Marcus ei voinut ajatellakaan päivällistä. Hetken istuttuaankin
hän tunsi vielä outoa väsymystä. Sen tähden hän riisui takkinsa ja
laskeutui pitkäkseen sohvalle.
Päivän moninaiset tapaukset palautuivat hänen mieleensä selvinä,
elävinä. Ennätysten saavuttaminen ei häntä paljoa liikuttanut, sillä
todellisuudessa ne oli saavutettu samalla kuin keksintö valmistui.
Mutta tunnelmat siellä ylhäällä -- ja hornanpyörteen ääressä --
Antonius...
Niin, Antoniuksen sanat koskivat kummallisesti, ne pakottivat tuntemaan
juuri samalla _tavalla_ kuin hänkin.
Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmin hän tunsi, että Antonius
oli oikeassa ja että hän oli suuri, voimakas ihminen.
Hän tunsi lämmintä kiitollisuutta, muistellessaan, mitä kaikkea
Antonius oli tehnyt hänen hyväkseen -- ja samalla syvää sääliä. Miten
paljon tämä lieneekään kärsinyt elämässä, kun hiuksensakin jo olivat
harmaat -- ja hänen veljensä...
Marcuksen mieleen palasi taas entistä voimakkaammin _isä_ -- hänen
elämänsä ja kauhea kuolemansa...
Hän hypähti sohvalta kuin käärmeen puremana ja alkoi kävellä kiivaasti
edestakaisin. -- Niin tehtiin isälle, ja hän, hän rakentelee
lentokoneita isänsä murhaajille... Uskollinen, rakastava poika!
Omituista, että Antonius viitsii edes puhua kanssani! ajatteli Marcus,
ja kuten kiihkeät luonteet yleensä, teki hänkin aivan äärimmäiset
johtopäätökset; hän tunsi julmaa nautintoa ruoskiessaan ja pilkatessaan
itseään ajattelemattomuudestaan, tyhmyydestään...
Ja kuitenkin Antonius oli hänelle kuin veli! Niin, Antonius hänelle oli
esittänyt Aureliankin.
Niin, Aurelia!
Marcus muisti taas elävästi heidän ensi tapaamisensa. Ja tuo suloinen
muisto työnsi tieltään kaikki toiset ajatukset: hän miltei _eli_
uudelleen tuon illan.
Oli hieno perhejuhla. Hän oli Antoniuksen kanssa tullut toisia
myöhemmin. Ilo oli ylimmillään, mutta hän ei voinut ottaa siihen osaa;
hän vain istui yksin, katsellen toisten iloa... Antonius oli hävinnyt
jonnekin sisähuoneisiin.
Silloin Marcuksen huomio äkkiä kiintyi siihen, että näki talon emännän
taluttavan erään mustapukuisen tytön flyygelin ääreen.
Marcus odotti jännittyneenä ja hämmästyi kuullessaan alkuakordit. Se
oli jotain outoa, tavatonta, kapinallista: Chopin'in surumarssi --
iloisessa perhejuhlassa!
Marcus oli useasti kuullut tuon kappaleen, mutta ei vielä koskaan
tuollaisena! Siinä kuvastui niin omituisen masentava, _suuri_ suru
-- niinkuin se olisi lähtenyt suoraan miljoonista haavoitetuista
ihmissydämistä. Niinkuin kokonainen kansa olisi seissyt äänettömänä,
jokaisen kasvoilla jäykistynyt epätoivo ja murhe.
Marcus oli lähellä flyygeliä ja seurasi tytön soittoa, koko hänen
olemustaan ikään kuin lumottuna. Tyttö ei keikaillut liikkeillään
niinkuin konserttien antajat, vain hiukan liikahti toisinaan hänen
solakka vartalonsa, ja hennot valkeat sormet liikkuivat koskettimilla
kevyesti kuin hyväillen.
Hänen kasvoistaan näkyi vain hieno profiili, ja Marcus huomasi, miten
lopussa kyynel vieri kalvennutta poskea pitkin.
Suuressa salissa oli syntynyt kuolemanhiljaisuus -- eikä kukaan enää
muistanut, miten sopimattoman teon tyttö oli tehnyt; kaikki kiittivät
häntä imartelevin sanoin. Mutta hän meni heti erääseen kulmaukseen
puolittain kukkien taakse ja istuutui toisen samannäköisen tytön
viereen.
Marcus meni heti Antoniuksen luokse ja sai tietää, että tytöt olivat
erään rikkaan kenraalin ainoat tyttäret. Vanhempi, joka äsken
soitti, oli hiljattain karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten
mielipiteittensä tähden -- ja nyt hän antoi soittotunteja. Antonius
lupasi esittää tytöt hänelle.
Nyt vasta Marcus huomasi, miten tavattoman yhdennäköisiä sisarukset
olivat: samat kasvonpiirteet, sama tukka ja mustat silmät ja niissä
hiukan surullinen katse. Ainoa ero oli siinä, että nuoremman,
18-vuotiaan Julian kasvoissa oli vielä nuoruuden verevyyttä ja
pyöreyttä, kun taas Aurelian hiukan laihtuneet kasvot näyttivät miltei
läpikuultavilta ja katseesta näkyi, että hän oli jo ehtinyt paljon
kärsiä. Tuota surullista katsetta Marcus ei sen jälkeen voinut unohtaa.
Marcus heräsi muistoistaan aivan kuin olisi saanut tuskallisen
veitsenpiston rintaansa.
Aureliahan oli pari kertaa puhunut _samoista asioista_ kuin Antonius
tänään! Ja hän oli kuunnellut miltei puolella korvalla, kohteliaasti
myöntänyt kaikki todeksi -- kaiken aikaa ihaillen tytön kasvojen ja
vartalon kauneutta, mutta huomaamatta hänen sielunsa kauneutta. Hän oli
siis menetellyt tyhjän lörppöluutnantin tavoin, huokaillut itsekseen,
uskaltamatta edes tunnustaa rakkauttaan -- _hän_, työmiehen poika!
-- Mutta nyt sen täytyy loppua! hän huudahti ääneen. Sitten hän puki
takin ylleen ja syöksyi ulos.
Hän otti ensimmäisen vastaantulevan auton, ilmoitti osoitteen ja käski
ajaa nopeinta vauhtia.
Hän katsahti kelloonsa, se läheni jo kahdeksaa. Mutta hän ei olisi
kääntynyt, vaikka kello olisi ollut kaksitoista!
Marcuksen posket hehkuivat, hänen kasvoissaan kuvastui kiihtymys, kun
hän soitti Aurelian ovikelloa ja astui nopeasti sisään.
Aurelia kalpeni ja sopersi pelästyneenä:
-- Onko -- onko teille tapahtunut jokin onnettomuus?
-- Ei, ei mitään tapaturmaa -- tai sellaista, änkytti Marcus; sitten
hän katsahti tytön silmiin ja sanoi rohkeammin:
-- Minun täytyi tulla pyytämään teiltä anteeksi -- kaikkea... En ole
ymmärtänyt teitä. Olen ollut tyhmä ja epärehellinen.
-- Epärehellinen? keskeytti tyttö hymyillen; hän oli kokonaan
tointunut pelästyksestään eikä näyttänyt oikein uskovan Marcuksen
epärehellisyyteen.
-- Niin, minun täytyy tunnustaa --
-- Mutta tulkaa nyt toki istumaan! huudahti tyttö ja lisäsi miltei
äidillisen lempeästi:
-- Ja sitten pyydän, että kerrotte, mihin perustatte nuo omituiset
väitteenne. Mutta kertokaa ihan kaikki, jos teillä vain on aikaa, sillä
minulla on aikaa vaikka kuinka paljon _teitä_ varten!
Marcus kertoi viime viikkojen ankarasta työstä, miten hän toisinaan oli
ollut yöt päivät tehtaalla valvomassa keksimänsä koneen valmistusta;
kertoi tänään kokemansa tunnelmat alusta loppuun. Ja mitä pitemmälle
hänen kertomuksensa edistyi, sitä enemmän kirkastuivat hänen
kuulijattarensa kasvot. Mutta Marcus sen sijaan tunsi masentuvansa ja
katseli lattiaan, lopettaessaan seuraavin sanoin:
-- Kun monen vuoden aikana olen ponnistanut kaiken voimani, keksiäkseni
mahdollisimman tehokkaan -- murhakoneen, niin ymmärrätte kai, miten
häpeän itseäni.
-- Ette _saa_ sanoa noin! huudahti tyttö miltei ankarasti. -- Teidät
on kasvatettu siihen työhön, se on teidän ammattinne. Ettehän voi nyt
jättää työtänne -- tulevaisuuttanne.
-- Voi, te ette ymmärrä minua, mutisi Marcus katsomatta Aureliaa
silmiin. -- Jospa vain tietäisitte, minkälainen elämäni on, niin
ymmärtäisitte, miten väärin olen tehnyt.
Tytön kasvoilla kuvastui ensin epämääräinen kärsimättömyys, mutta
sitten hän äkkiä huudahti vilkkaasti:
-- No niin! Kertokaa siis minulle minkälainen teidän elämänne on ollut
-- ihan lapsuudesta alkaen!
-- En minä aivan sitä tarkoittanut, mutisi Marcus neuvottoman näköisenä.
-- Mutta tietysti te kerrotte, koskapa ilmoititte, että sitten
ymmärtäisin totuuden. Vai ettekö voi luottaa minuun sen vertaa, että
uskaltaisitte kertoa?
-- Oi, älkää sanoko niin! änkytti Marcus, muuttuen tulipunaiseksi
kasvoiltaan.
Ja sitten hän lyhyesti kertoi ilottomasta lapsuudestaan, miten
äiti oli aina ollut sairas ja pikkusiskot olivat kuolleet kaikki
pieninä. Kymmenvuotiaasta oli hänenkin täytynyt käydä isän kanssa
kivääritehtaalla työssä, sillä äidin sairauden tähden oli aina ollut
puutetta. Hän oli niin vaipunut muistoihinsa että puhui kuin itsekseen:
-- Muistan vielä senkin miten toisinaan, kun oli kovin paljon lokaa tai
lunta, isä kantoi minut selässään tehtaalle. Isä piti minusta paljon,
ja kun huomattiin, että minulla oli hiukan lahjoja, hän tahtoi saada
minut kouluun.
-- Olitteko iloinen sinne päästyänne?
-- No enpä tiedä... Se oli yhtämittaista taistelua puutetta vastaan;
kun isä joutui työttömäksi, menin minä työhön, ja kun hän sai työtä,
luin yöt päivät ja pääsin vielä toisten ohikin, ja niin lopulta tulin
sota-akatemiaan...
-- Entä sitten? kysyi tyttö mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, ja
hänen silmänsä olivat kosteat.
-- Samanlaista sielläkin, välillä täytyi keskeyttää luvut ja ruveta
työhön, kun isä joutui työttömäksi; kerran hän loukkasi itsensä
tapaturmaisesti ja sairasti puoli vuotta. Sitten tuli maailmansota,
tarjouduin sinne isän puolesta, mutta minäkin olin sillä kertaa sairas
-- enkä kelvannut. Äiti oli myöskin sairas siihen aikaan. Isän täytyi
mennä, ja hän palasi vasta sodan loputtua -- toista kättä ja jalkaa
vailla.
-- Kauheata! mutisi Aurelia hiljaa.
Marcus vetäisi syvään henkeään, kuin olisi hänen kurkussaan ollut
jotain tukehduttavaa ja kuiskasi käheästi:
-- Ja kadulla isä sitten ammuttiin -- hiukan myöhemmin.
Aurelia peitti käsillään kasvonsa.
Vallitsi pitkä painostava äänettömyys. Marcus ei uskaltanut kohottaa
katsettaan peläten näkevänsä halveksumista tytön kasvoilla.
Mutta jos hän olisi äkkiä kohottanut päänsä, hän olisi tytön katseessa
nähnyt vain hellyyttä, rakkautta. Aurelian teki mieli polvistua tuon
miehen eteen ja suudella noita kasvoja varjostavia käsiä, jotka olivat
niin paljon työtä tehneet.
-- Ymmärrättekö nyt, että minun täytyy hävetä? kuului Marcuksen
tuskallinen kysymys. -- Minä olen tällainen, ja te, _te_ teette toista
työtä. Minä arvaan sen.
-- Minä voin tehdä niin kovin vähän, puhui Aurelia vapisevin äänin. --
Enkä minä muuta voi ymmärtää, kuin että te olette paljon kärsinyt... Ja
nyt koetatte tehdä itsenne syylliseksi johonkin -- ettekä onnistu! Mitä
teidän siis olisi pitänyt tehdä?
-- Kostaa! iski Marcus peittäen vihansa.
-- Hyvä! kuiskasi tyttö katsoen häntä läpitunkevasti. -- _Kenelle_
teidän pitäisi kostaa?
-- En tuota -- minä, mutisi Marcus.
-- Kun _se_ selviää teille, niin ehkä teillä silloin on _tilaisuuskin_
siihen!
Nuo salaperäiset sanat saivat Marcuksen hämilleen, hän änkytti hiljaa:
-- Mutta lentokone, se minua --
-- Tiesikö Antonius teidän keksinnöstänne? kysyi tyttö kiihkeästi
keskeyttäen.
-- Tiesi. Hän auttoikin minua jonkin verran.
-- Jos hän sen kerran tietää, niin silloin ei ole tapahtunut edes
pienintä _erehdystä! Kaikki on hyvin_.
Tuo salaperäinen varmuus tarttui Marcukseenkin, ja tytön omituinen,
loistava katse vaikutti häneen kuin väkevä viini. Hän nousi seisomaan
ja hänen äänensä kuului kiihkeältä kuiskaukselta:
-- Ehkä se onkin niin! Ja -- ja te annatte siis minulle anteeksi?
Tyttö katsahti Marcuksen silmiin, hänen miltei läpikuultavat poskensa
alkoivat hohtaa kuin sisäisestä tulesta, ja vieno ääni kuiskasi
hellästi ja tulisesti:
-- Teille minä antaisin anteeksi, vaikka olisitte syyllinen --
_rikokseenkin_.
Kun Marcus tarttui tytön pieniin vapiseviin käsiin ja katsoi tämän
loistaviin mustiin silmiin, alkoi hänen sydämensä lyödä aivan kuin
rinnassa olisi vasaralla jyskyttänyt; hän tunsi ensi kerran varmuuden:
Aurelia rakasti häntä! Se antoi hänelle hurjan voiman...
Tuo voima kuvastui hänen jäntevissä, kalvenneissa kasvoissaankin, ja
se hurmasi ja huumasi Aurelian ennen tuntemattomalla tavalla. Hän
unohti kaikki oppimansa sopivaisuuskäsitteet: hän näki edessään vain
rakastamansa miehen ja kuiskasi hiljaa, värähtäen:
-- Minä tahtoisin _kuolla_ sinun kanssasi.
Marcus puristi hänet rajusti rintaansa vastaan, kuiskaten omituisen
liikutuksen vallassa:
-- Ei Aurelia -- me _elämme_ yhdessä!
Marcus ei ollut koskaan aikaisemmin rakastunut -- eikä vielä puhunut
sanaakaan rakkaudestaan Aurelialle. Mutta eivät he nytkään puhuneet tai
kysyneet mitään. He tiesivät kysymättäkin _sen_, mikä täytti heidän
sydämensä sanomattomalla onnella.
Pitkän äänettömyyden jälkeen Marcus sanoi kuin uneksien:
-- Tämä on kummallinen päivä... Tuntuu kuin olisin herännyt pitkästä
unesta.
Tullessaan kadulle Marcus oli kuin juopunut. Hetkisen tuntui siltä kuin
hän olisi valvonut kokonaisen viikon, kokien lukemattomia tunnelmia.
Sitten taas tuntui kaikki unelta. Koko maailmahan oli muuttunut
toisenlaiseksi, hän itse oli muuttunut. Ja Aurelia rakasti häntä...
Tämä onni on liiallista -- voiko se lainkaan jatkua?
Silloin hän taas muisti keksintönsä ja Antoniuksen.
-- Niin, minä en voi kuitenkaan nukkua, ajatteli Marcus itsekseen. Ja
hän lähti suoraan kokeiluverstaaseensa -- vaikka oli melkein puoliyö.
Kun hän seuraavana aamuna palasi jalkaisin asuntoonsa, hehkuivat hänen
silmänsä kuin kuumeesta. Hän hymyili kummallisesti, muristen ääneen:
-- Vielä pari yötä kokeilen -- ja sitten...
Kun hän oli riisunut vaatteensa ja laskeutunut pehmeälle vuoteelle,
raukaisi häntä suloisesti ja hänen silmänsä painuivat umpeen. Sitten
hän muisti Aurelian ja hymyili onnellisena. Huomenillalla oli määrä
mennä hänen luokseen. Miten ihanaa onkaan taas tavata häntä!
-- Ehkä onnistun jo ensi yönä, hän ajatteli hiukan sekavasti. --
Silloin menen heti aamulla hänen luokseen -- ja sitten...
Marcus oli kuulevinaan jotakin suhinaa -- aivan kuin lehtipuiden
suhinaa vienossa tuulessa. Ja sitten sekin taukosi.