Niin kului kolme viikkoa.
Marcus ei ollut enää nukkunut kuin pari kolme tuntia yössä ja vavahti
jokaisesta äänestä, mikä kuului hänen koppiinsa. Eikä mitään ratkaisua.
Hän ei voinut enää kestää, hän luuli tulevansa hulluksi, jos samaa
jatkuisi vielä päivänkin. Hänen täytyi päästä pois, saada jokin
ratkaisu, tutkinto...
Marcuksen mieleen juolahti eräs tuuma, keino, jolla hän ehkä pääsisi
vapaaksi, ja hän pyysi tavata vankilan päällikköä.
Vartija poistui äänettömästi; Marcus ei voinut tietää, oliko hän
kuullut vai ei.
Puolen tunnin kuluttua hän tuli takaisin, kohdisti Marcukseen tylsän
katseensa -- ja nyt Marcus kuuli ensikerran hänen äänensä: käheän,
ikään kuin kuolleen äänen:
-- Ei.
Ja hän poistui sulkien oven. Marcus ei ensin oikein ymmärtänyt. Mutta
sitten hän raivostui. Eikö enää aiota edes kuulla mitä hänellä olisi
sanottavaa!
Hän soitti uudelleen, ja kun vartija aukaisi oven, hän
selitti kiihkeästi, että hänellä oli tavattoman tärkeätä asiaa
vankilanpäällikölle ja pyysi tätä tulemaan mahdollisimman pian.
Jonkin ajan kuluttua tuli vahtimestari ilmoittaen, ettei päällikkö ehdi
tulla ja kysyi Marcuksen asiaa.
Marcus hillitsi vihansa ja selitti asiansa, lisäten vielä ilmoituksensa
olevan niin tärkeän, että siitä riippui koko valtakunnan puolustuskyky.
Ja vahtimestari poistui.
Noin tunnin odotuksen jälkeen kuului käytävältä monilukuisten askelten
kolinaa, ja vankilan päällikkö muhkeassa everstin virkapuvussa tuli
kokonaisen seurueen saattamana sisään. Hänen suuri ruhonsa horjahti
hiukan sivulle hänen astuessaan kynnyksen yli; hän oli nytkin hiukan
päihtynyt, ja hänen pienet rotansilmänsä kiiluivat kiukusta, kun hän
röyhkeästi kysyi:
-- Miksi te olette vaivannut minua? Selittäkää se mahdollisimman pian!
Marcuksen silmät leimahtivat raivosta, mutta hän ymmärsi, että nyt
täytyi hillitä itseänsä, muuten suunnitelma menisi myttyyn. Hän
hengähti syvään, ja pakottaen äänensä hiljaiseksi puhui kohteliaasti:
-- Herra eversti! Minulla on tärkeä, lentokoneita koskeva keksintö,
joka oli miltei valmis tänne joutuessani. Kun tämä keksintö on
aivan arvaamattoman tärkeä sotilaallisessa suhteessa, se kun tekee
meidät miltei voittamattomiksi, niin olen varma, että pääsisin heti
valmistamaan keksintöni, jos esimieheni tietäisivät -- Sen tähden
pyydän, että herra eversti ilmoittaisi ilmavoimien komentajalle
kenraali --
Hänet keskeytti päällikön röhönauru; tämän sinipunaiset posket oikein
hetkuivat, hänen ilkkuessaan käheällä äänellä:
-- Hyvä, hyvä! Eipä ole hullumpi keksintö, herraseni! Mutta te olette
sittenkin jonkin verran tyhmä, hyvä herra, kun luulette, että _minä_
antautuisin teidän narriksenne. Keksintö -- keksijä -- erinomaista, he
he...
Muutamat everstin seuralaisetkin yhtyivät kohteliaasti nauruun.
Marcuksen kädet puristuivat nyrkkiin, ja hänen äänensä vapisi, kun hän
miltei kuiskaten kysyi:
-- Herra päällikkö, tarkoitatteko, että valehtelen?
-- Nyt _keksitte_ oikean selityksen, hohotti päällikkö ihastuneena
sukkeluuteensa. -- Ette siis olekaan niin tyhmä, miltä näytätte!
-- Eikö päällikkö siis tiedä, että olen jo keksinyt lentokoneen?
Eversti oli parantumattoman juoppouden tähden erotettu armeijasta ja
pantu tähän virkaan. Hän ei välittänyt mitään virastaan -- sen tähden
hän ei nytkään tiennyt, että hänen vankinsa oli samanniminen keksijä.
Hän remahti yhä rajumpaan nauruun, ja hänen suuri suunsa, jossa näkyi
pari kolme ruskeata hammasta, aukeni ammolleen kuin vanha uuninsuu.
-- Yhä erinomaisempaa! Te olette jo keksinyt -- siis valmis keksijä!
Mikä kunnia meidän köyhälle talollemme, hehe, hirnui hän aivan kuin
vanha, lihava orhi. Sitten hän tekeytyi ankaran näköiseksi, suoristi
itseään ja lisäsi mahdollisimman virallisesti:
-- Nyt tämä ilveily saa riittää! Sillä painakaa päähänne että täällä
ei ole mitään _keksijöitä_. Te ette ole "keksijä", vaan _tutkintovanki
numero 30!_ Ymmärrättekö?
Marcus oli muuttunut kuolemankalpeaksi; hänen hampaansa kirskahtivat ja
hänen silmissään leiskui hurja tuli, kun hän astui askelen eteenpäin ja
sanoi käheällä, läpitunkevalla äänellä:
-- Roisto! Minä olen tehnyt valtakunnan hyväksi enemmän kuin tuhannen
mokomaa vanhaa narria! Ja te kohtelette minua tuolla tavoin! Ulos! Ihan
inhottaa nähdä teitä!
Jos joku terroristi olisi päällikön silmäin edessä kauhealla pommilla
yhtäkkiä hävittänyt vankilan, ei se hänen mielestään olisi ollut mitään
tällaisen verisen loukkauksen rinnalla! Hänen harva partansa alkoi
täristä, hän ähkyi ja puhkui hetkisen kuin haavoitettu metsäkarju.
Ja niinkuin tämä vihollisten lähestyessä viimeisen kerran nousee
uhkaavasti karjahtaen -- samoin karjui päällikkö:
-- Ooh! Oih! Se oli sinun _loppusi!_ Viekää hänet pimeimpään
karsseriin! Ei -- ruoskikaa hänet heti kuoliaaksi! Heti, heti!
-- Sitä parempi! huudahti Marcus pilkallisesti. -- Sitten minun ei
ainakaan enää koskaan tarvitse nähdä teidän siankasvojanne!
-- Ooh, ooh! röhki päällikkö uudestaan kerran toisensa jälkeen, mutta
sanat olivat häneltä loppuneet.
Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä harmaansinisiksi, hän tarttui
rintaansa, horjui. Mutta tällöin riensivät kaikki tukemaan
päällikköänsä, ja hänen apulaisensa sopotti pelästyneenä:
-- Teidän ylhäisyytenne! Suvaitkaa poistua -- te voitte pahoin. Minä
toimitan heti käskynne täytetyksi.
He taluttivat päällikön ulos ja sulkivat oven. Tultuaan huoneeseensa
päällikkö joi yhteen henkäykseen suuren juomalasillisen viinaa. Se
virkisti heti sen verran, että hän jaksoi ärjäistä:
-- Antakaa heti ruoskimiskäsky! Tahdon itse tulla katsomaan ja
kuuntelemaan, kun hän rukoilee minulta armoa!
-- Herra päällikkö! alkoi apulainen arasti. -- En tiedä -- uskaltaako
sitä tehdä, sillä hän on todella keksijä.
-- Mitä -- kuka? kysyi päällikkö lyhyesti ja tolkuttomasti.
-- Se, joka keksi sen uuden lentokoneen, joka...
Hän ei jatkanut enempää, sillä päällikkö tuijotti häneen ikään kuin
mustimpaan ensiluokan kummitukseen. Sitten hän kaatoi itselleen toisen
lasillisen virvoitusjuomaa ja kumosi sen vitkastelematta kurkkuunsa,
josta alkoi kuulua ruostuneen rautaportin saranain kitinää muistuttava
ääni:
-- Onko se _hän_, meidän kuuluisin keksijämme? Jota koko maa -- Niin,
tarkoitan tuo, tuo _kirottu lurjus!_ Onko se sama kuin se -- Vastaa!
Onko se --?
Viime sanat hän huusi kaikin voimin, ja apulainen piipitti pelästyneenä:
-- On se tuota...
Hän keskeytti, vilkaisten kaipaavin katsein ovea, sillä päällikkö
tarttui pöytään ja teki kokeen noustakseen ylös. Hän vaipui kuitenkin
takaisin käheästi voihkaisten. Sitten hän veti syvään henkeään ja
karjui hurjistuneena:
-- Lurjus! Miksi et sanonut sitä minulle? Miksi? Kuuletko!
-- Teidän ylhäisyytenne, vikisi vavisten apulainen. Teidän
ylhäisyytenne ei sattunut olemaan täällä -- ja --
-- Vaiti! Vai sinä tulet arvostelemaan minun työtäni! Sinäkö?
-- Teidän ylhäisyytenne -- minä --
-- Vaiti! Etkö kuule! kiljui päällikkö käheästi kuin tukehtumaisillaan
ja iski nyrkkinsä pöytään. Onnettomuudeksi sattui hänen etusormensa
loukkaantumaan, hän kihahti kuin kissa ja katsoi tuhoaennustavasti
apulaiseensa. Päällikkö soi itselleen kolmannen lasillisen, ja kun se
oli loiskuen pudonnut pohjattomaan määräpaikkaansa, hän katsahti taas
apulaista -- niinkuin olisi päättänyt käyttää hänet suupalaksi ryypyn
päälle.
-- Ahaa! ähkyi päällikkö virkistynein voimin. -- Ahaa! Tietysti et
sanonut, kun kerran tahdot ryöstää virkani. Niin, _virkani!_
-- Teidän ylhäisyytenne! mankui apulainen valittavasti -- Teidän, ylh--
-- Kas niin konna! Hyvä, että tunnustat! ärjyi päällikkö
voitonriemuisesti. -- Sinä olet yhdessä tuon toisen konnan kanssa
tehnyt salaliiton -- yhdessä aiotte ryöstää virkani!
-- Teidän ylhäisyytenne, alkoi apulainen vieläkin surkeammalla äänellä,
mutta päällikkö keskeytti hänet, ulvoen hirmustuneena:
-- Vaiti! Sinä tahdot virkani -- kurja, saastainen sammakko! Mutta se
ei tule onnistumaan sinulle! Odotapas vähän -- vähän -- hieman...
Hän alkoi etsiä revolveria laatikostaan -- ja apulainen ja sihteeri
livistivät nopeasti tiehensä.