Oli parhaillaan vuoden suurin sotajoukkojen katselmus.
Pienellä kummulla kentän yläpäässä seisoi esikuntaupseerien
loistoautojen parvi ja siitä pisti esiin ylipäällikön auto
teräksenharmaana, solakkana -- aivan kuin laukaisuun valmis,
jättiläismäinen torpedo, joka ahnaasti kurottaa terävän kärkensä
vihollislaivaa kohden. Kummun ohi marssi sotajoukkojen loppumaton
kulkue -- kuin kohiseva, vastustamaton virta.
Mutta laajan kentän keskellä oli suunnattomaan neliöön järjestyneenä
kolmesataa lentokonetta. Ja niiden takana kaksikymmentä tavattoman
suurta, oudonnäköistä konetta, jotka muistuttivat joitakin sadun
hirviöitä -- siinä seisoivat äskettäin keksityt, maailman nopeimmat
lentokoneet.
Tämän rivin toisessa päässä, äärimmäisen koneen vieressä seisoi niiden
keksijä, insinööriupseeri Marcus, joka kaksi viikkoa takaperin oli
nimitetty lentueen päälliköksi; häntä pidettiin myöskin valtakunnan
taitavimpana ja rohkeimpana lentäjänä.
Hän oli vasta kolmikymmenvuotias, solakka ja jäntevävartaloinen;
kulmikkaat, terävät kasvot olivat pikemminkin rumat kuin kauniit,
mutta niistä kuvastui sellainen tarmo, päättäväisyys ja voima,
ettei niitä kerran nähtyään voinut unohtaa. Hänen sileiksi ajellut,
jäntevät kasvonsa näyttivät nytkin kylmiltä ja sulkeutuneilta hänen
katsellessaan ohivyöryvää ihmisten ja koneiden virtaa.
Marcuksen katse vilkastui hiukan, jalkaväkijoukkojen hiekanvärisissä
puvuissaan lähestyessä. Nämä joukot oli aseistettu uudella tavalla:
joka toisella miehellä oli pientä kivääriä muistuttava konepistooli,
toisilla taas kevyt kilpi ja patruunalippaita -- ja komppanian
jäljessä tuli panssaroitu ampumatarvikeauto, josta pisti esiin pieni
pikatykki. Jokaisen pataljoonan jäljessä mennä jyrisi kokonainen
jono panssariautoja pikatykkeineen, raskaine konekivääreineen ja
ampumatarvikkeineen. Välillä marssi taas kivääreillä aseistettua
jalkaväkeä, sitten pioneeriautoja kummallisine koneineen -- ja
taas ampumatarvikeautoja, sairasautoja, elintarvike- ja muita
kuormastoautoja loppumattomiin; tuli kolmipyöräisiä moottoripyöriä,
joissa oli pieni pikatykki tai konekivääri; sitten tiedustelijat ja
lähetit tavallisilla moottoripyörillä ja autoilla sekä ratsain.
Marcusta alkoi väsyttää tuo lakkaamaton moottorien ja pyörien
jyrinä; hän alkoi katsella toisaalle: kaukana kentän laidassa näytti
ylipäällikkö liikkumattomana tarkastavan ohimarssivia kiikarillaan.
Marcus katsahti vierustoverinsa Antoniuksen kasvoihin ja hämmästyi:
tämäkin katsoi kunnaalle, mutta hänen laihoilla, kalpeilla kasvoillaan
oli niin kylmä, peloittava ilme, ettei Marcus ollut koskaan nähnyt
ystäväänsä sellaisena.
-- Antonius, mikä sinun on? hän kysyi hiljaa. Puhuteltu näytti hiukan
hätkähtävän, aivan kuin olisi herännyt unesta; hän käännähti ja sanoi
väkinäisesti hymyillen:
-- Ei mikään, miksi niin luulet?
Marcuksen tuli paha olla: ystävän kasvoissa kuvastui jokin salainen
tuska; hänen suuret, mustat silmänsä näyttivät vajonneen entistäänkin
syvemmälle, ohimoilla näytti tukka entistä harmaammalta -- ja hän oli
vasta 35-vuotias!
-- Minusta vain tuntui -- ja sinähän olet laihtunutkin viime aikoina!
sanoi Marcus.
-- Olenko? En ole kai oikein terve...
Marcuksen mieleen muistui, että Antoniuksen molemmat veljet oli
viime maailmansodan jälkeen ammuttu sotaa vastustavaan salaliittoon
kuulumisesta. Kun hänen oma isänsä oli samaan aikaan surmattu kadulla,
hän tunsi karvasta katkeruutta ja hänen mieleensä lennähti epämääräinen
aavistus, että veljiensä tähden Antoniuskin kärsi.
Marcuksen ajatukset keskeytyivät, sillä tuulispäänä syöksyi kevyt
tykistö lujissa autoissa esiin. Autojen edessä oli lumiauran näköinen
panssari ja tavattoman voimakkaat koneet, joiden jyske täytti ilman
huumaavalla pauhulla; jonon loppupuoli peittyi pölypilveen.
Nyt kuului kumeata jytinää, ja valtavan suurissa autoissa lähenivät
30-35-senttimetriset haupitsit ja kenttätykit. Kivikova kenttä
vapisi niiden alla, ja Marcuksesta tuntui ikään kuin muinaisajan
hirviöt olisivat siinä raskaasti ähkyen ja huohottaen kömpineet
ohitse. Mutta vielä valtavampana häämötti kentän toisella puolella
rivi 48-50-senttimetrisiä mörssäreitä -- ikään kuin siellä olisi
istunut parvi jurakauden jättiläisliskoja -- mustat, ammottavat kidat
kohotettuina taivasta kohti kuin uhkaavaan irvistykseen.
Raskaan tykistön jälkeen lähenivät vuoristojoukot. Ensin tuli joukko
ratsastajia konepistoolein aseistettuina; sitten toisia, joilla
varahevosen selässä oli keveitä pikatykkejä, jalustoja ja kilpiä; sen
jälkeen ampumatarvikeosastot, sitten jalkaväkeä.
Marcusta alkoi taas kyllästyttää; hän tarttui kiikariinsa ja ojensi sen
kaupunkia kohden!
Nyt hän vasta huomasi, että miltei kaikki kentänpuoleiset parvekkeet
olivat väkeä täynnä. Eniten näkyi naisia vaaleissa puvuissaan, ja monet
vilkuttivat innokkaasti nenäliinojaan...
Ensin Marcus ei käsittänyt, mutta sitten hänelle yhtäkkiä selveni
-- nehän olivat täällä olevien morsiamia tai nuoria rouvia,
jotka tahtoivat näin ilmaista, että he nytkin ajattelevat vain
rakastettujaan. Tosin nämä eivät voi vastata, mutta lienee ainakin
suloista _nähdä_ noiden valkoliinojen liehuvan.
Marcus tunsi taas rinnassaan oudon, selittämättömän kaipauksen: jospa
_hänkin_, Aurelia, liehuttaisi jossakin valkoista liinaa, katselisi
omituisilla silmillään, kun hän kohoaa ilmaan.
Ei -- mitäpä Aurelia minua katselisi! -- Marcus ajatteli katkerana.
Ja sama epätietoisuus, joka monta viikkoa oli häntä kiduttanut, alkoi
taas kalvaa rinnassa. Hän muisti yksityiskohtia myöten ne muutamat
kohtaukset, jotka hänellä oli ollut tytön kanssa, punnitsi mielessään
tämän sanoja, silmäyksiä... Miten hän kerrankin...
Jospa hän sittenkin -- ehkä hän nytkin on tuolla väkijoukossa.
-- Mitä sinä niin onnellisena katselet? hän kuuli äkkiä Antoniuksen
äänen.
Marcus säpsähti kuin yllätetty pahantekijä, mutta nähdessään toverinsa
veljellisen katseen änkytti hiukan punastuen:
-- Katsos veli -- ajattelin sitä samaa asiaa, josta sinulle
toissailtana puhuin.
Antonius katsoi Marcusta hetken, ja sanoi sitten miltei surumielisesti:
-- Älä vain veli, luota _liiaksi_ onneen. Koeta ajatella myös
pettymystä -- sitten on helpompi, jos -- jos se sattuisi tulemaan.