Antonius istui yksin huoneessaan. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja
entisestäänkin kalvenneet -- tukka näytti yhä vaalentuneen ohimoilta.
Äkkiä hän nousi kävelemään ja mutisi hiljaa itsekseen:
-- Kuinka kauan ne oikein pitävät häntä vankeudessa? Antonius oli
äsken käynyt ilmavoimien komentajan luona Marcuksen asian johdosta
-- ja tämäkin oli sanonut olevansa voimaton armeijan kaikkivaltiasta
santarmistoa vastaan. Kenet ne vangitsevat, se pysyy siellä, kunnes
katsovat hyväksi vapauttaa.
Antonius kaipasi Marcusta kuin veljeänsä. Ja mitä kauemmin tämä oli
vangittuna, sitä suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa. Tapetaanko
hänetkin -- niinkuin omat veljet? Samalla tavalla pidettiin _heitäkin_
ensin vangittuina, ja sitten...
Antonius istahti nojatuoliin ja sytytti sikarin rauhoittuakseen, mutta
ei voinut. Hän muisti taas erään kevätpäivän, yhtä elävänä kuin eilisen
-- elämänsä hirmuisimman päivän.
-- Hän seisoo raskaan rautaportin takana ja odottaa. Hänestä tuntuu
ikään kuin olisi jonkin kauhean olennon kynsissä. Hän tuntee itsensä
yhtä avuttomaksi kuin pieni, vivisektorin pöytään sidottu koekaniini.
Ja hän kärsii yhtä paljon kuin tuollainen pieni uhriraukka.
On hurmaava kevät. Eriväristen kukkien koristama ruohokenttä muistuttaa
kallisarvoista, satumaista mattoa, ja ihanien jättiläiskukkien lailla
sitä reunustavat valkoisina kukkivat tuomet, omenapuut, pihlajat --
täyttäen ilman huumaavilla tuoksuillaan. Taivaan syvää sineä vasten
näyttää lehmusten ja saarnien vaalea vihreys ihmeellisen heleältä ja
kirkkaalta. Jossakin lähellä helskyttää satakieli ihanaa lauluaan, sitä
säestää lukemattomien lintujen helkkyvä kuoro, ja läpinäkymättömän
orapihlaja-aidan takaa kuuluu hiljainen laineiden loiske -- ikään kuin
rakastajien hillitty, hellä kuiskailu.
Mutta Antonius ei kuule mitään, hän ei näe luonnon äskenpuhjennutta,
hurmaavaa nuoruutta. Hänen katseensa tahtoisi tunkeutua paksun
tiilimuurin lävitse, nähdäkseen mitä tuossa vanhassa, hylätyssä
linnakkeessa tapahtuu. Aurinko paahtaa lämpimänä, vieno tuuli hyväilee
hänen poskiaan kuin rakastetun naisen käsi -- mutta hänen hampaansa
kalisevat kuin vilutautisella.
Hänen toverinsa, lääkintäupseerin virkapuvussa oleva mies käännähtää ja
katsoo häntä taas tutkivasti.
Äkkiä alkoi muurin sisäpuolelta kuulua usean konekiväärin korviasärkevä
särinä -- ja kukkivista pensaista pyrähtivät pikkulinnut pelästyneinä
lentoon.
Antoniuksen kasvot muuttuivat hirveän näköisiksi, hän tarttui päähänsä,
niinkuin se olisi ollut halkeamaisillaan, ja hänen kurkustaan tunkeutui
tukahtunut korina.
Vieressä seisova toveri tarttui hänen käteensä ja sähähti hänen
korvaansa läpitunkevasti:
-- Sinun _täytyy_ kestää. Muuten et voi _kostaa!_
Antonius oli kuullut selvästi vain viimeisen sanan, mutta heti hän
pakotti itsensä tyynemmäksi ja pyyhkäisi tuskanhien kalpealta otsaltaan.
Konekiväärit vaikenivat, kuului epämääräisiä ääniä, moottorien surinaa
-- mutta linnut olivat yhä ääneti kuin kuolemankauhun vallassa.
Kuin juopuneena Antonius asteli ystävänsä rinnalla sannoitettua
käytävää myöten. Oikealla näkyi vanhoja ruohottuneita pattereita,
taustalla pieni kasarmirakennus, joka oli palkkajoukkojen hallussa.
Nyt vasta hän muisti, että paikalla pantiin toimeen miltei kaikki
valtiolliset teloitukset.
He saapuivat pienen, köynnöksien peitossa olevan huvilan eteen -- ja
palkkajoukon päällikkö tuli ulos.
Hänellä oli ryppyiset, kuoppaiset kasvot, hampaaton, kokoonkutistunut
suu, ja sen yli kaareutui pitkä, käyrä nenä -- aivan kuin petolinnun
nokka. Tuo kauheannäköinen pää keikkui rauhattomana pitkän, ohuen
kaulan varassa, ja kun terävä, kellertävä katse kohdistui Antoniukseen,
välähti hänen mieleensä inhottava, jättiläissuuri raatolintu.
-- Ehkä herra eversti suvaitsee tulla hiukan tännemmäksi? hän kuuli
ystävänsä miltei kuiskaten kysyvän.
Antonius alkoi katsella vanhoja pattereita, mutta ikään kuin
noiduttuna hänen täytyi silloin tällöin vilkaista tuota inhottavaa
ihmistä. Eräistä sanoista ja liikkeistä hän ymmärsi tämän tinkivän
mahdollisimman korkeaa hintaa. Ja kun hän näki toverinsa ojentavan
everstille paksun setelitukon, alkoi hänen ruumiinsa väristä ennen
tuntemattomasta raivosta ja inhosta -- aivan kuin olisi täytynyt
voimattomana katsella jotain kauheata raiskausta.
Hän näki everstin poistuvan, ja he lähtivät kentälle.
Antonius tunsi jalkojensa uppoavan syvälle kuumaan hiekkaan, se oli
miltei polttavan kuumaa. Se muistutti todellisuutta -- mutta sittenkin
hän luuli ensin uneksivansa, nähdessään vaalealla hiekalla sekavan,
kauhean rivin.
Ensimmäisenä virui nuori tyttö, painaen kangistuvilla käsillään
rintaansa. Hänen vaalea tukkansa oli äskettäin kammattu, ja hänen
kuolemassakin kauniit kasvonsa olivat jäykistyneet raskaaseen,
loppumattomaan suruun.
Antonius tuijotti tolkuttomana tyttöparkaa, joka noin nuorena oli
kärsinyt marttyyrikuoleman.
-- Tuo muistikirjani, hän kuuli ystävänsä äreän äänen. Lähelle tultuaan
tämä kuiskasi hiljaa:
-- Urkkija -- tarkasta ruumiita!
Antonius totteli, ja vilkaistuaan sivulleen hän näki epämiellyttävät,
luihut kasvot, kavalat silmät.
He lähtivät eteenpäin. Teloitetut olivat kaatuneet mitä erilaisimpiin
asentoihin; muutamat olivat luonnottomasti koukistuneet, kasvot
kuvaamattoman kauhun ja tuskan vääristämät; jotkut näyttivät
liikkumattominakin tuskallisesti hapuilevan, ja eräs nuori mies oli
kaivanut kätensä syvälle hiekkaan -- niinkuin olisi viimeisellä,
epätoivon voimalla etsinyt _sieltä_ pelastusta, elämää.
Antonius muuttui yhä kalpeammaksi. Hänen ystävänsä käski hänen jäädä
tarkastamaan erästä kaatunutta ja pyysi urkkijaa auttamaan hiukan
itseään.
Kumartuessaan Antonius kuuli urkkijan kysyvän viattomasti:
-- Mitä tohtori tekee noista, kun niin suuren hinnan maksoi?
Antonius kuuli vain jonkin sanan, mutta käsitti ystävänsä selittävän,
että tämä valmistaa jotain "aineita" ja vielä voittaakin. Hän tiesi
ystävänsä eteväksi amatöörinäyttelijäksi, mutta häntä kauhistutti,
kuullessaan tämän innostuneesti huudahtavan:
-- Aa! Sinusta tulisi erinomaisen hyvää vaseliinia! Todellakin!
Tohtori meni urkkijan luokse, koetteli tämän käsivarsia, selkää ja
kehui yhä ihastuneempana. Hän katseli urkkijaa samanlaisella katseella
kuin nälkäinen höyryävää paistia ja kysyi vihdoin salaperäisesti
kuiskaten:
-- Etkö tule minulle palvelukseen? Maksan sinulle viisituhatta vuodessa!
Urkkijan huulet alkoivat väristä, hänen ruskeat kasvonsa muuttuivat
kauhusta täplikkäiksi, harmaankalpeiksi ja hän yritti lähteä.
-- Ei, älä nyt mene! huudahti tohtori kiihkeästi. -- Puhutaan asia
selväksi! Minä maksan kahdeksantuhatta!
-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, eversti odottaa, änkytti
urkkija ja lähti.
-- Minä annan kymmenentuhatta!
Urkkija meni kuin takaa-ajettu. Mutta kun Antonius meni ystävänsä
luokse, kuvastui tämän kasvoissa syvä inho. Hän sylkäisi, ikään kuin
olisi saanut suuhunsa jotakin saastaista ja mutisi katkerasti:
-- Inhottavaa! Mutta tuohon pikkupyöveliin ei olisi mikään muu
pystynyt. Ja ellei hän olisi poistunut, olisit sinä velirukka antanut
itsesi ilmi.
Äkkiä Antonius seisahtui, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta: siellä
he makasivat rinnakkain -- _hänen molemmat veljensä_.
-- Koeta nyt olla tyyni! hän kuuli toverinsa käheän äänen.
Antonius oli kuin potilas, jota tuskallisen leikkauksen kestäessä
kehoitetaan yhtä mittaa hymyilemään. Hän kiristi hampaitaan, hänen
huulillaan näkyi verta, mutta kenttä alkoi keinua kuin laiva myrskyssä
-- ja vaalea hiekka tuntui tummenevan aivan kuin auringonpimennyksen
aikana. Antonius ei nähnyt muuta kuin _heidät_.
Sammumaton viha ja uhka kuvastui vanhemman voimakkaissa kasvoissa;
yhteenpurtujen hampaitten välistä oli pursunut verivaahtoa, ja
uskomattomalla tahdonvoimalla hän oli viime hetkellä kohottanut
jäykistyvän nyrkkinsä -- hän näytti vieläkin äänettömästi vannovan
kostoa, uhkaavan.
Hänen vierellään virui "pikkuveli", jota Antonius oli rakastanut
enemmän kuin ketään muuta. Tämä oli kahdessa kuukaudessa laihtunut niin
paljon, että häntä oli vaikea tuntea: posket olivat kuopalla, ja ennen
hyvin sopiva kadetinpuku riippui hänen yllään avarana säkkinä. Sekin
oli sivusta repeytynyt, tahrautunut vereen, ja samalla kohtaa näkyi
hiekalla leveä, punainen läiskä: siihen oli hänen nuori sydänverensä
vuotanut.
Mutta hänen lapsellisilla kasvoillaan ei enää näkynyt tuskaa, ei
vihaakaan -- vain ihmettelyä. Hänen viaton, ylöspäin suuntautunut
katseensa näytti moittien ja ihmetellen kysyvän: miksi, _minkä tähden
minut tapettiin?_
Antonius tunsi jalkojensa horjuvan, ja kärpäsparven inhottava surina
tuntui etenevän -- sitten lakkasi kuulumasta. Mutta silloin tohtori
tarttui lujasti hänen käsivarteensa; hänenkin äänensä oli kuuluvinaan
jostakin kaukaa:
-- Sinähän lupasit _kostaa_.
Niinkuin nääntynyt, jalorotuinen juoksija vielä kerran ponnistaa
viimeiset voimansa saadessaan armottoman piiskaniskun, samoin vaikutti
Antoniukseen nytkin sana kosto: hän näytti heti muuttuvan tyyneksi.
Mutta hänen sielussaan tuntui kaikki sekaantuvan. Hämärästi hän
käsitti ystävänsä varoittavan, että eversti tarkasti heitä kiikarilla
ikkunastaan. Toveri näytti kyllä toimekkaalta -- mutta nyt hänenkin
äänensä oli tuskasta käheä, kasvonsa kalmankalpeat.
Heidän tuomansa umpinainen sairasauto oli jo kentällä; kuljettajan
avulla Antonius kantoi veljiensä elottomat ruumiit siihen. Sitten
tohtori lupasi mennä everstin luokse haihduttamaan tämän epäluuloja ja
käski kuljettajan ajaa ulos portista.
Autossa oli hiukan hämärä, ja Antonius säpsähti: pikkuveljen kasvot
näyttivät _muuttuneen_. Niissä näkyi kauhean kärsimyksen jälkiä, niissä
kuvastui vielä raskaampi suru kuin sen ammutun tytön kasvoilla.
Antonius pyyhki veren pikkuveljen huulilta, silitti hänen hienoa
tukkaansa -- ja lukemattomat muistot ja pikkutapaukset tulvahtivat
mieleen. Kun hän samassa muisti nykyhetken hirveän totuuden, alkoi
hänen ruumiinsa suonenvedontapaisesti hytkiä ja hän suuteli pojan
kylmeneviä huulia, nyyhkyttäen epätoivoisesti:
-- Pikkuveli -- pikkuveli --
Laihtuneet lapsenkasvot surullisine silmineen näyttivät nääntyneesti,
äänettömästi kuiskaavan:
-- Niin veljeni, tällaiseksi minut on rääkätty.
Kauhea aavistus välähti Antoniuksen aivoissa; hän koettelee veljensä
käsivarsia, jalkoja -- mitä...? Kaksi kuukautta sitten jäntevä
voimistelijanuorukainen -- nyt luut ja nahka. Paha aavistus kasvaa,
se kylmentää hänen ruumiinsa -- sitten hän ponnahtaa ylös, repäisee
yhdellä tempaisulla veljensä takin edestä auki, kääntää hänet...
Paita on kovettunut hyytyneestä verestä -- miltei mielettömänä hän
repii sen halki, ja --
Antoniuksen pidätetty hengitys tunkeutui rinnasta tuskallisena,
korisevana karjaisuna. Kun hän tuijotti poikaraukan selkää, tuntui kuin
olisi hänen omaa, alastonta selkäänsä poltettu tulisella raudalla.
-- Pikkuveli -- _pikkuveli!_ vaikeroi Antonius tukahtuneesti. Hän
tahtoisi huutaa, itkeä, tehdä jotakin, mutta hän ei ymmärrä mitään, ei
voi mitään -- on vain sellainen tuska, ettei hän ole koskaan sellaista
tuntenut. Hän kuulee taas tuntemattoman, korisevan äänensä:
-- Pieni veliraukka...
Poikaparka on ymmärtänyt, että vain _kuolema_ voi pelastaa hänet
kiduttajiensa kynsistä, ajattelee Antonius. _Sen tähden_ hän onkin
tyyntynyt, tuntiessaan otsallaan ainoan pelastajansa kylmän,
vilvoittavan käden.
Antonius katsahti toista veljeä; hänen kuolleet silmänsä näyttivät
elävän, niistä pursui kylmä raivo -- _ne vaativat kostoa!_
Nyt hän ymmärsi veljensä ilmeen, sillä sama viha tarttui häneen
vastustamattomalla voimalla, se raateli ja poltti hänen rintaansa
sammumattomana tulena. Hän tarttui veljensä jäykkään, kohotettuun
nyrkkiin ja kuiskasi hampaitaan kiristellen:
-- Ole huoletta veli -- _minä en unohda_.