Tukehtuneesti parahtaen Marcus hypähti pimeässä seisoalleen,
käsittämättä oikein missä oli, näkikö unta vai oliko hereillä. Hän
luuli huohottavansa kantamastaan taakasta -- mutta kun hänen piti
vapisevalla kädellään pyyhkäistä hikeä otsaltaan, olikin se kuiva ja
polttavan kuuma.
Nyt vasta hän alkoi taas tajuta. Vaistomaisesti hän koetti
valtasuonensa sykintää: se hakkasi hurjan nopeasti.
Hänellä oli siis kuumetta.
Hän ei tiennyt, miten kauan oli istunut siinä pimeässä, pöytään
nojaten. Ensin hän luuli nukkuneensa ja uneksineensa; mutta pitkän,
vaivalloisen ajattelun jälkeen hän vihdoin käsitti, että oli vain
_muistellut_, ja nouseva kuume oli tuonut nuo surulliset tapaukset
mieleen ehkä elävämpinä kuin koskaan ennen -- hän oli suorastaan
_elänyt_ siellä menneisyydessä. Tämän hän käsitti sangen hämärästi,
kaikki oli omituisen hämärää -- kuin juopuneella. Mutta sama hämärä
vaisto kuiskasi, että hänen pitäisi mennä makuulle.
Marcus nousi ja alkoi astella sinnepäin, missä luuli vuoteen olevan
-- mutta silloin pimeään koppiin äkkiä syöksähti sähisevänä tulvana
tulikipunoita. Hän ymmärsi, että ne olivat eräitä myrkyllisiä,
tropiikin tulikärpäsiä; ne alkoivat ahdistaa yhä uhkaavammin, hän
koetti väistää niiden hyökkäyksiä ja kaatui lattialle. Lopulta hän
seinää myöten onnistui pääsemään vuoteelle.
Tulikärpäset hävisivät, ja hän tunsi hämärästi, että ne olivat
johtuneet vain kuumeesta. Mutta sitten tulivat muistot uudelleen yhä
tuskallisempina, sekavina. Isän kohtalo, äidin kuolema, kapinat, hänen
keksintönsä, Aurelia -- ja sitten hyökkäsivät tulihyönteiset uudestaan!
Silloin hän huomasi olevansa yksin paraatikentän suunnattoman
hornanpyörteen keskellä. Autojen mielettömästi pyörivä rengas pieneni
pienenemistään -- lentokoneet laskeutuivat yhä alemmaksi, potkurit
olivat murskaamaisillaan hänet...
Marcuksen valtaa kauhea tuska. Hän kumartuu, mutta murskaavien
haupitsivaunujen piiri pienenee, peloittavan nopeasti; lentokoneitten
lauma laskeutuu hänen päälleen pimittävänä, tukehduttavana. Hän koettaa
huutaa, mutta kaikki humisee, ulvoo, ryskyy ja pauhaa hirmuisena
tuulispäänä hänen ympärillään -- hän ei kuule omaa ääntään...
Marcus katsoo arasti ylöspäin ja näkee, miten hänen oma koneensa
syöksyy raivokkaasti ulvahtaen hänen kimppuunsa -- iskee häntä päähän
potkurillaan.
Marcus ei tuntenut kipua, huumaava pauhu vain taukosi -- sitten hän ei
muistanut enää mitään.
Kolme päivää Marcus oli kuumeessa -- ja neljäntenä hänet vietiin taas
santarmilaitokseen.
Kylmä hiki pusertui hänen otsastaan, kun hän nousi noita kolkkoja
portaita myöten toiseen kerrokseen: hän oli varma, että niillä nyt oli
todistukset hänen valheestaan. Ruumiillisesti hän oli niin heikko, että
jalat vapisivat.
Kun Marcus seisahtui keskilattialle, kääntyi eräs olento häntä kohden
-- ja hän tunsi Aurelian.
Joukkohaudan näköinen tutkintohuone hämärtyi, pimeni, sitten se alkoi
pyöriä. Hän hapuili kädellään kuin sokea, ja hänen oma äänensä oli
kuuluvinaan jostakin kaukaa:
-- Vettä, olkaa hyvä -- Olen sairas.
Marcus joi ahnaasti tarjotun veden ja katui, että oli pelästyttänyt
Aurelian; sen tähden hän lisäsi tuomariin kääntyen:
-- Olen ollut kolme päivää kuumeessa, äsken nousin ensi kerran
vuoteesta.
Hän oli pakottanut kasvonsa kylmiksi, mutta, katsahtaessaan toisen
kerran Aureliaan hänen täytyi purra hammastaan, jottei olisi huutanut,
syyttänyt tuomaria pyöveliksi, tehnyt jotain mieletöntä.
Aurelia oli tavattomasti laihtunut, kasvot kalvenneet lumivalkoisiksi,
silmien ympärillä tummat renkaat. Marcuksesta tuntui julmalta kieltää
hänet tällaisella hetkellä; hän olisi tahtonut heittäytyä polvilleen
tytön eteen ja itkien suudella noita laihtuneita pikku käsiä.
-- Herra kapteeni. Ettekö todellakaan tunne tätä neitiä? kuului äkkiä
tuomarin epäluuloinen, kavala ääni; sitä oli vaikea tuntea samaksi kuin
viime kerralla.
Marcus oli Aurelian silmissä vieläkin nähnyt kiellon, ja tuomarin
käärmemäinen ääni herätti hänen vihansa: hän iski kuumeisen katseensa
tuomarin silmiin ja kysyi tuimasti:
-- Mikä antaa teille aiheen kysyä sitä toistamiseen? Jos teidän
tehtävänne on kuulustelu, niin pyydän: tehkää se! Olen odottanut siksi
kauan, että minulla on oikeus _vaatia_ tutkintoa -- tietoa, miksi olen
vangittu!
Tämä hyökkäys tuli niin odottamatta, että tuomari ällistyi; mutta hän
tointui heti ja sanoi jäätävän kylmästi:
-- Ehkä minä tiedän, mitä kysyn -- ja myöskin sen mikä koskee _teidän_
asiaanne, herra kapteeni.
-- Kun sen tiedätte, herra tuomari, niin ilmoittakaa siis, mistä minua
syytetään!
Mitään vastaamatta tuomari kääntyi joitakin kysymyksiä tehden Aurelian
puoleen, joka vastaili väsyneesti ja koneellisesti.
Kun tuomari tarkasteli muistiinpanojaan, katsahti Aurelia kerran
Marcukseen -- ja tuo katse vaikutti häneen kuin tulisen raudan
kosketus. Tytön mustissa suurentuneissa silmissä kuvastui ikään kuin
epätoivoinen rukous ja mykkä, jähmettynyt kauhu.
Marcus muisti silmänräpäyksessä isä-vainaan katseen, kun hän saapui
sodasta -- ja nyt Aurelia katsoi _samalla tavalla_. Eivätkä he voineet
puhua sanaakaan...
Kun tuomari taas kääntyi Aurelian puoleen, kuuli Marcus sivultaan
puhisevaa hengitystä; kääntyessään hän näki santarmikapteenin viikset
pörrössä tuijottavan tulisilla silmillään Aureliaa -- niinkuin suuri,
paksu kissa, joka heinikossa väijyen, liikkumattomalla katseellaan
tuijottaa pientä, pahaa aavistamatonta lintua.
-- Eikö teillä ole siis mitään sanottavaa, herra kapteeni? kysyi taas
tuomari katsoen Marcusta terävällä, luihulla katseellaan.
-- On, sanoi Marcus lujasti. -- Minä tahdon tietää, miksi minut on
vangittu.
-- Olkaa hyvä, nyt saatte poistua.
Ja Aurelia jäi sinne -- niinkuin pieni lintu inhottavien korppikotkien
keskelle.