Marcus nousi ensin viistoon mahdollisimman suoraan ylöspäin, sitten
vastakkaiseen suuntaan -- vasta sitten hän alkoi kohota kierrellen.
Nyt kun ei ohjaaminen enää vaatinut sellaista äärimmäistä huomiota, hän
katsoi alas huimaavaan syvyyteen.
Kaikki oli muuttunut omituisen epämääräiseksi, vähäpätöiseksi. Kenttä
oli vain pieni ruskea läiskä, jossa ei joukkoja enää erottanut: vain
vaivoin näkyi toisella laidalla muurahaisen kokoinen panssariautojen
rivi, joka hiljaa mateli eteenpäin. Kentän toisella laidalla häämötti
jokin pitkulainen, himmeä täplä, jonka hyvällä tahdolla voi selittää
katsojajoukoksi. Hänen alapuolellaan olevat lentokoneet näyttivät
hyönteisiltä, suurilta sudenkorennoilta, jotka parveilevat lammikkojen
kohdalla...
Yhä korkeammalle kohoaa Marcus -- ja hurja riemu täyttää hänen
rintansa. Hän on nuori ja voimakas, hän on keksinyt tämän huimaavan
koneen, joka nousee nopeana kuin ajatus. Hänellä on mukanaan
tarvittavat laitteet ja hän on varma, että voi kohota korkeammalle kuin
toiset.
Alkoi jo tulla kylmä, mutta hän kiinnitti ohjauslaitteen ja
puki nahkatakin päälle vielä lämpimän turkin. Ja vilkaistuaan
korkeusmittariin hän huomasi jo olevansa korkeammalla kuin koskaan
ennen.
Ilman ohenemisen vuoksi kone nousi hitaammin kuin ennen, vaikka
moottorit kävivät täyttä vauhtia -- mutta hän kohosi!
Ilma muuttui yhä kylmemmäksi, hän alkoi turkista huolimatta väristä
vilusta -- mutta mitäpä siitä -- hän _kohosi sittenkin_, jatkuvasti!
-- Voitto! hän lausui hetken kuluttua apulaiselleen.
-- Hyvä! vastasi tämä yhtä niukkasanaisesti, aivan kuin täällä ei olisi
lainkaan sopinut puhua. Ja he huomasivat kumpikin, että avaruudessa
ääni ei kajahtanut vähääkään, vaan kuului kummallisen kuolleelta.
Hänen apulaisensa kiinnitti pienen lyijypainon pitkään, punanauhaiseen
pyrstöön ja pudotti sen alas.
Se oli sovittu merkki korkeusennätyksestä.
-- Korkeammalle! lausui Marcus. Hän päätti kohota nyt niin korkealle,
ettei heti tarvinnut tulla parantelemaan ennätystään. Apulainen
nyökkäsi, he olivat jo ennen sopineet kaikesta.
Koneen vauhti hiljeni yhä, mutta se nousi vieläkin verraten nopeasti.
Marcus värisi vilusta, hän alkoi hengittää lyhyesti ja kuuluvasti,
ohimoissa jyskytti ankarasti... Mutta kun he sitoivat suulleen
hengitysnaamarin ja aukaisivat happisäiliön, tuntui heti paremmalta.
Marcus katsahti alas, ja sanoin selittämätön, juhlallinen tunne täytti
hänen rintansa: hän tunsi olevansa niin äärettömän kaukana elämästä,
omasta maailmastaan... Kaikki oli pienentynyt, kaikki ihmisten luoma
oli täällä hävinnyt näkymättömiin. Tänne häämöttivät vain vuoret,
suuret metsät, kaukaiset järvet hienon, siniharmaan autereen lävitse.
Koko maanpinta näytti jättiläissuurelta korkokartalta, jota peitti
salaperäinen, läpinäkyvä verho... Sitä katsellessaan Marcus tunsi
itsensä kovin pieneksi. Entäpä jos kone nyt joutuisi epäkuntoon? Oh --
lapsellisuuksia! _Ylöspäin!_
Mutta nyt kone nousi yhä hitaammin. Olokin tuli taas vaikeaksi.
Uudestaan alkoi tuntua tuo epämääräinen tuskallinen ahdistus. Ja koska
hän oli jo 800 metriä korkeammalla entistä maailmanennätystä, niin...
-- Eikö jo laskeuduta? änkytti hänen apulaisensa, ja hänen kasvoissaan
kuvastui kauhu.
Sanaa sanomatta Marcus pysäytti moottorin, ja kone alkoi kierrellen
liukua alaspäin.