Antonius havahtui muistoistaan ja nousi nojatuolista ojennellen
jäseniään. Hänen sikarinsa oli palanut loppuun -- kas, hän oli
polttanut kaksi sikaria! Ja nyt huone oli täynnä savua!
Koneellisesti hän aukaisi ikkunan, istuutui uudestaan ja sytytti
kolmannen sikarin, sillä Marcuksen vankeus, joka oli johtanut hänen
mieleensä menneisyydestä mitä tuskallisimman kevätpäivän, kalvoi yhtä
mittaa hänen mieltään.
Hän tunsi rakastavansa Marcusta yhä enemmän -- enemmän kuin ketään
toista. Ja heidän suurelle asialleen tämä oli tärkeämpi kuin kukaan muu
-- jos hänen keksintönsä onnistuisi, niin se olisi suureksi avuksi.
-- Häntä ei saa tappaa, niinkuin...
Antoniuksen äänetön kuiskaus katkesi, mutta hänen kasvonsa muuttuivat
peloittavan näköisiksi.
-- No, eivät ne sitä teekään, hän ajatteli itseänsä rauhoittaen. --
Minä teen kaiken voitavani. Niin -- huomenna menen sisäministerin
luokse.
Hän nousi ja lähti illalliselle.
Antonius oli istunut jo puoli tuntia vastaanottohuoneessa, kun eräs
virkamies tuli ilmoittamaan, että hänet otetaan vastaan.
Silloin eräs mies pyysi Antoniusta tulemaan toiseen huoneeseen ja
riisumaan takkinsa. Huoneessa oli jo ennestään toinen mies; tämä
tarkasti asetakin, hänen saattajansa kopeloi housuntaskut, lahkeet ym.
puhuen samalla makeasti:
-- Tietenkään ei _teihin_, herra kapteeni, saata langeta pienintäkään
epäluulon varjoa! Tämä on vain pieni muodollisuus, jonka hänen
ylhäisyytensä tahtoo soveltaa kaikkiin -- etteivät todella epäiltävät
henkilöt pääsisi syyttämään häntä poikkeustoimenpiteistä heitä vastaan.
Sama repliikki esitettiin jokaiselle -- Antoniuksen muutamat ystävät,
jotka kävivät täällä useammin, olivat oppineet sen ulkoa.
Sisäministeri näytti itse sydämellisyydeltä ja kysyi heti kohteliaasti,
onko hän se Antonius, joka keksinnöllään on tehnyt suuria palveluksia
valtakunnan puolustukselle.
Antonius huomautti vaatimattomasti, että niistä ei kannata puhuakaan,
mutta että hän on tullut erään keskeneräisen keksinnön takia, jolla
on mitä suurin arvo koko maalle. Sitten hän mainitsi Marcuksen viime
keksinnön, selosti lyhyesti keksintöä, sen merkitystä, varsinkin siinä
tapauksessa, että jouduttaisiin sotaan, sekä ilmoitti keksijän olevan
vangittuna.
-- Vangittuna? toisti ministeri rypistäen kulmiaan, ja hänen silmänsä
alkoivat pälyillä rauhattomasti.
-- Niin teidän ylhäisyytenne, ja se on tapahtunut _erehdyksestä_,
lausui Antonius vakuuttavasti ja ojensi ministerille tutkintapöytäkirjat.
-- Näistäkin näkyy, ettei häntä vastaan ole mitään syytä olemassa. Sitä
paitsi olen itse pitänyt häntä lapsesta asti silmällä -- ja minä voin
taata hänestä yhtä varmasti kuin itsestäni.
Lopuksi hän pyysi, että ministeri tuon tärkeän asian vuoksi suvaitsisi
tarkastaa tutkintapöytäkirjaa.
Ministeri otti pöydältä tutkintapöytäkirjan ja silmäili koneellisesti
ja vastenmielisesti ensimmäistä sivua, samalla puhuen hitaasti ja
epäilevästi:
-- Kyllä minä pelkään, ettei tässä voi mitään tehdä. Asia on nyt
kuitenkin joutunut eräälle oikeusasteelle -- ja jospa heillä kuitenkin
_on_ syytä epäluuloon. Yleensäkään minä en sekaannu alaisteni
virastojen keskeneräisiin --
Juuri tällöin hänen ylhäisyytensä käänsi lehteä ja huomasi tukun suuria
seteleitä -- yhteensä kymmenentuhatta markkaa.
Yksikään lihas ei värähtänyt ministerin lihavilla, kellertävillä
kasvoilla, ankara ilme ei lieventynyt vähääkään; pienet silmät vain
alkoivat vilkuilla -- hänen katseensa kiiti paperilla edestakaisin,
ikään kuin iloisesti tanssien. Mutta hän oli lukevinaan sangen tarkkaan
pöytäkirjan neljä sivua, ja jokainen sivu näytti kirkastavan hänen
kasvojaan -- ainoastaan keskenjääneen lauseen hän unohti.
-- Minusta näyttää, että tässä on todellakin saattanut tapahtua jokin
erehdys, sanoi ministeri ja lisäsi juhlallisesti:
-- Kun tässä myöskin voi olla valtakunnan etu ja kunnia kysymyksessä --
niin minä olen tässä tapauksessa tekevä kaiken voitavani!
-- Teidän sananne, herra kreivi, merkitsevät jo sitä, että hän on
vapaa! lausui Antonius kohteliaasti kumartaen. -- Ja minä luulen, että
koko kansamme on siitä kerran oleva kiitollinen, teidän ylhäisyytenne!
Minun yksityinen kiitokseni ei siis merkitse mitään _niin_ suuressa
asiassa.
Antonius vaikeni, mutta nähtyään ministerin kasvojen loistavan
sisäisestä mielihyvästä, hän lisäsi vakuuttavasti ja painokkaasti:
-- Sillä jos hänen keksintönsä onnistuu, niin kaikki viholliset tulevat
olemaan _meidän vallassamme_. Ja minä olen varma, että kiitollinen maa
on silloin muistava myöskin _teidät_, herra kreivi!
Ministerin kasvoilla kuvastui miltei liikutus. Hän pudisti Antoniuksen
kättä ja lausui hyväntahtoisen armollisesti:
-- Minä kiitän teitä isänmaallisista sanoistanne, herra kapteeni! Ja
minä näen teidät hyvin mielelläni meillä torstaina, iltapäivällä...
Oli erinomaisen virkistävää kuulla todella isänmaallisesta mielestä
lähteneitä sanoja -- sillä niitä kuulee kovin harvoin!
-- Valitettavasti! olisi Antonius mielellään sanonut; mutta hän ei
sanonut mitään, kumarsi vain ja poistui ministerin työhuoneesta.