia kunnian vaatimuksia. Mutta voitkohan olla tarpeeksi
kylmäverinen?
-- Kärsin vaikka mitä, kun vain tiedän saavani _kostaa!_ huudahti
Marcus hurjasti.
-- Kyllä minun mielestäni on hiukan turhaa hätiköimällä panna itseäsi
vaaranalaiseksi tuollaisen yksinkertaisen konnan tähden, mutta tee
tahtosi mukaan. Koeta nyt ainakin olla varovainen -- toimittaa niin,
että _hän_ vaatii sinut --
-- Niin juuri ajattelin, sanoi Marcus, ja lisäsi hiljaisemmin: --
Antonius, ethän sinäkään voisi toisin tehdä tällaisessa asiassa..?
Antonius ei vastannut, vaan katsahti ulos ikkunasta.
Kaikki kävi Marcuksen suunnitelman mukaan. Hän sai suosituksen kyseessä
olevaan klubiin; santarmikapteenin tietoon tuli myös, että Marcus
oli saanut tavattomia summia keksinnöstään, ja kapteeni tuli itse
esittelemään itsensä, itse hän myös ehdotti peliä. Marcus oli huono
pelaaja, hän sai yrittää parhaansa -- hävitäkseen mahdollisimman
vähän. Hän ei kuitenkaan suostunut suuriin summiin, jotta sai rahansa
riittämään. Väkijuomia hän inhosi, mutta käytti niitäkin jonkin
verran -- suunnitelmansa vuoksi. Kaiken lisäksi hän kerran klubin
miekkailusalissa toimitti itsensä sattumalta miekkailemaan sapelilla
erään santarmikapteenin juomaveikon kanssa ja esiintyi niin kömpelösti,
että tämä huudahti isällisesti:
-- Se on vaarallista, nuori ystäväni!
-- Minä ammun hyvin, sanoi Marcus ikään kuin puolustellen. Ja kun
hän heti pistoolillaan ampui kolme kymppiä, oli entinen ratsumestari
aivan ihastunut. Hän kehoitti kuitenkin Marcusta harjoittelemaan myös
sapelimiekkailua.
Marcus halveksi ja inhosi itseään menettelynsä vuoksi; hän olisi
tahtonut iskeä nyrkillään tuota kirottua suuta niin että hampaat
olisivat varisseet! Mutta sitten hän taas ymmärsi, ettei kapteeni tule
kaksintaisteluun, ellei ole varma voitostaan -- vielä vähemmän, jos hän
aavistaa jotakin kostoa: ja hänen _täytyy_ kostaa!
Jok'ainoa päivä hän edelleen suoritti raskaan
ruumiinharjoitusohjelmansa. Ja kolmen viikon kuluttua hän oli
ruumiillisesti entisellään.
Tähän aikaan hän ei käynyt lainkaan ystäviensä luona -- sillä hän
epäili jokaista askeltaan kaupungilla seurattavan. Lentokentän alueella
hän suoritti harjoituksensakin.
Marcus istui kapteenin seurassa hienon ravintolan nurkkakomerossa.
Kapteeni oli sinä iltana voittanut Marcukselta huomattavan summan,
tarjonnut illalliset -- ja nyt hän tilasi vielä parasta konjakkia.
Kapteeni oli koko illan ollut humalassa, ja konjakkipullo oli vasta
puolillaan, kun hän alkoi kertoilla ruokottomia juttuja, nauraen niille
itse täyttä kurkkua.
Marcus teeskenteli myöskin humalaista, mutta todellisuudessa hän oli
ottanut korkeintaan pari kolme lasia; oli vain ryyppäävinään. Hän oli
päättänyt tänään saada ilmi täyden totuuden.
Puoliyön aikaan kapteeni oli miltei tolkuton, nojasi vain raskaasti
pöytään, silmät sulkeutumaisillaan. Mutta sitten hän äkkiä innostui ja
ehdotti että lähdettäisiin johonkin taloon.
-- Joutavia, änkytti Marcus juopuneesti. -- Onhan teillä kokonainen
haaremi neitosia! Olen sitä paitsi kuullut, että te olette oikea
mestari naismaailmassa.
Kapteenin pienet siansilmät alkoivat kiiltää. Hän maiskutteli paksuja
huuliaan kuin herkullista ruokapöytää ajatellessaan ja röhisi
itserakkaasti:
-- Jaa -- hm... En voi kieltää, että naiset yleensä juoksevat
jäljessäni. Ja onhan niitä ollut -- he, he, herkullisia... Mutta minä
olen aina sanonut: naisia pitää osata _käsitellä_, he, he...
Kapteeni naureskeli, kierrellen tuuheita viiksiään. Ja aivan kuin
äärimmäisesti ponnistaen Marcus sai sanotuksi käheällä äänellä:
-- Oli teillä silloinkin kaunis neiti -- kun minä siellä kävin... Enkö
ole oikeassa?
-- Kaunis se oli kuin enkeli -- mutta kissan sukua! huudahti kapteeni
innostuen; sitten hän remahti oikeaan röhönauruun, aivan kuin
muistellen jotakin hyvin hassunkurista tapausta ja hörähteli sen
lomasta:
-- Ajatelkaa, että se kynsi ja puri kuin kissa! Katsokaa tätä pientä
arpea nenässäni -- sen hän puri kun -- he, he -- yritin suudella...
Kuin nopeana elokuvana näkee Marcus, miten tuo hohottava hirviö
hiipi yön pimeydessä Aurelian koppiin. Tyttö herää oven narinaan --
askeleihin. Salalyhdyn valossa näkyvät hänen lumivalkeat kasvonsa,
kauhusta mielettömät silmänsä. Hän kirkaisee -- ja niinkuin inhottava
hämähäkki juoksee verkkoon takertuneen perhosen kimppuun, konna
hypähtää hohottaen Aurelian kimppuun -- paksut partaiset huulet
tukehduttavat ahnaasti värisevän avunhuudon...
-- Koetti, pahus, tärvellä minun antiikkisen nenäni, he, he, johon
kaikki naiset hullaantuvat! He, he...
Marcus mietti, mitä tekisi raiskaajalle. Nyt asia selvisi hänelle äkkiä
kuin leimahdus -- ja hän purskahti onttoon nauruun.
Ellei kapteeni olisi ollut niin tolkuttomasti humalassa, olisi
tuo nauru puistattanut häntä; nyt hän luuli sen aiheutuneen hänen
onnistuneesta sukkeluudestaan ja sammalsi yhä innokkaammin:
-- Katsokaas _tätä_ arpea. Se on saman pikku kissan kynsien jälkiä --
he, he... Ja ne olivat kauniit hampaat ja kynnet...
Kapteeni kallisti päätään -- ja myös hänen paksussa siankaulassaan
näkyi punainen arpi.
Saatanallisen selvästi Marcus näki uudestaan tuon tapauksen yhä
kiduttavampia yksityisseikkoja.
Samassa hän kuuli kapteenin muistonsa vallassa suutaan maiskuttaen
öhkivän:
-- Ja mikä vartalo -- mikä herkullinen vartalo!
Se oli liikaa! Marcuksen silmissä leiskahti kuin punaisia raketteja;
hänet valtasi mieletön himo tarttua tuohon paksuun kaulaan ja kuristaa
sitä, kunnes viimeinenkin vavahdus olisi tauonnut saastaisessa ruhossa!
Hän nousi, ja hänen sormensa aukenivat kuin kotkan kynnet.
Samassa silmänräpäyksessä taukosi aivan kuin yhdellä iskulla räikeä
marssi -- ja Marcus tuli järkiinsä; hän peräytyi, mutisten käheästi:
-- Siinäpäs on todellakin arpi -- Punainen arpi...
Hän koetti vaivata päätään, miten parhaiten olisi voinut vaatia konnaa
kaksintaisteluun. Mutta nyt se ei ollut mahdollista.
Täytyi vieläkin odottaa.
Mutta muutaman päivän kuluttua Marcus onnistui.
Klubilla oli paljon humalaisia upseereja, hän pelasi kapteenin kanssa
ja alkoi häviöstään syyttää kapteenia väärin pelaajaksi, varkaaksi --
niin hiljaa, etteivät toiset kuulleet. Kapteeni hypähti seisoalleen ja
löi Marcusta korvalle. Syntyi hirmuinen metakka, jonka lopputuloksena
oli se, että Marcus hiukan horjuillen koetti seistä suorana ja
ryhdikkäänä ja änkytti mahdollisimman juhlallisesti:
-- Herra kapteeni! Minulla on kunnia huomenaamuna lähettää edustajani.
-- Hyvä on! huusi kapteeni raivoisasti. -- Kyllä minä _näytän!_ Minä!
Päästyään kadulle Marcus huokasi aivan kuin hän olisi saanut
tehdyksi jonkin rasittavan, saastaisen työn, joka oli määrätty hänen
päivätyökseen.
Tummalla sinertävällä taivaalla vilkkuivat iloisesti tähdet. Marcus
seisoi hetkisen autiolla kadulla syvään hengittäen, sitten hän lähti --
ja hänen askelensa tuntuivat keveiltä ja joustavilta.
Kun Antonius ja eräs luutnantti Augustus seuraavana aamuna menivät
santarmikapteenin luokse, esittivät tavanmukaiset lauseet ja kysyivät,
mitkä aseet kapteeni valitsee, väreili tämän paksuilla huulilla tuskin
huomattava hymy; hän näytti aivan kuin ajattelevan hetkisen ja vastasi
sitten varmasti ja voitonriemuisesti:
-- Sapelit! V:ssä huomenaamuna kello kahdeksan! Sekundantit poistuivat
kumartaen.