Heti ohimarssin jälkeen ahtautuivat kaikki jalkaväkijoukot kentän
keskikohdalle tiheäksi pyöreäksi muodostelmaksi, jonka etuosassa oli
viidestäkymmenestä sotilassoittokunnasta yhdistetty soittokunta. Tämän
ihmiskeskuksen ympärille oli järjestetty suunnattoman paljon aseita ja
muuta sotakalustoa säteettäiseksi, satakertaiseksi panssariksi siten,
että ihmisiä lähinnä oli raskas tykistö, sitten pioneerien välineet,
suuret rakettiautot, sen jälkeen muut ampumatarvikeautojen rivit;
seuraavina renkaina seisoi kevyt tykistö, näiden jälkeen, kulkunopeuden
mukaan, eri panssariautojen monilukuiset rivit ja äärimmäisinä
lähettien pienet torpedoautot ja suuret moottoripyörät.
Kun tykinlaukaus oli kajahtanut, tapahtui jotain tavatonta: soittokunta
alkoi pärryttää hurjaa sotamarssia, 70-tuhantinen miesjoukko huutaa
hurraata käskyn mukaan, ja tuo suunnaton ympyrä _alkoi pyöriä!_
Ensin se pyöri hitaammin, mutta vauhti kiihtyi vähitellen yhä
vinhemmäksi. Ihmisjoukkoa lähimpänä olevat autot kulkivat tosin
hiljalleen, mutta kun keskuksesta lähtevät säteet oli pidettävä
mahdollisimman suorina, täytyi uloimpien syöksyä eteenpäin suorastaan
hirvittävää vauhtia... Ja lisäksi oli kolmesataa konetta käsittävä
lentomuodostelma laskeutunut noin 100 metrin korkeudelle ja pyöri
ilmassa maassa olevan jättiläispyörän kohdalla -- _samanlaisena
säteikkönä_.
Jospa tuolla keskipalkoilla särkyisi pyörä, lennähti Marcuksen mieleen,
mutta hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun. Vauhti oli
kiihtynyt vimmatuksi, mielettömäksi... Tuhannet moottorit paukkuivat
ja surisivat, kymmenettuhannet pyörät jymisivät kivikovalla kentällä,
irroittaen siitäkin sakean pölypilven, ja noiden lukemattomien pyörien
alla tuntui maa tuskasta värisevän...
Marcus käännähti äkkiä, sillä meteliin yhtyi pikatykkien terävä jyrinä.
Se kuului kentän toiselta laidalta, missä tykkihirviötkin olivat.
Pikatykit näyttivät olevan lähinnä, ja niiden takaa näkyi muutamia
28-senttimetrisiä haupitseja. Tähän asti olivat viimeksi mainitut
olleet vaiti, istuneet vain paikoillaan kuin suuret koirat, jotka
antavat pienempien rähistä ja haukkua mielensä mukaan. Mutta aivan
kuin tästä nalkutuksesta lopulta raivostuen eräs niistä tulta ja savua
sylkäisten ärjähti kerran niinkuin yliluonnollinen helvetinkoira.
Siihen yhtyivät toisetkin, ja jokaisesta jymähdyksestä vavahti maa,
koko avaruus tuntui olevan täynnä pauhua, jylinää, mahtavampaa kuin
ankarin ukkonen; lähimmät lentokoneetkin alkoivat heilua, näyttivät
olevan putoamaisillaan kuin haavoitetut linnut...
Mutta tuossa mielettömästi pyörivässä, kaaosmaisessa koneitten
paljoudessa on sittenkin yhtenäisyyttä, ajatteli Marcus. Se näytti
yhdeltä ainoalta koneelta, niin suurelta, ettei sille enää keksi
vertauskuvaa, niin vastustamattomalta, ettei sitä enää ihmisvoimin voi
pysähdyttää eikä kukistaa. Armotta se rusentaa alleen kaiken, mikä sen
tielle asettuu...
_Ihmistä_ ei enää näkynyt, ihminen oli luomansa voiman rinnalla
liian pieni ja heikko, ihminen näytti sen rinnalla halveksitulta,
mitättömältä kääpiöltä.
Ja ihmisyys!
Niin -- se näytti vieläkin mitättömämmältä, vielä halveksitummalta.
Ystävykset olivat kaiken aikaa äänettöminä katselleet, mutta nyt
tapahtui sellaista, joka saattoi Antoniuksen suunniltaan.
Sattui parin sekunnin väliaika, jolloin tykinlaukauksia ei kuulunut, ja
silloin kuului läpinäkymättömästä tomupilvestä 70-tuhantisen miesjoukon
huuto.
Antonius oli äärimmäisen kiihtynyt. Ääni tuntui hänestä heikolta
hätähuudolta, niinkuin kadotetut olisivat helvetin sakeimman savun
keskellä huutaneet apua. Hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät vihasta ja
tuskasta; hän tarttui aivan kuin rautakourin Marcuksen käsivarteen ja
huusi hurjasti:
-- Kuulitko miesten huudon? Eikö se ollut ikään kuin ihmisyyden
viimeinen hätähuuto raakalaisuuden helvetistä...?
Marcus ei koskaan ollut nähnyt ystäväänsä kiihtyneenä. Tämä oli aina
ollut niin kylmä.
Samassa molemmat hypähtivät seisoalleen. He näkivät, miten pyörteen
ulkolaidalla eräs lähettiauto ajoi moottoripyörän yli.
Moottoripyörä paiskautui uskomattoman kauas eteenpäin, ja niinkuin
raivokas villieläin hypähtää pakenevan uhrinsa jälkeen syöksyi auto
salamannopeana uudelleen moottoripyörän yli. Se rusentui siruiksi, auto
lennähti nurinniskoin, ja samalla kohdalla eräs toinen lähettiauto
hypähti pystyyn, aivan kuin kuolettavasti haavoittunut hevonen.
Onnettomuus tapahtui yhdessä rusahduksessa -- ja sitten tomupilvi
peitti kaiken...
Ystävykset tuijottivat kuin jähmettyneinä. He olivat vieläkin
kuulevinaan tuon ilkeän rusahduksen.
Kun pyörre vihdoin seisahtui ja tomupilvi hälveni, näkyi hääriviä
lääkintämiehiä, ja heti sen jälkeen kannettiin kentältä kahdella
paarilla jotain muodotonta, liikkumatonta...
Marcus kalpeni, puri hammastaan, ja Antonius muisti, että hän vielä
tänä aamuna oli puhutellut tuota nuorta tiedustelijaa, luutnanttia,
jonka jäännökset juuri vietiin pois. Hänellä oli ollut kirkkaat,
tummanruskeat pitkäripsiset silmät, ylähuulessa untuvaiset viikset, ja
hän oli hymyillyt niin iloisesti ja avomielisesti...