Ystävykset asuivat samalla suunnalla ja päättivät mennä jalkaisin
kotiin.
Kun he olivat kulkeneet hetkisen äänettöminä, sanoi Antonius kuin
anteeksi pyytäen:
-- Älä välitä siitä, vaikka tänään olin hieman hermostunut. Olen
valvonut liiaksi viime aikoina.
-- Ei veli! huudahti Marcus ääni mielenliikutuksesta vavisten. -- Minä
olen ajatellut tuota asiaa kaiken aikaa! Ja sinä puhuit totta, veli!
Sen _täytyy olla totta_, mitä äsken sanoit -- tuo on liian mieletöntä.
-- Tahtoisitko tehdä sellaista, mikä heikentäisi sitä? kysyi Antonius
taas hetken kuluttua.
Silloin Marcus seisahtui katukäytävälle, tarttui lujasti ystävänsä
käteen; hänen harmaissa, terävissä silmissään ja hillityssä äänessään
kuvastui sisäinen innostus ja voima, aivan kuin hän olisi lausunut
kalliin valan:
-- _Tahdon_.
-- Koeta siis saada keksintösi valmiiksi, sanoi Antonius hiljaa,
painokkaasti. -- Jos onnistut, niin ilmoita ensin minulle. Neuvotellaan
sitten, mitä on tehtävä.
-- Minä lupaan sen! -- vakuutti Marcus juhlallisesti. Sitten hän
puristi lujasti ystävänsä kättä ja lähti yksin asuntoansa kohden.
Mutta ajatukset pysyivät itsepäisesti kaikessa, mitä hän tänään oli
kokenut; sitten hän tietämättään mutisi hiljaa:
-- Olen ollut sokea.