Kuulustelun jälkeen Marcus joutui aivan suunniltaan: hän ei ollut
uskonut, että voitaisiin menetellä hänen kanssaan tällä tavalla, koska
hän oli tehnyt maalle suuren palveluksen.
Mutta nyt hän ymmärsi, että hänelle tehdään mitä tahansa niinkuin
toisillekin; hänet voidaan "unohtaa" tänne kuin hautaan -- niinkuin
toisillekin on tehty.
Hän pyysi puhutella päällikköä tai apulaista -- kumpikaan ei tullut.
Elukkamainen vartija oli ainoa, joka tuli hänen koppiinsa. Hän
raivostui -- siitä ei ollut pienintäkään apua.
Epätoivoissaan hän vihdoin ilmoitti tekevänsä _nälkälakon_ siksi,
kunnes päällikkö tai hänen apulaisensa tulisivat hänen luokseen.
Neljä päivää oli kulunut.
Marcus makasi selällään vankilan kovalla vuoteella ja tuijotti avoimin
silmin kopin hiilimustaan pimeyteen.
Ensimmäiset kolme vuorokautta Marcus oli miltei yhtä mittaa kävellyt
edestakaisin koppinsa lattialla, mutta tänään hän ei enää jaksanut...
Korvissa alkoi kohista yhä kovemmin, päätä pyörrytti, silmissä sinkoili
kirkkaita kipunoita ja nälkä kalvoi toisinaan oikein tuskallisesti.
Mutta nälän kalvaminen ei ollut mitään erään hirveän ajatuksen
rinnalla, joka yöt ja päivät kalvoi aivoja inhottavana matona: _mitä on
Aurelialle tapahtunut?_ Hän näki yhtä mittaa edessään mustat silmät,
joissa kuvastui mykkä, mielettömyyttä lähentelevä kauhu ja epätoivo. --
Läpinäkymättömästä pimeydestäkin ne häneen tuijottivat.
Marcuksen ajatukset hämmentyivät yhä enemmän, ja lopulta hänen silmänsä
painuivat umpeen.
Marcus heräsi selittämättömään, salaperäiseen kauhuun, hän tunsi
ruumiinsa jäykistyvän -- niinkuin veri olisi hyytynyt suonissa.
Kuului _askeleita_ -- raskaita, tassuttavia askeleita ja Marcus tunsi
jollakin salaperäisellä tavalla, että lattialla hiipi häntä kohden
jättiläismäinen, harmaa eläin; sillä oli puoliksi ihmiskasvot, viekkaat
ja julmat ihmiskasvot, joissa törröttivät suuret, punaiset viikset.
Yhä lähenevät nuo tavattoman raskaat askelet, tuntuu kuin lattia
keinahtaisi jokaisesta askelesta; olento koettaa olla mahdollisimman
varovainen -- mutta sittenkin kuuluu suurten kynsien rapse kivilattiaa
vasten.
Marcus on tuntevinaan kasvoillaan jotakin lämmintä ikään kuin kuuman,
hillityn hengähdyksen... Kauhusta miltei mielettömänä hän peittää
hitaasti kasvonsa huovalla, mutta hän _tietää_ koko ajan, että tuo
suunnaton pää on aivan lähellä hänen päätään -- että pimeydestä
tuijottavat liikkumattomat, verenhimoiset silmät. Hän ei uskalla
hengittää, kylmä hiki alkaa valua pitkin ruumista -- mutta yhä hän
odottaa vavisten, milloin hirmuiset hampaat tarttuvat hänen kurkkuunsa.
Ja tuota odotusta jatkuu kauan, kauan...
Vihdoin Marcus tuntee, että jos hän vielä hetkenkin odottaa, hän
menettää järkensä... Karkottaakseen pedon hän karjaisee kaikin voimin
ja hypähtää lattialle...
Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat kylmää sementtilattiaa, hän
alkoi taas käsittää: näky oli ollut joko unta tai nälän heikkoudesta
johtuneita houreita.
Mutta vieläkään hän ei ollut ihan varma, etteikö kopissa sentään ollut
joku. Voimatonta vihaa tuntien hän ymmärsi, miten tuskallinen oli se
kidutustapa, ettei nykyajan hermostunut ihminen koskaan yöllä saanut
valoa, vaikka olisi tullut hulluksi.
Marcus lysähti voimattomana vuoteelle pitkäkseen; hänen hampaansa
kalisivat ja ruumiinsa alkoi väristä suonenvedontapaisesti. Ja vasta
tämä herätti hänet täydellisesti.
-- Onko mahdollista? kuiskasi Marcus hiljaa itsekseen. _Hän_, joka
oli ollut niin kylmäverinen, voimakas -- parhaimpia ampujia ja
miekkailijoita -- onko hän nyt näin heikko? Onko kaikki nyt lopussa?
Vai tuleeko hän hulluksi?
Siitä Marcus nyt oli varma, että hänen annettiin kauniisti kuolla --
hänen vaatimuksestaan ei oltu tietävinään!
Toisen tosiseikan hän myös käsitti: jos hän jatkaa syömättä oloaan,
niin hän lopulta kuolee tai tulee hulluksi. Kuolema ei kauhistanut,
mutta kun hän ajatteli jälkimmäistä, nousi kylmä hiki uudelleen hänen
otsalleen.
Silloin hän muisti Aurelian.
Vain niin! Niinkö sitten käy? Hän kuolee täällä unohdettuna kuin koira!
Vankilanpäällikkö päästää röhöttävän paholaisnaurunsa -- ja _ne_, jotka
ovat kiduttaneet Aureliaa tuolla helvetin esikartanossa, saavat olla
rauhassa,
-- Ei! sähähti Marcus hiljaa, ja hänen ajatuksensa jatkuivat edelleen.
Marcus oli miltei näkevinään, miten yleisesikunnassa joku tupakoitaessa
ilmoittaa hänen kuolemastaan, toinen hieraisee tyytyväisenä käsiään ja
sanoo iloisesti:
-- Olipa hyvä, että hän ehti valmistaa sen keksintönsä Nyt meillä on
parhaat lentokoneet!
-- Ja kaikki ennätykset!
Hänen isänsä murhaajat naureskelevat vahingoniloisesti, että _meillä_
on nyt paras lentokone! Pysykööt nyt loitolla sekä sisäiset että
ulkonaiset viholliset!
-- Helvetin nimessä -- ei!
Koko vankilassaoloaikansa hän oli tuntenut vihaa ja katkeruutta --
mutta sellaista kylmää, kivikovaa vihaa kuin nyt hän ei koskaan ennen
ollut tuntenut!
Hän tunsi saavansa siitä loppumattomasti _voimaa_. Hän tiesi, että
vankilan viranomaiset mahdollisesti ilkkuvat hänen lakkoaan -- senkin
hän päätti kestää, hän odottaa vain tyynesti, kunnes pääsee pois.
-- Minä en tule _mitään_ unohtamaan, hän mutisi hiljaa.
Silloin hän muisti, että vankilan iltaruoka oli kopissa!
Ruoka oli aivan kuin kiusaksi tuotu jokaisen aterian aikana ja annettu
olla seuraavaan ateriaan -- sitten se taas oli viety koskemattomana
pois.
Nyt Marcus päätti mennä heti syömään!
Hän miltei ilostui muistaessaan, että ruoka oli velliä sillä hän ei
olisi nyt voinut syödä kuivaa ruokaa.
Hän veti sukat jalkoihinsa, puki takin ylleen ja nousi seisomaan.
Ihmeellistä! Äskeinen päätös oli antanut niin paljon voimia, ettei hän
paljon horjunutkaan, kun hän pimeässä, käsillään haparoiden meni pöydän
ääreen.
Marcus löysi lusikan ja pisti hiukan velliä suuhunsa ja pettyi -- se
ei maistunut juuri miltään. Toiselta puolen se on hyväkin, päätteli
Marcus; tätäkin oli paras syödä mahdollisimman varovasti.
Mutta seuraavana päivänä ruoka maistui hyvältä.
Marcus oli ollut vankilassa kaikkiaan kuusi ja puoli viikkoa,
kun päällikön apulainen eräänä aamuna tuli koppiin ja ilmoitti
kohteliaasti, että hän nyt oli vapaa.
Sekavat tunteet syöksähtivät Marcuksen mieleen. Hän tunsi hämmästystä,
jotakin epämääräistä iloakin, mutta pääasiallisesti hän tunsi vain
katkeruutta kärsimästään vääryydestä.
-- Voitteko sanoa, miksi minua on pidetty näin kauan vankeudessa?
-- Sitä en todellakaan tiedä, herra kapteeni! vastasi apulainen
nöyrästi kumartaen.
Marcus muisti sen sielullisen kidutuksen, jonka oli saanut kestää tässä
elävien haudassa, muisti ne tuhannet, jotka olivat myös syyttömästi
saman kärsineet -- ja katkeruus kirveli hänen sydämessään kuin
polttava neste auenneita haavoja. Hänen täytyi edes sanoa jotakin;
katsoen terävästi apulaista silmiin hän lausui teennäisen vakavasti ja
kaksimielisesti:
-- Mutta sanoisitteko minulle, herra päällikkö, _miksi_ minut nyt näin
päästetään vapaaksi!
Tuo arvonimi huumasi apulaisen niin, ettei hän lainkaan huomannut
toisen purevaa pilkkaa; sellaista kysymystä hän ei myöskään ollut
milloinkaan kuullut -- hän ei ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt vastata.
-- En todellakaan, näin yht'äkkiä -- herra kapteeni! änkytti apulainen
nöyrästi. -- Se on todellakin hiukan harvinaista, herra kapteeni!
Ja apulainen hymyili taas nöyrästi ja anteeksipyytävästi. Hänen
kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin olisi hän tällä vapauttamisella
tehnyt itsensä syypääksi johonkin virheeseen.