Äkkiä kuului vihlova vihellys, ja kolmesataa moottoria alkoi yht'aikaa
surista, kolmesataa lentäjää tarttui ohjauslaitteeseen.
Kajahti terävä kiväärinlaukaus -- ja aivan kuin sitä säikähtänyt
lintuparvi kohosi kolmesataa konetta valtavana, tiheänä parvena ilmaan.
Vasta siellä korkealla ne silmää hivelevän säännöllisesti järjestyivät
yhteen ainoaan ympyrään, joka alkoi hurjasti vonkuen pyöriä kentän
kohdalla aivan kuin maailman suurin vauhtiratas.
Mutta tätä mahtavaa näkyä ei tällä hetkellä kukaan katsonut.
Paikoillaan seisovat sotajoukot, esikuntaupseerit, ylipäällikkö, kaikki
tuijottivat henkeä pidättäen uusia, oudonnäköisiä koneita, jotka nyt
ensikerran lähtivät lentoon julkisesti.
Marcus tunsi omituista jännitystä, odottaessaan koneensa vieressä,
sillä hänen piti lähteä ensimmäisenä.
Kajahti terävä kiväärinlaukaus; hän hypähti notkeasti paikalleen, sanoi
jotakin apulaiselleen ja pani moottorit käymään.
Kone alkoi ankarasti täristä, surina oli ihan korviasärkevä; mutta
kun hän väänsi äänensammuttajat paikoilleen, se vaimeni omituiseksi
huminaksi, ja sitten hän lisäsi moottoreihin täyden vauhdin.
Kun lähtölaukaus oli pamahtanut, kuului tuhansista kurkuista ihastuksen
ja hämmästyksen huuto, sillä niinkuin suunnattoman suuri, ammuttu
raketti syöksähti ilmaan ensimmäinen kone; sitä seurasi kolmenkymmenen
sekunnin kuluttua toinen, kolmas: aina kolmenkymmenen sekunnin kuluttua
uusi -- aivan kuin ihmisjärjen käsittämätön jättiläismörssäri olisi
niitä nopeasti sylkenyt kidastaan. Ja viimeiset kaksi oli sidottu
yhteen rinnakkain -- se näytti vielä kummallisemmalta!
Huuto oli ehtinyt jo hiukan vaimeta. Mutta silloin saapui ensimmäinen
lentäjä tuon mahtavan, vinhasti pyörivän ympyrän ulkolaidalle -- ja
lukemattomat ylöspäin kohotetut kasvot kalpenivat oudosta hurmauksesta,
huuto kiihtyi, se muuttui puolittain kauhunhuudoksi; epäselvästi erotti
sen joukosta muutamia naisten kirkaisuja:
-- Kauheata!
-- Jumala auttakoon häntä!
-- Tuo on hirveätä!
Kun Marcus pani potkurit pyörimään ja kone syöksyi viistoon ylöspäin,
valtasi hänet omituinen riemun ja voiman tunne. Hän ohjasi yhä
jyrkemmin ylöspäin, ja hänen koneensa kohosi miltei kohtisuoraan! Hän
antoi sen nousta vieläkin noin viisisataa metriä -- ja sitten...
Kylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa lävitse, kun hän ensin
antoi koneen pudota miltei kohtisuoraan alaspäin, sitten vähitellen
viistompaan ja vihdoin äkkiä vaakasuoraan eteenpäin. Tällä tempulla hän
saavutti heti tavattoman vauhdin. Samalla hän aukaisi erään laitteen,
joka lisäsi vauhtia vaakasuoraan lennettäessä, ja hetken kuluttua
näytti mittari suurinta, neljänsadan kilometrin tuntinopeutta.
Lentäessään toisten ohi Marcus vasta oikein huomasi, miten hirveä hänen
vauhtinsa oli. Hänen koneestaan kuului vain hillitty humina, mutta ilma
ulvoi ja vonkui -- niinkuin hänen ympärillään olisi lennellyt lukematon
parvi näkymättömiä, ulvovia pahojahenkiä.
Vilkaistessaan alas Marcus näki jotakin epämääräistä, värisevää
niinkuin paikallaan tanssivia lumihiutaleita...
Ahaa! Ne ovat vilkkuvia nenäliinoja -- väkijoukot osoittavat
suosiotaan. Ne vilkuttavat _hänelle_. Oi! Hän olisi tahtonut lentää
vielä hurjemmin!
Mutta kyllä hän kiitikin! Kuin myrskylinnut varisten ympärillä
kiersivät hänen koneensa vanhamallisten koneiden ympyrää. Ja kolmannen
kierroksen jälkeen Marcus alkoi suunnitelman mukaisesti kohota ylöspäin.
Armeijan ylipäällikkö käännähti ilmavoimien komentajan puoleen ja
kuiskasi jännittyneenä:
-- No kenraali, saavutammeko me tänään korkeuslentoennätyksen?
-- Toivon parasta, teidän ylhäisyytenne! Ilma on kaunis, ja hän on sen
miltei varmasti luvannut. Nopeusennätys on nyt kiistämättä meillä!
Ylipäällikkö hieraisi tyytyväisenä käsiään ja sanoi armollisesti:
-- Se on hyvä! Jos nyt vielä samana päivänä tulisi korkeusennätys, niin
minä kyllä tulen teidät muistamaan. Se tulee olemaan kirpeä uutinen
naapurimaassamme, joka jo liian kauan on tässä suhteessa kulkenut
etunenässä!
-- Niin, teidän ylhäisyytenne, lausui kenraali kumartaen. -- Tulen
olemaan sangen kiitollinen, teidän ylhäisyytenne.
Ylipäällikkö kohotti taas kiikarinsa ja sanoi hetken kuluttua iloisesti:
-- Hän on todellakin jo sangen korkealla.
Niinkuin oudonnäköinen, ylpeä lintu kohoaa yksinäinen lentokone yhä
ylemmäksi, tulee kierros kierrokselta yhä pienemmäksi. Nyt se näkyy
sinistä taivasta vasten vain pienenä pilkkuna. Mutta se ei tyydy, ei
taukoa -- se kohoaa yhä. Toisinaan se katoaa katselijoiden näkyvistä,
niinkuin aineeton varjo; taas näkyy, taas katoaa -- niinkuin varjo...