Kurja, haiseva esikaupunki nukkui vielä kuolemankaltaisessa unessaan,
kun Marcus sen loppumattoman pitkiä kujia myöten käveli takaisin
kaupunkia kohden. Kaikkialla hiljaista ja pimeää, eräässä talossa vain
näkyi himmeän lampun kellertävä, lepattava liekki niin heikkona, että
Marcuksen mieleen muistui kuoleva lapsi.
Marcus säpsähti omaa ajatustaan: hän muisti, että täällä ei koskaan
öisin sytytetty tulta lamppuun paitsi aivan erikoisissa tapauksissa...
Tuon lampun kurjassa tuikkeessa varmasti joku nälkiintynyt, nääntynyt
vanhus veti viimeisiä henkäyksiään. Tai syntyiköhän siellä uusi
elämä, sellaisessa kurjuudessa -- ehkä itkevän lapsiparven keskellä.
Toisinaan kuului myös jonkin yksinäisen kulkukoiran haikeaa, surullista
ulvontaa...
Marcus oli vieläkin kuin jähmettynyt, tylsistynyt. Toisinaan hän ei
pitkiin aikoihin muistanut, missä oli, hänellä ei ollut ainoaakaan
ajatusta -- asteli vain konemaisesti eteenpäin, ja hänen liikkumattomat
silmänsä tuijottivat jäykästi pimeyteen.
Alkoi jo hiukan hämärtää, kun hän vihdoin huomasi saapuneensa siihen
laitakaupunkiin, joka oli täynnä tehtaita -- se virkosi parhaillaan
eloon salaperäisellä, miltei kauhealla tavalla.
Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus, ja
hetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisi kokonainen suunnattomien
hirviöiden parvi nälkäisesti ja raivokkaasti ulvonut, vaatien
tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ja ikään kuin niiden ahnasta
ulvontaa totellen, työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan
joukoittain viluisia, rääsyisiä ihmisiä -- ja pimeässä he todellakin
näyttivät uhriraukoilta, jotka vapisevina lähtevät kohtaloaan kohden.
Marcus asteli parhaillaan korkean lankkuaidan reunustamaa katua, kun
hän äkkiä seisahtui, alkaen väristä kuin peura susilauman lähetessä.
-- Mitä? mutisi Marcus kalpein huulin. -- Olenko vieläkin kuumeessa --
hourinko? Vai ovatko koko maailman kummitukset -- tulleet tänne?
Taukoamatta tulvasi harmaasta hämärästä esiin muodottomia olentoja:
yksisilmäisiä, yksikorvaisia, korvattomia, nenättömiä; muutamilla oli
suun kohdalla suhteettoman suuri, hampaaton aukko, toisilla toinen
poski poissa, leuka poissa. Tuli siinä jalattomia kainalosauvoineen,
puujalkaisia, kumijalkaisia, tuli joukoittain kädettömiä; nämä
olivat kamalan näköisiä: heillä oli käsien sijalla moninivelisiä,
rautaisia raajoja, koukkuja ja erilaisia laitteita -- he muistuttivat
jättiläissuuria hyönteisiä, joilta osa raajoja on katkottu. Näkyi
hirveän suuria, sinipunaisia arpia, halkinaisia huulia, ja jotkut
näyttivät yhtä mittaa kauheasti irvistävän, nauravan taukoamatonta,
äänetöntä naurua. Marcus odotti väristen, milloin tuo monilukuinen
joukko räjähtää hirvittävään hohotukseen joka hyydyttäisi veren, tekisi
mielipuoleksi.
Onnettomien joukko näytti loppumattomalta, niitä tuntui tulevan
tuhansittain: kainalosauvat ja puujalat kopisivat, terveitten
jalkojen rauta-anturat paukkuivat ja ikään kuin säestykseksi tuolle
epäsäännölliselle metelille sattuivat toisinaan rautakäsivarret
yhteen -- kalahtaen kuin vankiraudat. Ja kun suuri osa ontui, näytti
pimeänhämärässä siltä, kuin olennot olisivat hoippuneet juopuneina,
hyppineet hulluina -- ja siten kadonneet kaikki salaperäisesti suuresta
portista pimeään pihaan. Marcuksen kiihottuneessa mielikuvituksessa
näytti siltä, kuin olisi lukematon paholaisten parvi palannut
päämiehensä luokse yölliseltä sielujen saalistusretkeltään.
Silloin muuttui katu äkkiä valoisaksi: lankkuaidantakaisen avaran pihan
perällä oli lähes kaksisataa metriä pitkä 5-kerroksinen tehdasrakennus
leimahtanut täyteen valaistukseen.
-- Ahaa! Olen varmaan taas kuumeessa, kun en heti ymmärtänyt, mutisi
Marcus itsekseen. -- Viime maailmansodan todelliset tulokset!
Ja tässä on siis laitos, jossa noita onnettomia voidaan vielä käyttää
teollisuuden hyväksi.
Marcus ei ollut käynyt tässä laitakaupungissa, mutta nyt hän oli varma,
että tämä oli se kuuluisa tehdas, jossa miltei yksinomaan käytettiin
raajarikkoisten työtä. Amerikasta asti oli hankittu mitä erilaisimpia
koneita ja niiden avulla valmistettiin monenlaisia tuotteita.
Marcus muisti, että tämän tehtailijan poika oli äskettäin liittynyt
palkkaväkeen ja kohonnut kapteeniksi.
Silmänräpäyksessä välähti Marcuksen mieleen eräs upseeriklubilla
vietetty epämiellyttävä ilta. Joku oli kysynyt tältä samalta
tehtailijan pojalta, tekevätkö raajarikot hänen isänsä tehtaalla työtä
kumikäsillä. Ja tämä oli pilkallisesti nauraen vastannut:
-- Kumikäsillä? Mitä he kumikäsillä tekisivät? _Teräksinen_ heille
annetaan tehtaan puolesta. Siinä on koukkuja ja niveliä työn laadun
mukaan -- ja mars, koneen viereen! Kellä ei ole pienintäkään
kädentynkää jäljellä, tekee jaloillaan joitakin koneen vaatimia
liikkeitä. Sillä maailma edistyy yhtä mittaa. Kuurot ja sokeat taas
käyttävät konettaan mitä parhaiten -- eivätkä nenättömät ole vähääkään
huonompia. Sitä vain on varottava, ettei mene heitä katsomaan!
Hän oli räjähtänyt nauruun, mutta siihen ei ollut yhtynyt kukaan.
-- Kyllä se minun mielestäni on asia, josta ei kannattaisi tehdä pilaa!
oli äskeinen kysyjä sanonut moittien.
-- Eikä myöskään kehua, miten tuollaisia raukkoja käytetään rikkauksien
kokoamiseen! oli toinen, eräs nuori luutnantti lisännyt ja kalvennut
vihasta.
-- Vai niin, oli tehtailijan poika kiivastunut. -- Kaikki saisivat
kiittää, että isä on perustanut tehtaan, jossa raajarikot saavat työtä!
Muuten saisivat ehkä kuolla nälkään! Ja miksei niitä sopisi käyttää
-- sehän on halpaa ja nöyrää työvoimaa! Aina ne tyytyvät siihen, mitä
annetaan, ilman rettelöitä ja lakkoja! Pitäisihän myös käsittää, mikä
merkitys tällä on kotimaiselle teollisuudelle!
-- Minä poistun, ennen kuin joudun mihinkään kiusaukseen, oli silloin
keskustelun alkaja sanonut ivallisesti ja lähtenyt suoraa päätä ulos.
Monet muutkin olivat kääntäneet luutnantille selkänsä.
Marcus muisti, miten hän silloin oli noussut ja päättänyt iskeä
pilkkaajan maahan, jos tämä olisi sanankin jatkanut samaan suuntaan.
Tehtaasta tuli kirkas valo, ja Marcus katseli tarkemmin ohikulkevaa
joukkoa. Nyt vasta hän huomasi, miten heikoilta ja surkeilta he
näyttivät. Heidän laihoissa, kalpeissa kasvoissaan näkyi vieläkin
hirveitten kärsimysten jälkiä. Monet katsahtivat sivumennen Marcukseen,
mutta yksikään ei katsonut ilmaisematta katkeruutta ja vihaa --
voimatonta, sammumatonta vihaa.
Marcusta alkoi värisyttää ajatellessaan, että _jokainen_ heistä oli
kerran ollut terve, nuori, voimakas -- hekin olivat silmät onnesta ja
ilosta loistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin -- hekin olivat
eläneet, rakastaneet. Mutta nyt he eivät enää tunteneet elävänsä: he
olivat elävältä kuolleet. Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä olivat
jäljellä elämästä, ei heille itselleen ollut mitään merkitystä.
Ihmisraukat! ajatteli Marcus. Mikseivät he edes revi minua kappaleiksi?
Minua, joka rohkenen töllistellä heidän kauheata kidutustaan. Ja
lisäksi uskallan kantaa pukua, joka palauttaa heidän mieleensä
kadotetun elämän -- muistuttaa _siitä_, mikä aiheutti heidän
loppumattoman helvettinsä...
Entistä masentuneempana Marcus asteli asuntoansa kohden; koko elämä
tuntui kuvaamattoman surkealta ja kamalalta.
Hän ei saanut mielestään noita onnettomia, ja hänen katkeruutensa
lisääntyi hänen huomatessaan, että raajarikkoraukkojen oli täytynyt
mennä työhön vielä aikaisemmin kuin toisten -- sillä nyt vasta muuta
väkeä alkoi olla liikkeellä! Suuret ase- ja konetehtaat sijaitsivat
tällä puolella -- ja kadut olivat mustanaan työmiehiä.
Täällä olikin todella toisenlaista väkeä! Tosin hekin olivat nokisia,
viluisia, näkyi paljon väsyneitä, vieläpä raajarikkojakin -- mutta
heissä oli jotakin, mikä Marcuksen mielestä oli vielä tärkeämpää kuin
muutamat jäsenet.
Hämärä vaaleni yhä enemmän, ja Marcus tarkasteli jännittynyttä
mielenkiintoa tuntien vastaantulevien liikkumattomia kasvoja. Hänen
mielensä aivan omituisesti virkistyi: noissa kasvoissa, tuossa joukossa
oli _voimaa_. Kun se tuhatlukuisena, mustana joukkona marssi eteenpäin,
ilmeni siinä aivan kuin suunnattoman koneen voima; sen askelten
äänikin, tuo tuhansien raudoitettujen saappaitten pauke, oli niin kova,
tasainen ja yhtäjaksoinen kuin pikatykkien kaukainen, taukoamaton
jyrinä. Marcus ei kuullut ainoatakaan sanaa heidän huuliltaan, kukaan
ei viitsinyt heittää häneen silmäystäkään, mutta tuossa ylpeässä
äänettömyydessä oli hänen mielestään tietoista voimaa -- ja uhkaa.
Marcus tunsi syvää myötätuntoa heitä kohtaan; he vihasivat, tahtoivat
kostaa -- niin tahtoi hänkin!
Eihän tuo ihmeellistä ollutkaan. Tehtaassa oli isä työskennellyt koko
ikänsä, siellä oli hänkin työskennellyt monina vuosina. Nehän olivat
oikeastaan hänen _veljiään_, Marcus tunsi saavansa uutta voimaa ja
tarmoa olemukseensa.
Entä nuo äskeiset onnettomat -- voivatko he mitään?
Silloin Marcuksen sielussa välähti kuin valo: he voivat _enemmän_ kuin
toiset!
Sillä jokainen heistä todistaa vakuuttavammin kuin kokonaiset kirjat,
jokainen heistä on vaikuttavampi kuin tulisinkaan puhe! Heidän puhkotut
silmänsä, kauheat arpensa ja huulettomat suunsa, jotka näyttävät
kaameasti irvistävän -- äänettöminäkin ne huutavat _kostoa_. Heidän
aaveentapainen, lukematon joukkonsa on aivan kuin sydäntä järisyttävä,
_äänetön huuto:_
-- _Pois sota!_