Kun Marcuksen askelten ääni oli lakannut kuulumasta, alkoi Aurelia
kävellä edestakaisin lattialla ilon ja mielenliikutuksen valtaamana.
Sitten hän äkkiä puki pienen päällystakkinsa ylleen ja lähti ulos.
Hän poikkesi läheiseen kahvilaan ja pyysi puhelimitse sisartaan
tulemaan heti luokseen. Sitten hän palasi asuntoonsa ja asetti teeveden
kiehumaan sähkökeittimeen.
Hetken kuluttua kuului kadulta pyörien jyrinää ja heti sen jälkeen
astui Julia reippaasti sisään ja kysyi liikuttuneena:
-- Onko jotakin ikävää tapahtunut?
-- Ei, ei ikävää -- lapsi kulta -- mutta --
Julia katsoi sisartaan tarkemmin ja huudahti kiihkeällä, hiukan
vapisevalla äänellä:
-- Aah -- nyt tiedän, Aurelia! _Hän_ on ollut sinun luonasi -- ja hän
on sanonut _sen_. Eikö niin Aurelia?
-- Niin, myönsi Aurelia; hän näytti syytetyltä, joka tunnustaa
rikoksensa.
-- Rakas sisareni, tule oikein onnelliseksi -- ja, ja...
Aurelia syleili sisartaan, ja tuntiessaan tämän hennon ruumiin
vapisevan pisti hänen rinnassaan tuskallisesti niinkuin hän olisi
tehnyt raskaan rikoksen sisartaan kohtaan.
-- Lapsiraukka, hän kuiskasi hiljaa, arastellen. -- Sinä siis rakastat
häntä yhtä paljon kuin ennenkin.
Julia puristautui lujasti häntä vastaan ja sopersi nyyhkyttäen:
-- Vielä _enemmän_, Aurelia! Huomasin sen tänään, siellä, kun hän
putosi siten. Olen vavissut tähän asti... Mutta älä vain ole vihainen
-- anna anteeksi! Koetan unohtaa.
Hän kohotti lapselliset, tuskan kalventamat kasvonsa, ja Aurelian
sydämessä läikähti kiihkeä hellyys ja sääli; hän pyyhki sisarensa
kyynelet kuin äiti lapsensa, puhuen värisevällä äänellä:
-- Rakas, rakas lapsi -- kuinka voit ajatellakaan, että olisin
_sinulle_ vihainen! Julia -- minä en voi sallia, että sinä kärsit. Minä
sanon, etten minä --
-- Ei, Aurelia! keskeytti Julia kiihkeästi. -- Et saa puhua noin!
Teidän molempien täytyy tulla onnellisiksi. Ja katsos Aurelia -- en
minä _sen tähden_ itke. On vain vähän ikävä.
Hänen puheensa katkesi rajuun itkuun.
-- Voi rakas, pieni sisareni... Ei kukaan voi olla noin hyvä kuin sinä,
et yhtään ajattele itseäsi, aina vain...
Mutta nyt ei Aureliakaan voinut hillitä itkuaan. Ja niin he sylitysten
itkivät kauan -- niinkuin metsään eksyneet lapset, kun alkaa hämärtyä
ja tuuli suhisee salaperäisesti puissa.
He olivat juoneet teensä ja istuivat vaieten, kun Aurelia kysyi
omituisesti epäröiden:
-- No, miten kotona? Onko äiti kirjoittanut sinulle? En muistanut
päivällä kysyä.
-- Ajatteles, minkälainen minä olen! huudahti Julia eloisasti. -- Juuri
tänään sain häneltä kirjeen -- enkä muistanut ottaa mukaan!
-- Mitä äiti kirjoitti?
-- Hän kirjoitti ikävöivänsä meitä kovasti ja surevansa isän menettelyä
sinun suhteesi. Ja ajatteles: hän pyysi meitä siitä huolimatta
rakastamaan isää!
-- Oi miten hyvä meidän äitiraukkamme sentään voi olla! puhui Aurelia
värisevin äänin. -- Isä on tuottanut hänelle niin paljon surua, ja
siitä huolimatta hän... Niin Julia: äiti ja sinä olette samanlaisia!
-- Mitä sinä puhut, Aurelia? -- Kuinka sinä ... sopersi Julia lievästi
moittien, ja hänen kasvonsa karahtivat punaisiksi. Aurelia katsahti
hellästi sisareensa ja puhui hetken kuluttua kuin itsekseen:
-- Kyllä äitiparan elämä siellä mahtaa olla kovin surullista. Ennen
olimme molemmat hänen luonaan -- ja nyt sinäkin vielä jouduit
lähtemään... Ei, kyllä minä jätän lukuni kesken ja menen maalle!
-- Minä sinne lähden! innostui Julia hypähtäen seisoalleen. -- Minun
lukuni eivät ole vielä juuri alullakaan -- ja äiti on tärkeämpi kuin
tuollaiset luvut! Mutta sinulla on täällä _tehtävä_, jota ei voi jättää!
Aurelian kasvot synkistyivät, ja hetken kuluttua hän kysyi arastellen:
-- Entä isä? Onko hän nyt puhunut mitään?
Julia loi katseensa alas ja vastasi tuskallisesti:
-- Minä en voi enää ymmärtää isää. Hän on, hän on...
Hän vaikeni, tarttui sisarensa käteen ja lisäsi sitten kiihkeästi,
paheksuen:
-- Niin, minä luin hänelle äidin kirjeen ja pyysin, että sinä saisit
taas tulla kotiin, niin hän -- hän vastasi tuimasti, että hänen talonsa
ei saa olla kapinallisten pesäpaikka! Hän ei ole mikään _isä!_
Julia alkoi taas katkerasti itkeä.
Isän kylmät sanat sattuivat Aurelian sydämeen kuin kovat, terävät
jääpuikot, ja hän veti henkeään aivan kuin ankarain ponnistusten
jälkeen. Mutta hän pakotti itsensä ulkonaisesti tyyneksi ja sanoi
hitaasti:
-- Katsos Julia, kasvatus ja yhteiskunnallinen asema tekevät hänet
sellaiseksi. En minä usko, että hän muuten niin menettelisi.
Silloin Julia lakkasi äkkiä itkemästä ja tarttui sisarensa käteen
sanoen päättävästi:
-- Aurelia. Minä tahdon myöskin ryhtyä siihen työhön! Toimita sinä
minut heti...
-- Kyllä minä muuten, mutta kun se on niin vaarallista -- ja...
Hän vaikeni, ja Julia kysyi levottomasti:
-- Mitä nyt, Aurelia? Sinä muutuit niin omituisen näköiseksi. Onko
jotakin tapahtunut?
-- Ei, mutta -- minä vähän epäilen. Ja nyt sanon siltä varalta,
että joutuisin vankilaan: älä vain tule sinne katsomaan! Silloin
vangitsisivat sinutkin.
-- Vankilaan? änkytti Julia pelästyen. -- Mistä epäilet?
Aurelia tarttui Julian käteen ja puhui tyynesti, rauhoittaen:
-- Katsos nyt, kun olin jakamassa viimeistä lentolehtistä piirini
luottohenkilöille, katsoi eräs sotilas minua niin omituisesti -- ikään
kuin _säälien_. Vaikka hän on luottohenkilö, tuntui minusta, ettei
hän ollut rehellinen. Ja viime viikolla, kun kävelin Marcuksen kanssa
tällä kadulla, seurasi meitä pimeässä joku mies. Marcus lähti äkkiä
sinnepäin, ja silloin tuo musta varjo pakeni kuin henkensä edestä.
-- Mitä nyt on tehtävä? hätäili Julia. -- Sinun pitäisi lähteä pois
kaupungista.
-- Ei se auta, kun minua kerran pidetään silmällä. Parasta siis on olla
aivan rauhallinen ja valmistautua kaikkeen. Älä sinä vain ole levoton,
Julia. Minun on aina hyvä olla silloin kun olen tehnyt velvollisuuteni.
-- Aurelia! huudahti Julia tulisesti ponnahtaen seisoalleen ja hänen
mustat silmänsä leimahtivat. -- Jos sellainen tapahtuu, niin sinun
paikkasi ei saa hetkeksikään jäädä tyhjäksi! Puhu jo huomenna siellä ja
anna minulle pieni kirje, että tietävät...
-- Niin, minä kirjoitan sinulle kirjeen.
Aurelia lausui nuo yksinkertaiset sanansa salaperäisen painavasti. Ja
kun he seisoivat vastakkain, innostuneina, päättäväisinä, näyttivät he
yhdennäköisiltä kuin kaksi nuorta puuta.
Aurelia meni kirjoituspöydän ääreen.
Kello löi kaksitoista.
Julian poskia myöten vieri kyyneleitä, ja hän piteli kädessään
tavattoman pientä kirjekuorta. Hänen toista kättään puristi Aurelia
puhuen hellästi:
-- Jos siis joutuisin _kokonaan pois_, niin anna tuo _hänelle_. Ja
luota, rakasta häntä -- tee hänet onnelliseksi! Rakas lapsi, muista nyt
tarkkaan, mitä sanoin.
-- Ei, ei, Aurelia, nyyhkytti Julia. -- Et saa kuolla -- ei --
-- Älä itke, pikku Julia! lohdutti Aurelia. -- Kaikki käy hyvin. Ehkei
mitään tapahdu -- minä vain siltä varalta...
Julia puki päällystakin ylleen, tarttui Aurelian käteen ja sanoi
hiljaa, sydämellisesti:
-- Näkemiin, rakas Aurelia! Tule jo huo--
Sana katkesi kesken, hän hätkähti kuin surmaavasta sähköiskusta, sillä
eteisen ulko-oveen iskettiin kolme harvaa lyöntiä. Hän alkoi vavista ja
kysyi käheällä äänellä:
-- Niitäkö?
-- Niin, kuului Aurelian matala kuiskaus; hän katsahti ovellepäin
tuskallisen jännittyneenä. Taas Julia vavahti; hänen lumivalkoisilla
kasvoillaan kuvastui niin hirveä hätä ja kauhu -- kuin ihmisen, joka
herää tainnostilastaan ratakiskoille sidottuna ja näkee pikajunan
tulisilmien lähenevän, suurenevan. Hän oli huutamaisillaan, mutta
silloin Aurelia peitti hänen suunsa ja kuiskasi hätääntyneenä:
-- Julia rakas -- tyynny, ei mitään vaarallista -- ei mitään! -- Ah --
nyt tiedän -- tule!
Hän tarttui sisarensa käsivarteen ja veti hänet emännän huoneeseen.
Kun he ehtivät sinne, tuntui koko talo tärisevän iskuista, ja emäntä,
uskomattoman lihava vanha leski ponnahti kirkaisten istualleen.
Aurelia juoksi hänen luokseen ja puhui kuumeisen nopeasti:
-- Tuolla on poliisi. Ottakaa sisareni taaksenne -- korvaan teille...
-- Ei ei, Jumalan tähden! Minä en uskalla poliisia vastustaa, sopotti
emäntä pelosta vavisten. -- Herra siunatkoon ei, ei!
-- Hän on viaton lapsi. Saatte tuhannen markkaa!
-- No Jumalan nimeen siis... Tulkaa tänne!
Aurelia näki sisarensa katoavan emännän leveän selän taakse, ja vaikka
poliisit jyskyttivät entistä vimmatummin, hän ei enää pelännyt. Hän
hiipi omaan huoneeseensa, sieltä eteiseen ja kysyi hiukan vapisevalla
äänellä:
-- Kuka siellä on?
-- Poliisi! rähähti ulkopuolelta aivan kuin kiukkuisen koiran
haukahdus. -- Te joudutte vielä tästäkin edesvastuuseen!
Aurelia tunsi vihaavansa tuota röyhkeätä ääntä, noita kaikkia, jotka
odottaen vahtivat ulkopuolella kuin koiralauma pienen, loppuunajetun
otuksen luolan suulla. Viha antoi sen verran voimaa, ettei hän enää
vavissut, kun hän aukaisi oven ja kysyi kylmästi:
-- Mitä asiaa teillä on minulle -- näin myöhään?
Aurelian varma käytös, hänen kaunis, hieno olemuksensa vaikutti
santarmiupseeriin niin, että hän aivan tahtomattaan kumarsi ja änkytti
hiukan hämmentyen:
-- Hyvä neiti -- velvollisuus... Ja tiedättehän te, neiti, että meillä
on oikeus tulla milloin tahansa.
-- _Väkivallan_ oikeus on maantierosvollakin. Tehkää siis vain mielenne
mukaan.
Aurelia lausui nämä sanat hillityllä äänellä, mutta hänen silmänsä
säihkyivät vihasta. Sitten hän istuutui sivuttain korituoliinsa
ja alkoi katsella seinällä riippuvaa pientä jäljennöstä Munkàcsyn
taulusta: "Kristus Pilatuksen edessä".
Ja poliisit aloittivat työnsä.
Aurelia ei tiennyt, miten kauan kotitarkastusta oli kestänyt. Kaikki
tuntui sekavalta, epätodenmukaiselta -- pitkältä, inhottavalta unelta.
Silloin kuului omituinen, ritisevä ääni; Aurelia käännähti ja näki
erään mustapartaisen miehen terävällä veitsellä viiltävän halki
nojatuolin plyyshipäällystä ja sitten alkavan tottuneesti penkoa
täytettä.
Aurelia kuuli oman, tuskanvoihketta muistuttavan huokauksensa; hän
heräsi kuin unesta, muistaen taas kaiken.
Tämä on siis _totta_.
Kirjat, käsikirjoitukset, liinavaatteet, taulut, halkaistut tyynyt --
kaikki oli viskottu lattialle. Eräs pitkä, laiha mies oli hyökännyt
toisenkin nojatuolin kimppuun, repien ja kaivellen sen sisuksia
silmät ahnaasti kiiltäen. Aurelia alkoi väristä inhosta ja tuskasta:
niinkuin nuo miehet olisivat jollakin julmalla tavalla raadelleet hänen
lemmikkiratsuaan.
Aurelia oli valmistautunut vangitsemiseen, kotitarkastuksiin, mutta
hän oli kuvitellut siinä olevan jotakin juhlallista, sankarillista. Ja
tämä: inhottavaa, rumaa, pitkää kidutusta...
Säälimättömänä, nälkäisenä varisparvena hyökkäsivät tosiasiat ja
muistot hänen päällensä, yksi toisensa jälkeen, ja jokainen iski
paksulla nokallaan hänen sydäntään: _hän_ oli äsken täällä -- hän istui
samalla tuolilla, joka nyt on revitty. Äsken oli elämän onnellisin
hetki -- ja nyt tämä.
Silloin tuntui Aureliasta, kuin olisi terävä nokka iskeytynyt ihan
sydämen lävitse ja sitten kuiskannut hiljaa sähisevästi:
-- Loppu...
Aurelia oli vaistomaisesti tuntenut jotakin tuollaista, mutta nyt
se varmeni: hän muisti, että lentolehden levittäjiä oli tuomittu
elinkautiseen vankeuteen, vieläpä teloitettukin. Hän katsahti
tuskallisesti ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta -- ja ymmärsi,
että kaikki on turhaa.
Täytyykö todellakin jättää kaikki? ajatteli Aurelia epätoivoisena.
Äiti, Julia, Marcus -- _kaikki_. Vain kolme tuntia täysin onnellinen --
ja sitten loppu...
Uhma häipyi vähitellen Aurelian mielestä; hän tunsi vain viiltävää
tuskaa, surua ja masennusta. Ne painoivat hänen rintaansa raskaina
kivilohkareina.
Pitkän aikaa hän oli istunut syvään kumartuneena tuolissaan,
käsin peittäen kasvojaan. Nyt hän alkoi hengittää raskaasti kuin
kuolemansairas: hän muisti viime päivien ihanat haaveilut ja
suunnitelmat...
Mutta hän oli nuori, jumaloi rakastettuaan, ja hänellä oli voimakas
mielikuvitus -- sen tähden nuo haaveet valtasivat hänet uudelleen.
Vähitellen hän _unohti_ nykyisyyden, tuon inhottavan toimituksen, eikä
kuullut sen toimeenpanijain salaperäisiä kuiskauksia. Ihanat haaveet
valtasivat hänen mielensä -- hän eli taas tulevaisuudessa. He tekevät
yhdessä työtä valoisamman tulevaisuuden eteen ja sen ohessa heidän
pienen, tulevan kotinsa hyväksi. Ja sitten...
... Marcus on juuri palannut puhujamatkalta, ja he kävelevät
käsikädessä pienessä puutarhassa; kumpikaan ei puhu mitään -- mutta hän
näkee Marcuksen silmäin loistavan hellyydestä. Lahden toisella rannalla
olevan metsäisen kukkulan verhoavat auringon viime säteet ihanaan
purppuravaippaan; vain honkien jykevät rungot hohtavat kuin solakat,
punagraniittiset pylväät. Aurelia tahtoisi itkeä ilosta.
... Ovi on hiukan raollaan. Hän näkee Marcuksen polvillaan pikku
vuoteen vieressä, jossa heidän pieni poikansa potkiskelee, välillä
nauraen vienolla lapsenäänellään. Marcuksen kulmikkaat kasvot näyttävät
niin lempeiltä, ettei Aurelia ole niitä koskaan sellaisina nähnyt.
Hän hiipii varpaillaan Marcuksen taakse ja suutelee häntä tulisesti,
sitten hän kumartuu pienokaisen vuoteen yli ja tuntee miten pikkuiset,
sametinhienot sormet sivelevät hänen poskiaan, tarttuvat korviin, ja...
-- Olkaa hyvä ja valmistautukaa lähtemään!
Aurelia hypähti pelästyneenä seisoalleen, ja hänen ruumiinsa alkoi
ankarasti väristä.
Samassa kuului jostakin matalaa, hillittyä naurua niin kylmää ja
raakaa, että se karkotti viimeisenkin toivonkipinän Aurelian sydämestä.
Äärimmäisellä tahdonponnistuksella hän hillitsi nyyhkytyksensä, joka
nousi kurkkuun katkerana, kirvelevänä.
Aurelia tunsi vaistomaisesti jotakin epämiellyttävää läheisyydessään.
Hän kääntyi ja vavahti, kuin olisi kylmä sammakko hypähtänyt hänen
paljaalle iholleen -- aivan hänen vieressään poliisiupseerin pienet
silmät kiilsivät oudosti ja paksut huulet hohtivat inhottavan punaisina
punertavien viiksien takaa.
Kapteeni huomasi tekemänsä vaikutuksen ja kääntyi poispäin, kysyen
röyhkeästi apuriltaan:
-- Onko kaikki kunnossa?
Saatuaan myöntävän vastauksen hän kääntyi uudelleen Aurelian puoleen ja
lausui teennäisen kohteliaasti:
-- Hyvä neiti! Saisinko vaivata teitä lähtemään?
Mitään vastaamatta Aurelia puki päällystakin ylleen. Hänen
käsikirjoituksensa ja eräitä kirjoja oli sullottu suureen
matkalaukkuun, ja mustapartainen mies lähti kantamaan sitä alas.
Kapteeni seisoi ovella kuin odottaen.
Aurelia astui jo muutaman askeleen ovea kohden, mutta sitten hän vielä
kerran kääntyi...
Nyt vasta Aurelia huomasi, miten paljon oli rikottu: miltei kaikkien
kirjojen kannet oli halkaistu, seinäpaperit ja taulut revitty...
Kristus oli irroitettu kehyksestä ja paiskattu nurkkaan.
Tuo tahallinen hävitys koski kummallisen kipeästi Aureliaan, sillä
pienemmät esineet hän oli ostanut omilla niukoilla säästöillään;
nojatuolit ja useimmat taide-esineet Julia oli yksin kuljettanut
heidän yhteisestä vastaanottohuoneestaan. Tässä pienessä huoneessa hän
oli elänyt elämänsä rikkaimman osan, se oli kuin vanha, uskollinen
ystävä, joka tietää ja ymmärtää kaiken -- ja nyt se täytyi jättää tänne
avuttomana, raadeltuna... Tarkastuksen perinpohjaisuudesta Aurelia
aavisti, ettei enää näkisi tätä huonetta. Ja Julia -- voi! Hän peitti
kädellään kasvonsa -- niinkuin olisi äänettömästi rukoillut.
Aurelian valtasi niin kamala tuska ja ahdistus, että hän luuli
tukehtuvansa. Kaikki ajatukset sekaantuivat: hän vaipui tuskallisesti
parahtaen ja tukahtuneesti nyyhkyttäen polvilleen.
Sitten hän kuuli epäselvästi joitakin käheitä sanoja, kuuma, hikinen
käsi tarttui hänen ranteeseensa...
Hän vavahti ja riuhtaisi irti kätensä, aivan kuin jokin inhottava,
saastainen eläin olisi kiertynyt sen ympärille, ja ponnahti viimeisillä
voimillaan seisoalleen.
Samassa sattui hänen katseensa särjettyyn Kristuksen kuvaan. Nurkkaan
heitettynäkin _Hän_ seisoi vihollistensa keskellä uljaana, miehekkäänä,
pelottomana.
Aurelia tunsi saavansa salaperäistä voimaa ja taukosi nyyhkyttämästä;
syvään hengähtäen hän suoristi vartalonsa aivan kuin heittäen
hartioiltaan raskaan näkymättömän taakan. Kalpeana hän lähti ovelle,
aukaisi sen astuen pimeään porraskäytävään -- joka oli täynnä
liikkumattomia, mustia olentoja.