Marcus heräsi vasta puolenpäivän aikaan ja lähti kiireesti
lentokentälle.
Siellä hän sai kuulla hirveän uutisen.
Varhain aamulla oli kaupungissa taas vangittu paljon ihmisiä:
upseereita, sotilaita, siviilihenkilöitä ja naisia ja viimeksi
mainittujen joukossa oli _Aurelia_.
Marcus muisti Aurelian puheet ja kauhistui: jos hän on puhunut
toisillekin samoin, ja se tulee tietoon, niin...
Hän otti auton ja ajoi hurjinta vauhtia ystävänsä luokse. Kiihkeästi
hän tarttui Antoniuksen käteen ja kysyi, tiesikö tämä mitään
yksityisseikkoja ja mitä pitäisi tehdä Aurelian vapauttamiseksi.
Antonius ajatteli hetkisen ja sanoi hiljaa:
-- Ei mitään -- nyt vielä.
-- Ei mitään! Mutta sehän on kamalaa! huudahti Marcus kiihtyen.
Antonius kertoi, että sotaministeriön urkkijalaitos kyllä aavisti
sotilassalaliiton olemassaolon; mutta se ei ainakaan vielä ollut
päässyt siitä selville, koska nytkin on vangittu vain muutamia
apulaisia -- loput sivullisia. Aurelia oli myöskin apulainen, mutta
häneltä ei löydetty mitään.
-- Mitä ne mahtavat tehdä hänelle? kysyi Marcus käheästi.
-- Älä ole levoton, ystäväni, puhui Antonius lohduttaen. -- Se on
kyllä totta, että paljon viattomia on nykyisen taantumuksen aikana
tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön, jopa teloitettukin. Mutta hän on
nuori nainen, jota ei pidetä kovin vaarallisena. Kun häntä vastaan ei
ole mitään todisteita, niin hän luultavasti pääsee jonkin viikon tai
kuukauden kuluttua vapaaksi.
-- Mutta miksi hänet on vangittu?
-- Oletko sinä esiintynyt hänen kanssaan ulkona kaupungilla? kysyi
Antonius.
-- Vain muutaman kerran ja silloinkin aina illalla.
-- Siinähän syy sitten onkin! huudahti Antonius. Urkkijat ovat
seuranneet teitä. Juuri tuollaisesta syystä on vangittu viime yönä
paljon nuoria naisia ja heidän seuralaisiaan. Ole siis valmis -- sinut
vangitaan myöskin.
-- Siitä en enää välitä, kunhan vain päästäisivät _hänet_ vapaaksi.
-- Miten työsi on menestynyt? kysyi Antonius äkkiä jännittyneenä.
-- Jospa olisin saanut rauhassa työskennellä, niin luulisin
onnistuvani. Mutta en ole voinut ajatella mitään, sen jälkeen kuin
hänet vangittiin.
-- Älä menetä toivoasi, Marcus, kaikki saattaa muuttua kokonaan
toiseksi! lohdutti Antonius salaperäisesti.
-- Oi ystäväni -- nyt minä alan aavistaa! huudahti Marcus kuin heräten.
-- Sinä puhuit salaliitostakin -- oletko sinä --?
-- Veljeni! keskeytti Antonius nopeasti. -- Sinä saat kyllä pian tietää
paljonkin! Mene nyt kotiin, ja jos sinulla on valokuvia tai jotakin
muuta häneltä, niin polta heti kaikki.
Marcus kalpeni ja sanoi hätäisesti:
-- Voi minua aasia, kun en ole hävittänyt!
Hän hyökkäsi ulos.
Kaksi päivää Marcus odotti kuumeisen jännittyneesti jotakin tietoa tai
vangitsemista -- mutta ei mitään.
Silloin hänelle selveni koko juttu.
Antonius tuli eräänä yönä salaa hänen luokseen ja kertoi, että yksi
vangituista, eräs insinööriupseeri oli päässyt vapaaksi, kun oli voinut
todistaa olleensa kokonaan toisessa kaupungissa. Upseeri oli kertonut,
että tutkintohuoneeseen tuotiin kaunis, nuori nainen ja kysyttiin,
tunsiko hän tätä. Tämä upseeri oli hyvin samannäköinen kuin Marcus
-- urkkija oli siis erehtynyt! Antonius oli sitä mieltä, että Marcus
kuitenkin vangitaan.
Se tapahtuikin seuraavana yönä. Hänet kuljetettiin päävahdin vankilaan.
Kaksi ensimmäistä päivää Marcus oli verraten tyyni.
Aurelian kohtalo häntä eniten vaivasi. Mutta hän uskoi varmasti
pääsevänsä muutaman päivän kuluttua vapaaksi, ja silloin hän pelastaisi
myös Aurelian vaikka millä keinolla!
Marcus suunnitteli yksityiskohtia myöten menettelytapansa; ensin
hän menee ilmavoimien komentajan luokse ja pyytää tätä käymään
sisäministerin puheilla -- ja sitten on Aurelia vapaa!
Mutta päivät kuluivat ilman pienintäkään muutosta, ja ennen
tuntemattomat viholliset: yksinäisyys ja toimettomuus alkoivat ahdistaa
Marcusta. Hän oli jo monta vuotta ollut yhtä mittaa kuumeentapaisessa
työssä ja hyörinässä -- aina liikettä, elämää... Nyt ei päässyt
mihinkään, ei nähnyt ketään, ei kuullut kenenkään ääntä... Vartija oli
ainoa elävä olento, mutta Marcuksesta tuntui useimmiten, niinkuin tämä
olisi ollut kuollut kone. Vartija ei vielä kertaakaan ollut sanonut
sanaakaan; jos Marcus jotakin pyysi tai tarvitsi, täytti vartija hänen
käskynsä jurolla kuuromykän äänettömyydellä.
Tämä äänettömyys kiusasi hänen kiihkeätä mieltään siihen määrään,
että hänen täytyi toisinaan lausua itsekseen joitakin sanoja -- edes
kuullakseen ihmisäänen.
Mutta hän lohdutti itseään kerran toisensa jälkeen sillä, että pian
sai nähdä Aurelian! Hän sanoo suoraan, että tämä nainen on hänen
morsiamensa ja he pääsevät heti vapaiksi!
Kolmantena päivänä hänet vihdoin vietiin mustaan umpiautoon, ovi
suljettiin ja auto lähti liikkeelle.
Kun ovi aukeni, hän huomasi olevansa santarmilaitoksen kolkon
rakennuksen edessä, jossa myös sijaitsi tämän laitoksen uusi,
maailmankuulu vankila rautakoppeineen; ne olivat rakennetut siten,
ettei sieltä kuulunut vihlovinkaan ääni -- eikä niistä ihminen
milloinkaan voinut paeta.
Marcus tunsi lievää väristystä astuessaan suureen tutkintohuoneeseen.
Nyt hän muisti, miten toissa vuonna laitoksen valmistuessa
hallituksen lehdet ihastuneina kirjoittivat, että tämä huone ilman
tutkintotuomariakin masentaa röyhkeimmänkin terroristin!
Se oli tavattoman pitkä ja korkea. Lattia, jossa ei askeleita
kuulunut, ja alastomat, ikkunattomat seinät olivat himmeän mustat.
Katto oli kokonaan ikkunana, mutta lasi oli maalattu sellaiseksi, että
ihmiskasvot näyttivät siellä harmaan kellertäviltä, kuin kuolleen
kasvot. Musta, pitkulainen kirjoituspöytä oli ainoa huonekalu,
eikä ainoatakaan ovea erottanut seinästä. Juuri tuo avara tyhjyys
ja aavemainen valo vaikuttivat, että siellä tunsi itsensä oudon
avuttomaksi, eristetyksi. Marcuksestakin tuntui siltä, kuin hän olisi
seissyt suunnattoman suuren joukkohaudan pohjalla.
Äkkiä alkoi hänen rinnassaan omituisesti ahdistaa: tämähän _on
joukkohauta_. Juuri tämän huoneen kautta ovat lukemattomat ihmiset
kadonneet elämästä yhtä jäljettömästi kuin joukkohautaan. Ja nyt on
Aurelia täällä -- Hänen täytyi purra hammastaan, voidakseen säilyttää
ulkonaisen tyyneytensä.
Marcus huomasi takanaan erään santarmikapteenin ja tämä yksin erottui
huoneen yleisvaikutuksesta; hän oli kookas ja lihava, hänen kasvonsa
olivat pulleat, punakat, ja tuuheitten punertavien viiksien alta
paistoivat inhottavat, paksut, punaiset huulet...
Vastenmielisin tuntein Marcus kääntyi uudelleen pöydän ääressä istuvan
tutkintotuomarin puoleen.
Huoneen kaameassa valossa näyttivät nuo liikkumattomat kasvot
kuolleilta tai tunteettomalta naamarilta, ja kylmä, tutkiva katse
oli kohdistettu Marcukseen. Ääni vain oli sointuva ja kohtelias, kun
tuomari pitkän äänettömyyden jälkeen lausui:
-- Olkaa ystävällinen ja sanokaa nimenne.
Marcus vastasi, ja tutkintoa jatkui; tuomari kyseli aivan pikkuasioita
ja Marcus vastasi lyhyesti, miltei ajattelematta, hän vain odotti
milloin...
Silloin avautui mustaan seinään aukko, ja siihen ilmestyi Aurelia --
yhtä kauniina ja hienopiirteisenä kuin ennenkin.
Äänettömästi hän asteli keskilattialle, hänen vartijansa jäi seinän
viereen -- ja nyt Marcus näki rakastettunsa kasvoilla tuskallisen
levottomuuden.
Marcuksen sydämeen syöksyi jälleennäkemisen ilo, rakkaus ja
epämääräinen tuska -- hän luuli miltei kuulevansa suontensa rajun
sykinnän.
Silloin hän kuuli Aurelian hiukan värisevän äänen, jota tämä koetti
saada teennäisen väsyneeksi:
-- Pitäisikö minun tämäkin herra taas tuntea?
-- Vaiti! -- ärjähti tutkintotuomari. -- Odottakaa, kunnes kysytään!
-- Mistä minä sen tiesin --? mutisi Aurelia hiljaa, ja hänen
kasvoillaan häilähti ikään kuin salainen ilo siitä että oli onnistunut.
Minkä erehdyksen Aurelia nyt olikaan tehnyt? ajatteli Marcus
tuskaisena. Jospa heidän suhteensa kumminkin saadaan selville? Jos hän
nyt ilmaisisi, joutuisi Aurelia valehtelijaksi, epäluulon alaiseksi --
ei pääsisi lainkaan vapaaksi...
Hänen täytyy nyt myöskin kieltää.
-- Tunteeko herra kapteeni tämän neidin? -- kuului terävä kysymys.
Marcus kääntyi hiukan ikään kuin tarkastaakseen, ja tuo ristiriita
repeli häntä vielä ankarammin; hänestä tuntui kauhealta valehdella
tällä tavoin. Mutta nähdessään tytön ankaran, rukoilevan katseen, hän
tiesi, ettei voinut tehdä tämän tahtoa vastaan. Hän katsoi siis yhä
Aureliaa, muka tunteakseen ja sanoi hiukan epävarmasti:
-- Ei, en luule... Tuntuu siltä, kuin olisin hänet nähnyt, mutta en
muista varmasti...
Hän luki kiitollisuutta tytön silmistä, ja taas tuomari kysyi ääntään
venyttäen:
-- Vai niin. Te ette siis tunne häntä varmasti?
-- Sanoinhan jo! vastasi Marcus terävästi ja punastui hiukan.
Sen jälkeen hän tuskin kuuli, mitä tutkintotuomari kyseli, mutta hän
oli tämän äänessä huomaavinaan jonkinlaista epäluuloa, ja kylmä hiki
pusertui hänen otsalleen. Hänen katseessaan kuvastui kalvava tuska, kun
Aurelia kuljetettiin ulos.
Neljännestunnin kuluttua Marcus oli taas omassa kopissaan.
Nyt Marcuksen viimeinenkin rauha oli mennyt.
Hän kertasi mielessään jokaisen tilaisuuden, milloin he olivat olleet
yhdessä...
Omituista kyllä, he olivat aina tavanneet toisensa kahdenkesken
tuon muutaman viikon aikana -- paitsi ensikerran tavatessaan. Tosin
kohtaamispaikalla oli paljon ihmisiä ja heidän tutustumisensa tapahtui
vasta myöhään yöllä, mutta kyllä urkkijat sittenkin saivat sen
tietoonsa.
Kiduttavassa jännityksessä hän odotti vain, milloin kaikki tuli ilmi.
Siitä tietysti epäluulot saisivat uutta vauhtia, Aurelia-raukka
joutuisi virumaan yhä kauemmin vankeudessa. Hän tunsi nyrkkiensä
puristuvan kuvitellessaan, että tuo naamarikasvoinen tutkintotuomari
saisi sanoa hänen valehdelleen.
Mutta ei olisi millään väliä, kun vain Aurelia pääsisi vapaaksi!
Päivät yhä vierivät vitkaan, nuo loppumattomat pitkät päivät.
Marcus käveli väsymättömästi koppinsa lattialla, hänen tuskansa
ja epätietoisuutensa muuttui yhä kauheammaksi. Eikä saanut puhua
sanaakaan, ei tietää mitään ulkomaailmasta.