Hetken Marcus oli hämärästi tuntevinaan, että sen jälkeen oli
tapahtunut muutakin -- mutta kaikki tuntui niin tavattoman sekavalta ja
kummalliselta, ettei hän jaksanut käsittää, _mitä_ se oli. Hän tunsi
huultensa mutisevan sanaa _vankila_, mutta ei vain jaksanut käsittää --
ja hetken kuluttua oli kaikki omituisesti häipynyt, unohtunut.
Taaskin muistuu hämärästi mieleen isä, katumellakat... Niin, niin!
Kaupungillahan raivoaa kapina; hän istuu kotona, äiti makaa sairaana --
ja isä näyttää olevan aivan suunniltaan.
Miltei yhtäjaksoisesti kuului terävä räiske kaupungin eri puolilta
läheten ja edeten. Toisinaan se taukosi hetkiseksi -- aivan kuin jokin
kauhean suuri kone olisi mennyt epäkuntoon ja sitä olisi ryhdytty
rasvaamaan ja korjaamaan kuumeentapaisella kiireellä. Sellaisina
hetkinä Marcus odotti kuumeisesti väristen, milloin taas alkaa.
Öisin leimusi tulipaloja, ja niiden kellertävä kajastus valaisi heidän
pikku tupansa omituisen, epätodellisen näköiseksi.
He saivat tietää, että kapinalliset olivat kukistumaisillaan, eikä
isäparka voinut nukkua, ei syödä vähääkään. Vaikka Marcus koska tahansa
olisi herännyt, hän kuuli isän tekojalan epäsäännöllisen, hervottoman
kolkkeen; toisinaan taas näkyi hänen laihan vartalonsa varjo
liikkumattomana punertavassa ikkuna-aukossa. Se muistutti kuollutta
varjokuvaa, mutta sen kumarassa asennossa, hoikassa, eteenpäin
kurottavassa kaulassa kuvastui kauhu, hirmuisempi kuin kuolemankauhu
-- niinkuin tuo kuva olisi henkeä pidätellen odottanut, milloin
aavemaisesta valosta hirveänä olentona hypähtää _hulluus_.
Kolmantena yönä kuuli Marcus taas herätessään pimeydestä kaksi raskasta
voihkausta, sitten hammasten kiristystä. Marcus huomasi, että se oli
isä, hänestä tuntui kuin isä olisi ollut tukehtumaisillaan. Hän nousi
vuoteeltaan, asteli isän luokse ja tarttui tämän käteen -- mutta ei
voinutkaan sanoa mitään: rajusti nyyhkien hän vain painoi kasvonsa isän
laihaa rintaa vasten. Isä silitti hänen päätään ainoalla kädellään ja
kuiskasi käheästi:
-- Poikani -- Poikani...
Marcus tunsi, miten muutamat kuumat kyyneleet putoilivat hänen
niskaansa. Isän silmissä ei kertaakaan ollut näkynyt kyyneleitä, ja
se vaikutti vastustamattomasti Marcukseen. Hänen sydämeensä tulvahti
hellyys ja sääli, ja hän sopersi nyyhkyttäen:
-- Isä -- isäparka!...
Aamulla alkoi muun metelin yli yhtäkkiä kuulua pikatykkien kamala,
yhtäjaksoinen jyrinä. Isän kasvoissa välähti jotain mieletöntä, sitten
niissä kuvastui taas entinen tylsä kauhu. Hän kääntyi toisaalle, mutta
Marcus näki, miten hänen hartiansa nytkähtelivät silloin tällöin --
niinkuin hänen ruumistaan olisi pistelty jollakin terävällä...
Mutta kun hän hetken kuluttua kääntyi, oli hän kokonaan muuttunut. Hän
näytti tehneen jonkin tärkeän päätöksen ja sanoi miltei reippaasti:
-- Minä lähden hiukan katsomaan, mitä siellä tapahtuu...
-- Isä, älkää menkö! pyysi Marcus. -- Eihän siellä mitään voi --
-- Minä menen. Tahdon nähdä.
Marcus näki, että isä oli _päättänyt_ mennä: Hän ajatteli kiihkeästi
vähän aikaa ja sanoi sitten tyynesti:
-- No mennään sitten! Mutta vältetään kuitenkin vaarallisimpia paikkoja.
-- Sinä? sanoi isä kuin pettyneenä. -- Marcus, kyllä sinun tuota --
täytyy jäädä kotiin, kun äitikin on sairas.
-- Isä, te ette missään tapauksessa mene yksinänne! Ettehän te jaksa
edes kävellä!
Isän kasvoilla kuvastui taas epämääräinen pettymys ja neuvottomuus.
Mutta nähdessään, että myöskin Marcus oli päättänyt tulla mukaan, hän
suostui vihdoin.
Marcus oli jo ovella, kun isä hitaasti asteli äidin vuoteen viereen.
Hänen katseessaan kuvastui syvä mielenliikutus, sanomaton suru ja
kaipaus. -- Hyvästijättö -- lennähti Marcuksen mieleen.
-- Jäähyväiset, mutisi Marcus äänettömin huulin, ja hänen kurkkuansa
alkoi oudosti kuristaa: hän muisti sen nimisen taulun. Hämärtyvällä
taistelukentällä ojentaa kuoleva sotilas viimeisen kerran vanhalle
toverilleen voimattoman, lyijynraskaan kätensä, katsahtaa häneen
viimeisen kerran. Nyt _isän katse_ muistutti tuon kuolevan
sotavanhuksen katsetta. Hän näki äidin poskelta vierivän suuria
kyyneleitä, kalvakoilla huulilla näkyi kummallinen, ymmärtävä hymy.
Marcuksen silmät sumenivat, hänen aivoihinsa lennähti jokin hämärä
tunne, että hekin ovat yhdessä vierustovereina taistelleet pitkän,
armottoman taistelun -- heidän on täytynyt nähdä sekin, että heidän
rakkaimmat pienokaisensa ovat kaatuneet yksi toisensa jälkeen.
Isä nojautui raskaasti Marcuksen käsivarteen, hänen hengityksensä
kähisi ja vinkui aivan kuin laiha rinta olisi sisältä särkynyt,
repeytynyt riekaleiksi. Mutta hän ei tahtonut edes levähtää: yhtä
mittaa vain kohti keskikaupunkia, josta huumaava räiske ja pauhu kuului
kiihtyen ja vaimeten ja välillä hurjaa, moniäänistä huutoa...
Noin neljännestunnin kuluttua he saapuivat paikalle, jossa
ruokatavarakauppa oli ryöstetty tyhjäksi. Ikkunat ja ovet olivat
säpäleinä, ja käytävällä seisoi muutamia pelosta kalpeita, rääsyisiä
naisia.
Taistelu oli vasta äskettäin siirtynyt tästä: leivänmurujen, kaluttujen
luitten ja tyhjennettyjen säilykerasiain seassa näkyi hyytymätöntä
verta. Isä potkaisi terveellä jalallaan erästä tyhjää läkkirasiaa, ja
hänen äänessään kuvastui katkeran mielihyvän väre, kun hän hiljaa sanoi:
-- Tähän eivät pyövelien panssariautot ole vielä ehtineet. Ovat
ihmisraukat saaneet edes vähän syödä.
Mutta pian alkoi ilmetä kamalampia merkkejä. Jo kauas näkyi eräs
mustunut kivirakennuksen seinä pilkullisena kuin pantterin nahka:
siihen oli kohdistunut konekiväärien terässade. Ruokakauppa siinäkin
oli tyhjennetty, mutta ne leivät oli maksettu kalliilla hinnalla:
_verellä_ -- katu oli miltei yltäänsä punainen. Marcus kalpeni ja alkoi
tahtomattaan vavista.
Kun he olivat vielä pienen matkaa kävelleet, he näkivät edellään suuren
umpiauton, joka yhtämittaa seisahtui: se korjasi kaatuneita. Kuusi
miestä paiskeli niitä autoon kuumeentapaisella kiireellä -- aivan
kuin suurtilojen perunamaalla sateen uhatessa paiskitaan vaunuihin
täysinäisiä perunasäkkejä.
Vihdoin näkyi erään kadun toisessa päässä harmaa, tuhatlukuinen joukko.
Kuului villi huuto -- joukko näytti etenevän...
Isä oli kävelystä muuttunut yhä heikommaksi ja kalpeammaksi. Ja kun
hän Marcuksen taukoamattomista pyynnöistä vihdoin suostui lähtemään
kotiinpäin, kuvastui hänen nääntyneillä kasvoillaan taas selittämätön
pettymys.
He lähenivät jo asuntoansa; ja siellä olivat kadut miltei tyhjät
ihmisistä.
Silloin ilmestyi kadun toiseen päähän kaksi panssariautoa; ne lähenivät
hurjaa vauhtia.
Isän kasvoille ilmestyi äkkiä kiihkeä mielenliikutus; hän tarttui
lujasti Marcuksen käteen, ja hänen hätäinen äänensä värähti omituisesti:
-- Marcus, _poikani_ -- juokse pian katsomaan takapihalle -- pääsisikö
sieltä toiseen pihaan! Odotan tässä.
Hän tuli mukana porttikäytävään, ja Marcus oli niin hermostunut
näkemästään, ettei ehtinyt ajatella eikä arvostella isän käskyä.
Juostessaan hän kuuli lähenevien autojen jyrinän, ja saapuessaan pihan
perälle hän oli kuulevinaan käheän huudon.