Marcuksen asunto ei ollut kovin kaukana vankilasta ja hän päätti mennä
jalkaisin kotiin. Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä suuremmaksi kasvoi
hänen levottomuutensa ja tuskansa -- hän olisi tahtonut juosta. Joka
askele kajahti hänen korvissaan: _missä on Aurelia?_
Hän ajatteli ensin mennä Antoniuksen luokse, mutta aavistaen olevansa
silmälläpidon alainen, ei tahtonutkaan mennä sinne päivällä. Mutta ehkä
Aurelian sisaren luokse pääsisi huomaamatta.
Marcus aikoi ajaa partansa, ja nyt hän hiukan uteliaana katsahti
peiliin.
Hän hämmästyi -- muutos oli todellakin suuri! Kun kuume oli
vienyt ahavoituneen nahan kasvoista, näyttivät ne kapeilta kuin
aurinkokauhuisen ylhäisönaisen hipiä, silmät olivat suurenneet, posket
kuopalla -- ja ohimoilla _harmaita hiuksia!_
Hänen huulilleen ilmestyi tuskin huomattava, katkera hymy --
30-vuotiaana!
Ja kun hän otti käteensä partaveitsen, vapisi käsi niin ankarasti, että
hänen täytyi hetkiseksi istahtaa rauhoittuakseen.
Kun Marcus astui kadulle pukeutuneena parhaaseen virkapukuunsa, hän
huomasi, että kadunkulmaan oli ilmestynyt uusi tupakkakaupustelija.
Siinä se oli!
Marcus tekeytyi huolettomaksi, meni miehen luokse ja kysyi hyviä
sikareita. Tämä vastasi myöntävästi, ja kun hän hiukan kumartuneena
etsi pyydettyjä tavaroita, huomasi Marcuksen terävä silmä, että miehen
viikset oli värjätty -- ja tyhmyydessään tämä tuli näyttäneeksi erään
pienen, langattomassa puhelimessa tarvittavan avaimen! Miehellä oli
siis laatikossa langaton puhelin, jolla hän antaisi tiedon toisille
joka kerta, kun Marcus poistuisi asunnostaan.
Kas niin! Edempänä olikin toinen, valmiina seuraamaan häntä. Marcuksen
mieli kuohahti, hän päätti vetää miehiä nenästä. Näköjään huolettomana
hän siis otti kulmasta ensimmäisen auton.
Hän maksoi edeltäkäsin erääseen tunnettuun ravintolaan. Nähdessään
seuraajansa tulevan myös autoasemalle hän käski kuljettajan hiukan
hiljentää ensimmäisessä kadunkulmassa -- ja sitten täyttä vauhtia
hotellin edustalle!
Kun auto oli sivuuttanut ensimmäisen kadun risteyksen, Marcus hypähti
alas, pistäytyi erääseen porraskäytävään -- ja urkkija ajoi ohitse
kiihkeästi viittoillen kuljettajalle!
Sitten hän meni ulos, otti toisen umpiauton ja käski ajaa N:iin
Aurelian isän huvilaan.
Auto seisahtui komean palatsin eteen, ja astuessaan ylös
marmoriportaita virkapukuisten miespalvelijain seuraamana Marcus
muisti jutut kenraalin hurjasta, loisteliaasta elämästä täällä -- sen
sijaan hänen vaimonsa oli jo toistakymmentä vuotta asunut kaukaisessa
maakartanossa tyttäriensä ja näiden kotiopettajattaren seurassa.
Aurelia oli tullut yliopistoon viime syksynä ja Julia juuri vähää ennen
kuin Marcus tapasi heidät.
Hänet johdettiin pieneen, sivurakennuksessa sijaitsevaan loistavaan
salonkiin; kenraali oli siis järjestänyt tyttärilleen eri
vastaanottohuoneetkin -- ja sitten heti karkottanut toisen kuin
pahantekijän!
Eräs ovi aukeni. Marcus astui askelen eteenpäin, ja oli
huudahtamaisillaan ilosta. Hän oli taas _kotonaan_. Sitten hän huomasi
erehdyksensä ja punastui hiusrajaa myöten.
Kuinka se oli mahdollista! Ihan samannäköinen kuin Aurelia silloin, kun
he ensi kerran tapasivat.
Kun Julia näki, miten kauhean laiha ja kalpea Marcus oli, vihlaisi
hänen sydäntään niin kumman kipeästi, että hän luuli kaatuvansa
ja tarttui tuolinselkänojaan. Tuska, sääli ja rakkaus syöksyi
satakertaisena hänen sydämeensä -- hän ei voinut puhua.
-- Te -- te olette _vapaa!_ hän kuiskasi vihdoin vapisevalla äänellä;
ja viimeisessä sanassa soinnahti salaperäinen riemastus.
Mutta Marcus ei huomannut sitäkään. Hän tuijotti vain hämmästyneenä
Juliaa -- tämän _kädetkin_ olivat samanlaiset kuin Aurelian.
-- Niin, minä pääsin -- juuri äsken, änkytti Marcus katkonaisesti. --
Ja kun en tiedä mitään Aureliasta, niin...
-- Ettekö te tiedä _mitään?_ sopersi Julia kuin unesta havahtuen, ja
Marcus näki hänen käsiensä hermostuneesti vavahtelevan.
-- En mitään, sanokaa, sanokaa pian! kuiskaili Marcus hätäisesti, ja
hänen kasvonsa muuttuivat entistä kelmeämmiksi.
-- Koettakaa olla rauhallinen -- kyllä --
-- Minä rukoilen teitä sanomaan -- sanokaa! keskeytti Marcus oudolla,
käheällä äänellä, ja jok'ainoa hermo hänen ruumiissaan vapisi
tuskallisesta jännityksestä niinkuin kidutuspenkkiin sidotun uhrin. --
Mitä, mitä on tapahtunut?
Julia tarttui Marcuksen käsiin, katsoi tätä kyyneleisin silmin ja vain
äärimmäisin ponnistuksin sai hiljaa sanotuksi:
-- Ystäväni -- se on teille raskasta -- mutta -- Aurelia on poistunut
-- elämästä...
Hän ei voinut enempää, vaan kääntyi poispäin katkerasti itkien.
Marcus veti syvään henkeään, rykäisi usean kerran aivan kuin kurkku
olisi täyttynyt vähitellen jollakin tukehduttavalla aineella, eikä
hän voinut sanoa sanaakaan ja hänen täytyi istahtaa. Marcus katsoi
itkevää tyttöä, hänenkin hartiansa alkoivat hytkähdellä -- mutta yhtään
kyyneltä ei hänen silmiinsä tullut. Tuskallinen ahdistus vain levisi
rintaan, yli koko ruumiin, hän kuuli hengityksensä muuttuvan yhä
raskaammaksi -- lopulta se muistutti tiedottoman ihmisen korinaa.
Silloin Marcus tunsi, että hennot, vapisevat sormet koettivat irroittaa
hänen kättään kasvoilta, ja vieno, värisevä ääni sopersi:
-- Lakatkaa! Ajatelkaa sitä kuin minäkin: että hän kuoli _kalleimman_
asiansa puolesta! Tämä seikka lohduttaa, -- sillä hän kuoli niinkuin
nuori _marttyyri!_
Marcus hämmästyi: oliko tuo nuoren tytön puhetta? Nuorekas ääni soi
kuin hopeinen kello, tytön kalvenneita kasvoja kaunisti salaperäinen ja
samalla lapsellisen avomielinen hymy...
-- Teettekö tekin sitä työtä?
-- Minä alan huomenna! Aurelian kuolema _ei tule_ heitä hyödyttämään --
sillä minä tahdon nyt tulla Aureliaksi!
Tyttö näytti kasvavan, kun hän itsetiedottomasti suoristi sorjan
vartalonsa; Marcus tuijotti taas hämmästyksestä mykkänä: sama voima ja
tulinen innostus, samat loistavat silmät, vieläpä sama äänikin.
-- Te rakastitte häntä, kuiskasi Marcus hiljaa.
-- Rakastin.
Tuo tuskin kuuluva sana muistutti surullista huokausta, hänen silmänsä
kostuivat; mutta hän tukahdutti tahdonvoimallaan nyyhkytyksensä ja
lausui lujasti kuin itselleen:
-- Ei itkua! Hänkin kielsi.
-- Hän...?
-- Niin, me kävimme aina iltaisin toistemme luona. Sitten Julia kertoi
lyhyesti sen illan tapahtumat alusta loppuun -- paitsi niitä seikkoja,
jotka koskettivat Aurelian antamaa kirjettä.
Kertomus vaikutti järkyttävästi Marcukseen; Juliasta hänen käsityksensä
nyt myös kokonaan muuttui. Hän oli alussa tuntenut eräänlaista
kylmyyttä siitä, että Julia eli ylellisyydessä samalla kuin toinen
sisar on karkotettu. Nyt hän kyselemällä sai tietää, ettei Julia edes
ollut suostunut vastaanottamaan ainoatakaan pukua, niin kauan kuin
Aurelia oli poissa. Isä oli vähentänyt hänen käyttörahansa aivan
mitättömiin, mutta hän oli nekin luovuttanut Aurelialle.
Marcus tunsi katumusta silloisten epäluulojensa tähden. Kun hän näki
Julian silmiin taas nousevan kyyneleitä, valtasi hänen mielensä suuri
hellyys; hän kuiskasi värähtäen:
-- Julia -- te olette menettänyt sisarenne. Tahdotteko pitää minut
veljenänne?
Julian kasvot kalpenivat voimakkaasta mielenliikutuksesta ja hän nousi
seisomaan. Kuin unessa hän tunsi Marcuksen puristavan häntä rintaansa
vastaan ja kuuli oman nyyhkyttävän kuiskauksensa:
-- Miksi -- _miksi_ kysytte? Tahdon olla kuolemaan asti -- teidän...
Hänen sanansa hukkuivat rajuun itkuun -- se vapisutti hänen ruumistaan
kuin myrsky hentoa huonekasvia. Ja Marcus tunsi rinnallaan hänen
sydämensä kiihkeän sykinnän.
-- Älkää itkekö -- pieni siskoraukkani, kuiskasi Marcus liikuttuneena.
Julia kohotti kyyneleisen katseensa, jossa kuvastui suru ja hellyys --
ja vielä jotain selittämätöntä, jota Marcus ei oikein ymmärtänyt.
-- Julia, hän kuiskasi hiljaa, käheästi. -- Miten, minkä tähden hän...?
Julia vavahti, niinkuin olisi ajatellut vallan toista asiaa. Ja
sitten hän katkonaisesti kertoi, että eräs nuori mies oli päässyt
toissapäivänä vankilasta ja kertonut, että Aurelia oli kuollut viime
perjantaina. Mutta mies ei tiennyt mitään yksityiskohtia. Osoitteensa
hän oli kuitenkin jättänyt.
Oli jo ilta, mutta Marcus päätti lähteä heti kauas esikaupunkiin
tavoittamaan miestä.
Sinne päästyään hän sai kuulla, että nuori mies oli, luultavasti uuden
vangitsemisen pelosta, muuttanut kauas toisen esikaupungin ulkolaitaan,
jonne oli matkaa noin 6-7 kilometriä.
Puoliyön aikana Marcus vihdoin saapui osoitettuun taloon; hän koputti
hiljaa, ei vastausta; hän koputti lujemmin -- sama tulos: sisältä ei
kuulunut risahdustakaan.
Silloin hänelle juolahti mieleen uusi tuuma: hän koputti ensin hiljaa,
asetti sitten suunsa avaimenreiän kohdalle ja kuiskasi hillitysti:
-- Halloo! Täällä on ystäviä -- älkää pelätkö...
Ovi aukeni paikalla, mistä hän arvasi, että asukas oli odottanut oven
takana.
Tämä oli juuri se nuori mies, jota hän etsi. Marcus pyysi miestä
kertomaan kaiken, mitä tämä tiesi.
Nuori mies kertoi, että hänellä oli ollut setä vanginvartijana
santarmivankilassa. Tältä hän oli kuullut, miten Aurelialle kävi.
Nuori mies kertoi yksityiskohtia myöten, miten santarmiupseeri oli
eräänä yönä yrittänyt tehdä väkivaltaa Aurelialle, mutta hänen setänsä
oli keskeyttänyt miehen inhottavat aikeet -- ja tämä sai heti aamulla
toimestaan eron! Seuraavana päivänä hänen setänsä vanha toveri oli
kertonut, että santarmiupseeri oli uudelleen mennyt Aurelian koppiin
yöllä, mutta sillä kertaa julmuri oli löytänyt vain kylmän ruumiin...
Aurelia oli ottanut myrkkyä.