Yksin jäätyään Marcuksesta tuntui aivan kuin hänen päänsä olisi ollut
sekaisin: hän ei hetkeen voinut ajatella mitään.
Mutta sitten hurja, kuumeinen viha syrjäytti kaiken muun. Se valtasi
vastustamattomana hänen koko olemuksensa. Hän olisi tahtonut tehdä
jotakin nyt heti paikalla, tappaa tuon kurjan roiston!
Mutta _täällä_ hän ei voi mitään! Täällä ei auta raivo, huuto ei
kuulu...
Kun hän tyyntyi sen verran, että saattoi ajatella, hän huomasi, ettei
tuo vanha narri oikeastaan ollut niinkään syyllinen. Äskeisen takia
hän oli oikeastaan enemmän säälittävä kuin vihattava; olivathan jotkut
hänen oman seurueensakin jäsenistä virnistelleet.
Marcus tunsi suutaan kuivaavan, ja juodessaan kalisivat hänen hampaansa
lasia vastaan kuin vilutautisen. Mutta kun hän istahti pienen pöydän
ääreen nojaten päätään käsiinsä, tuntui hänen otsansa tulikuumalta.
-- Mitä? Tulenko kuumeeseen? hän ajatteli hieman levottomana.
Mutta se unohtui hänen muistaessaan, kuka tähänkin kaikkeen oli
syyllinen: diktatuurihallitus! Hän muisti joukoittain entisiä tuttuja,
jotka oli teloitettu tai istuivat vankiloissa -- ja aina sama pyöveli!
Viha aivan kuin herätti hänet. Muisti tuntui tavattomasti terästyvän;
se lennähteli nuolennopeana nykyisyydessä, se sukelsi menneisyyden
likaiseen mereen, penkoen esiin vimmaisena kaikki hallituksen rikokset.
_Entisyys_, musta, rikoksista runsas entisyys yksityiskohtineen vyöryi
hänen sisäisten silmiensä ohi lukemattomina kuvina. Se vieri hänen
editseen kauhistuttavan selvänä kuin elokuvien rikosnäytelmä.
Mikä kamala hätä vallitsikaan maailmansodan loputtua! Marcus muisti
suunnattomat kerjäläislaumat, joissa oli vain naisia, lapsia, vanhuksia
ja muodottomia raajarikkoja. Nuo harmaat, rääsyiset laumat olivat
levinneet yli maan -- niinkuin likavesimeri olisi särkenyt patonsa ja
harmaana hyökyaaltona syöksynyt joka taholle. Onnettomien vaikerrus
ja avunhuudot kaikuivat kaikkialla; mutta useimmilla ei ollut mitään
annettavaa -- ja lopulta ihmiset tottuivat avunpyyntöihin ja paatuivat.
Ei herättänyt paljoakaan huomiota, kun ihminen kuoli nälkään.
Marcus muisti nytkin elävästi, miten eräänä talviaamuna oli ovensa
takaa löytänyt luurangoksi laihtuneen naisen lapsi sylissä --
kuoliaaksi kylmettyneenä. Nainen oli käärinyt hameriekaleensa lapsen
ympärille ja jääksi jäykistyneenäkin puristi sitä rintaansa vastaan.
Marcus oli koettanut sormellaan pienokaisen poskea: se oli kova ja
kylmä kuin jää.
Marcusta puistatti vieläkin tuo näky -- ja hän muisti edelleen,
miten hallitus samaan aikaan, kurjuuden ollessa korkeimmillaan,
määräsi joukoittain uusia veroja. Syntyi mellakoita, nälkäiset joukot
hyökkäsivät ruokatavaraliikkeisiin -- ja poliisit ampuivat kokonaisia
joukkoja maahan. Mutta jäljellä olevat ryntäsivät toveriensa ruumiitten
ylitse -- niinkuin nälästä hullaantuneet sudet pakkastalvena.
Silloin astui valtaan rajaton sotilasdiktatuuri. Marcus muisti, miten
useat joukot kieltäytyivät ampumasta nälkäisiä; nämä joukot tuhottiin;
seurauksena oli sotilaskapinoita monessa paikassa; hallituksen asema
näytti jo horjuvalta. Mutta silloin hallitus kutsui apua toisesta
valtakunnasta -- sieltä lähetettiin kaikkein raa'immat, paraimmilla
koneilla varustetut joukot...
Ja kapina kukistettiin.
Samaan aikaan perustettiin palkkajoukot, ja kun oli keksitty hyvin
kevyt ja varmasti käyvä konepistooli, aseistettiin palkkajoukot
noilla hirveän tehokkailla aseilla: heille valmistettiin myös parhaat
panssariautot pikatykkeineen.
Se oli peloittava joukko.
Mutta nälkä oli vielä peloittavampi. Ja sen tähden nämä uudet joukot
saivatkin heti näyttää kuntoansa.
Silloin isäkin kuoli...
Marcus hätkähti muistaessaan isän. Isän kohtalo -- hänen elämänsä,
palautui taas Marcuksen mieleen.
Koppi oli jo muuttunut pimeäksi, mutta Marcus istui yhä pöydän ääressä,
nojaten päätään käsiinsä. Eikä hän tarvinnut valoa: hän näki _liiankin_
hyvin.
Marcus oli asemalla vastassa, kun isä tuli -- ja kauhistui nähdessään
hänet.
Hänen kätensä ja jalkansa oli katkaistu, tukka oli muuttunut
lumivalkoiseksi, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja kuolemanharmaat.
Mutta ilme oli kamalin -- Marcuksen sydäntä kouristi.
Kasvot olivat veltot ja liikkumattomat, silmät tuijottivat tylsinä.
Mutta niissä oli sen ohessa jähmettynyt kauhu -- ikään kuin hän
yhtä mittaa olisi tuijottanut ruumiskasaan -- jonka alta ojentuu
tuskallisesti hapuilevia, kouristelevia käsiä.
Monta päivää isä makasi selällään vuoteella ja tuijotti ylöspäin
kauhealla katseellaan.
Hän ei puhunut mitään, ei paljoa syönyt eikä sodasta palattuaan enää
kertaakaan nauranut.
Isä oli ollut kotona viikon päivät, kun Marcus kysyi, minkälaista
sodassa oikein oli ollut.
Tuo ilta oli syöpynyt lähtemättömästi Marcuksen mieleen. Nytkin oli
kaikki niin elävänä hänen edessään, että olisi pitänyt ravistaa
olkapäästä, ennen kuin hän olisi muistanut olevansa vankilassa.
Hän oli näkevinään isän istumassa vuoteensa laidalla, repaleinen
huopa hartioilla -- hän oli _kuulevinaan_ tuon vilusta, tuskasta
ja katkeruudesta värisevän äänen, jok'ainoan sanan, vieläpä omat
vastauksensakin.
-- Sodassa? Missä sodassa?
-- Siellä missä isä oli, sammalsi Marcus pelästyneenä: eihän isä vain
ollut menettänyt järkeänsä...
-- En minä sodassa ole ollut -- vaan _helvetissä!_ huudahti isä
kiihtyen. Hän huomautti, että niinkuin kansainväliset sopimukset
kumottiin, samoin kumottiin sotalait, ja lisäsi, ettei yksikään sota
ole vielä koskaan ollut niin raaka ja julma kuin viime maailmansota.
Marcus muistutti raakalaisten menettelystä, mutta isä väitti taas,
ettei esimerkiksi _omia_ miehiä ole koskaan kidutettu niin kamalasti
kuin viime sodassa.
-- Kun kuusikin päivää täytyy yhtä mittaa olla ampumahaudassa syömättä,
vavisten hyytävästä vilusta, toisinaan vielä nilkkoihin asti kylmässä
vedessä -- niin ankarampaa kidutusta ei ole. Tulee niin tavaton
heikkous ja tuska, että toivoo vain kuolemaa. Silloin miehet usein
nostavat päänsä tai kätensä ampumahaudan reunan yläpuolelle päästäkseen
edes pieneksi aikaa sairaalaan tai kuollakseen.
-- Sattuiko todellakin sellaisia tapauksia -- paljonkin? oli Marcus
hiljaa änkyttänyt.
-- Annettiinhan oikein julistus, jossa itsensä haavoittaminen ja
ammuttaminen kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin! Mutta sen
jälkeen monet ihan uhmalla nousivat juoksuhaudan reunalle -- he pitivät
kuolemaa parempana kuin sodan kärsimyksiä. Ja mitä vankeihin tulee,
niin...
Isä vaikeni, hänen kasvoilleen tuli hurja kauhu; hän vilkaisi
pelokkaasti taakseen, niinkuin siellä olisi ollut joku salaperäinen
vihollinen.
-- Mitä, isä? änkytti Marcus.
-- Sanon sinulle yhden esimerkin, puhui isä vapisevalla äänellä.
Ja sitten isä kertoi pöyristyttävän tapauksen, joka pani Marcuksen
hiukset kohoamaan pystyyn. Hän ei voinut rauhallisena kuunnella, vaan
hypähti seisoalleen ja keskeytti kauhistuksen ja raivon vallassa:
-- Ihmiset ovat tulleet raakalaisiksi, pedoiksi!
-- Älä sano niin, poikani! sanoi isä tuijottaen Marcusta silmiin, ja
hänen käheä, vihlovan katkera äänensä koski Marcukseen kuin tylsän
puukonterän vitkallinen viilto. -- Julmimmatkin pedot ovat viattomia
karitsoita, raakalaiset enkeleitä noihin verraten! Perkeleet -- se on
ainoa sopiva nimitys. Tiedätkö sinä poika esimerkiksi, miten minä nämä
menetin?
Marcus hätkähti nyt, samoin kuin silloinkin kuullessaan isän äänen.
Hän ei ollut moneen aikaan muistanut, missä oli. Hänen ympärillään oli
kuoleman hiljaista: vankila nukkui.
Mutta Marcus ei saa ajatuksiaan pois isästä. Muistot ovat
hellittämättömät, kuin takaa-ajavat veriviholliset... Ne ovat eläviä
kuin elämä, todellisuus; hän tuntee samaa hyydyttävää kauhua kuin
silloinkin. Hän unohtaa taas vähitellen vankilan, hän ei huomaa kopin
pimeyttä -- sillä hänen sisäisten silmiensä edessä on entinen koti.
Ja niin Marcus muistaa taas jok'ikisen sanan tuosta kamalasta
kertomuksesta. Hän on näkevinään, miten nälästä ja vilusta
puolikuolleihin miehiin kohdistetaan omat konekiväärit, miten he
horjuillen ja kaatuillen etenevät vihollisten varustuksia kohden;
sieltä alkaa konekiväärituli -- jotkut kääntyvät -- ja silloin
puuskahtaa heitä kohden _omien_ konekiväärien terässade. Onnettomat
vaipuvat maahan -- kaikki -- _isäkin_ --. Voi!