Kuin henkensä edestä hän juoksi takaisin. Pihan keskikohdalla hän
kuuli laukauksen, heti sen jälkeen toisen, kolmannen -- ja hänen
porttikäytävään saapuessaan vilahti ohitse harmaa panssariauto --
laukauksia -- ooh...!
-- Isä seisoi horjuen kadulla ja heristäen tervettä nyrkkiään huusi
jotakin -- ja samassa kaatui.
Kuulat vinkuivat Marcuksen ympärillä, kun hän syöksyi isän luokse ja
kumartui vavisten hänen ylitseen. Luoti oli pyyhkäissyt hatun päästä,
viiltänyt mennessään pitkän haavan, valkoinen tukka tahrautui vereen.
Luinen rinta kohoili korkealle -- ja sitten hänen suustaan purskahti
vaahtoava verivirta.
-- Isä -- isä, vaikeroi Marcus kauheassa tuskassa. Älkää kuolko -- isä,
isä...
Kuolevan kasvoilla välähti kerran omituinen kirkkaus. Silmät loistivat
niinkuin joskus, joskus ennen sotaa. Mutta se häipyi tuskaan. Hänen
veriset huulensa liikkuivat, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotain
tärkeätä, hän näytti ponnistavan epätoivoisesti: _ei voinut!_ Kuului
vain entistä kumeampi korahdus, ja veri alkoi tulvata yhä hurjemmin.
Kylmää kauhua tuntien Marcus katseli, miten isän silmät himmenivät
himmenemistään, ja kuiskasi epätoivon kiihkolla:
-- Isä, isä, _isä!_
Mutta isän silmissä ei enää näkynyt pienintäkään jälleentuntemisen
merkkiä -- niissä ei näkynyt enää elävää ilmettä...
Isän rinta kohoili yhä harvemmin, ja verenvuotokin alkoi tauota;
punainen vaahto vain pursui hänen yhteenpuristettujen hampaittensa
välistä ja jossain syvällä rinnassa korisi pitkään. Marcus aukaisi
isän punaiseksi tahraantuneen takin, liivin, paidan -- niin siinä
se oli, keskellä rintaa... Ja yhä pulppusi... Pitkän aikaa Marcus
katsoi tolkuttomasti tuota pientä reikää isän luurangoksi laihtuneessa
rinnassa -- harmaankalpeita kasvoja -- eikä hän kyennyt ajattelemaan
mitään.
-- Niin se olikin, luuli Marcus kuiskaavansa: hän muisti isän katseen
äidin vuoteen vieressä.
Se olikin heidän viimeinen hyvästijättönsä -- viimeinen katse. Ja nyt
hän ymmärsi, mikä isän äänessä äsken värähti, kun hän lausui tuon yhden
sanan. Se oli hyvästijättö _hänelle_. Marcus oli miltei kuulevinaan
noilta kalpeilta huulilta tuon hellyydestä värähtävän sanan: poikani...
Isäparka!
Silloin Marcus huomasi, että hänen ympärilleen oli kokoontunut pieni
väkijoukko. Hän hätkähti, hypähtäen ylös kuin peto, jota häiritään
tapetun pentunsa ruumiin ääressä. Mutta hän rauhoittui: kaikkialla
näkyi vain myötätuntoisia katseita, sääliviä ääniä. Ja joidenkin
miesten silmät kiiluivat uhkaavasti, alkoi kuulua hillittyjä
sadatuksia, joista hän erotti vain yhden sanan: murhaajat!
Ympärilleen katsahtamatta, ajattelematta hän nosti isänsä ruumiin
syliinsä ja lähti kotiinpäin. Joukko teki kunnioittavasti hänelle
tietä, ja joku naisääni kuiskasi hillitysti:
-- Poikaraukka!
Marcus oli voimakas nuorukainen, tottunut ankariin ponnistuksiin ja
työhön, mutta hänen täytyi jännittää kaikki voimansa; hiki alkoi heti
vuotaa hänen kasvoiltaan, ja ikään kuin hyvin kaukaa hän kuuli taas
joitakin säälin ja vihan huudahduksia.
Hänen silmissään alkoi lennellä mustia palloja, korvissa humisi, ja hän
oli vähällä kaatua -- mutta hän puri hampaansa yhteen! Tuossahan koti
jo olikin.
Raskaasti huohottaen Marcus lysähti eteisessä istumaan. Hän ei voinut
ajatella mitään. Vielä äsken kuiskasi isä: _poikani_. Ja nyt hänen
ruumiinsa alkoi jäykistyä.
Miten hirveän laiha tuo rinta olikaan -- vain terävät luut. Mutta
kasvoilla kuvastui vihdoinkin rauha -- nyt vasta.
Marcus säpsähti kuin pahantekijä; sisällä oli narissut vuode. Ja sitten
kuului äidin värisevä, tukahtunut ääni:
-- Kuka siellä on?