-- Ei kai teidän suosikkinne vain lähde suoraa päätä taivaaseen!
virkkoi ylipäällikkö kuivan leikillisesti komentajalle. -- Se olisi
vahinko, sillä hän näyttää olevan etevä lentäjä.
-- En luule sitä, teidän ylhäisyytenne! tämä vastasi kumartaen.
-- Hän on myöskin varovainen; ei ole vielä koskaan pudonnut eikä
vahingoittanut konetta.
-- No toivokaamme siis, että hän vielä palaa.
Komentaja oli tuskin ehtinyt katsahtaa ylöspäin, kun hän äkkiä
kiihkeästi huudahti:
-- Tuossa tulee sanoma! Minulla on kunnia ilmoittaa teidän
ylhäisyydellenne, että korkeusennätys on meillä!
Samalla hän oli ponnahtanut kalpeana seisoalleen. Ylipäällikkö änkytti
hämmästyneenä:
-- Miten tiedätte...?
-- Tuo on sovittu merkki! ilmoitti komentaja ja viittasi punaiseen
viestiin, jota eräs täyttä laukkaa lähenevä ratsastaja heilutti
kädessään ja toi suoraan komentajalle.
-- Siinä tapauksessa saan vilpittömästi onnitella teitä, herra
kenraali! lausui ylipäällikkö, ojentaen armollisesti kätensä
kenraalille; sitten hän lisäsi iloisesti:
-- Pian ovat kaikki jo marssineet! Palkkajoukot vielä -- niin päästään
loppuosaan!
Samassa tulivatkin palkkajoukot suurissa, äskettäin parannetuissa
panssariautoissa, ja jok'ainoalla miehellä oli vaunun aseistuksen
lisäksi konepistooli.
Jos aseistus oli ensiluokkainen, niin oli miehistö sen sijaan sangen
kirjavaa. Siinä oli villinnäköisiä alusmaalaisia ja jättiläiskokoisia
maaseuduilta koottuja miehiä; näiden tylsäin härännaamain rinnalla
huomasi ovelia suurkaupungin kasvattien kasvoja: veijareita,
taskuvarkaita, epäonnistuneita liikemiehiä, rappeutuneita ylioppilaita.
Palkkajoukot oli perustettu viime maailmansodan jälkeen sotilaskapinan
aikana, ja hallitus oli jatkuvasti ponnistellut niiden miesluvun
lisäämiseksi. Niiden avulla oli jo monta kertaa tukahdutettu pieniä
sotilaslevottomuuksia ja uhkaavia lakkoja, ja hallitus oli niihin
erittäin tyytyväinen. Kansan valtava enemmistö vihasi niitä katkerasti,
nytkin kuului väkijoukosta vihaisia, uhkaavia huutoja.
Kukaan ei huomannut Marcuksen laskeutumista, ei sitäkään, että hän oli
laskeutunut kentän sivuun, jonne Antoniuksenkin kone ilmestyi.
Antonius nousi ystävänsä koneeseen ja tarttui hänen käteensä
onnitellakseen, mutta huomasi, että Marcus oli kalpea ja nääntyneen
näköinen.
-- Marcus, oletko sairas? hän kysyi huolestuneena.
-- En, olen vain väsynyt. Mutta sanohan, mitä tuolla tapahtuu?
He katsoivat jännittyneinä, miten palkkajoukkojen ohiajettua
poliisiparvi riehui väkijoukossa; kuului epäselviä kirouksia,
tuskanhuutoja, ja kaikki peittyi pian sekavaan hälinään ja
väentungokseen...
-- Siellä nähtävästi vain vangitaan röyhkeitä ihmisiä, jotka ovat ehkä
kutsuneet pyöveleitä -- pyöveleiksi! puhui Antonius katkerasti.
-- Kuulehan ystäväni! kysyi Marcus vilkastuen. -- Onko siinä perää,
että palkkajoukoissa on vankilasta otettuja murhaajia?
-- Totta se on. Muutetaan vain mahdollisimman kauas kotipaikoiltaan,
annetaan uusi nimi, värjätään tukka ja urhoollinen palkkasoturi on
valmis.
-- Se on inhottavaa! kuohahti Marcus, ja hänen kasvoissaan kuvastui
entinen tarmo.
-- Miksi niin! puhui Antonius karmivan ivallisesti. Nehän ovat
heti ammattitaitoisia! Ja palkkakin on sen mukainen; toiset saavat
vain hiukan tupakkarahaa ylläpidon lisäksi, kun sen sijaan monet
vapaaehtoisesti joukkoon yhtyneet murhaajat saavat kerrassaan suuria
palkkoja. Minäkin tiedän erään entisen maalaisrengin, joka saa everstin
palkan. Hän näet on parhaimpia pikatykin "ohjaajia" koko joukossa!
-- Mutta minä kuulin, että miehistössä on kaikilla sama palkka! virkkoi
Marcus hämmästyen.
-- Vain muodon vuoksi! Jokainen saa suljetun kotelon, eikä kukaan
todellisuudessa tiedä toisensa palkasta. Kas niin! Nyt ne ovat menneet,
pian esittää teatterinjohtajamme tämänvuotisen näytäntönsä.
-- Sanotko sinäkin hänestä niin? kysyi Marcus.
-- Ylipäällikkömme on luonne, joka tahtoisi häikäistä kaikki
omituisuuksillaan! Ja sen tähden...
Hänen sanansa katkaisi yksinäinen tykinlaukaus.
-- Nyt se alkaa! Katso itse!