lain sanoja ne suustaan syytää,
nään oven suussa punapyövelin,
ja vaimo kieltää sekä pyytää.
Hän muistaa prinssin nuoren, hehkeän,
mi unohtaen isäns linnan
vei neitseen vyötäisille kätensä,
kun lehtoon uinahtivat rinnan.
Ja sammalvuotehella suudellen,
kun taivaall' lemmen tähti väikkyi,
he raukenivat rakkauteensa,
kun veri lämpeni ja läikkyi.
Hän lumos sinisillä silmillään
ja kietoi kirsikkaisin huulin,
ja sitä katehet ne kanteli,
ja taijaks tuomaritkin luuli.
3.
Näen kansan krouveista hoipertavan,
se pyövelivuorelle vyörii.
Näen auringon laskevan tornien taa,
ja säteet paalulla pyörii.
Siell' lavall' on Marjatta polvillaan,
hän kiertää rukousnauhaa,
hän linnanporttihin tuijottaa,
kun puiset torvet pauhaa.
Ma kuulen kimeän kiljunnan,
kun säilä välkkyy ja suihkaa —
nään kultaisen, vierivän kiharapään,
ja kansa ulvoo ja uihkaa.
Yli vuorten pitkät varjot käy,
tulet tuikkivat laaksoon tummaan,
tien varsilla portot keimailee,
yökrouveissa kansa hummaa.
Ritari Hurjapää.
Hyvästi emo, hyvästi veikko,
hyvästi Marjana, morsian nuori,
hyvästi metsä, missä torvella soitin,
hirvet hiihdin ja karhut voitin,
kajahti jylhä Kiljanvuori,
karjasi Kiljan vanha peikko.
Hyvästi kuutamon kisatanner,
hyvästi hilpeä lahden laine,
lähtee nyt ritari Hurjapäinen,
ritarin sydän on täällä jäinen,
terve vieras meri ja maine,
taivahantakainen kultamanner!
Linnani alla laihot läikkyy,
kisoissa kaartaa neitojen parvet;
maineeni ei ole mannunorjain,
en ole polkija niskojen norjain,
viihdyn, kun kiertää juomasarvet,
suihkavi säilät, ja silmät säihkyy.
Anteeksi, äiti, on luontoni hurja,
veikoille valtakruununi singoin,
etsin miestä taljalla vahvaa,
ken ei pelkää käyttää kahvaa,
lyödä ja leikkiä vinkuvin lingoin,
anteeks, Marjana, armas, kurja!
Ällös itke, en jäädä saata,
levoton vereni yöhön ajaa,
seikkailuissa ja rauhaa vailla
elää tahdon ma vierailla mailla,
lähellä kalman kankaan rajaa
siunaan, kun sorrun, syntymämaata.
Suureksi sieluni kasvaa annan,
soittaen riennän suurihin sotiin,
itse kuoleman tilille vaadin;
verten ruusuista seppeleen laadin,
Marjana, sulle — jos palaan kotiin, —
keihääni kärjessä ylpeenä kannan.
Saksilaiset sisaret.
Vanhassa Bolognass' on sairashuone,
ei siellä yöllä aatos rauhaa saane,
se ennen vanhaan oli luostarina:
"Convento delle suore salesiane."
Siell' ennen taivaan totuus tarjottihin,
nyt elon kiirastuli, houre, vale,
palatsi kellertävä kaltereineen,
nyt "Manicamio provinciale."
Öin Santo Lucan kellot holviin kaikuu,
ei moni kurja haave löydä unta:
luostari elää; kulkee kummitellen
menoissa vanha, pyhä sisarkunta.
Holvien alla vahatuikut liehuu
kuin ennen aikaan pyhän kevätpaaston,
ritarileikkein, rajun lemmen aikaan,
suurien seikkailuiden, naisten raaston.
Santo Isaion kammiosta yhtyy
riveihin nunna, hento, nuori donna,
ritari Monti Pisan sotakilpi,
varjona kulkee Spiga, tumma konna.
Ihana Barbara kuin keltaruusu,
otsa kuin vaha, joka loistaa yöstä,
verhotuin katsein käy ja mustin ripsin,
kultainen näky taivaan ruusuvyöstä!
Menojen jälkeen alkaa juhlatelme,
salissa notkuu nunnain herkkupöydät,
loimuvi soihdut, heiluu helminauhat,
nuorimman sisaren, oi, mistä löydät?
Ihana donnasi, Barbara sorja,
ritari Monti, hiipii luostartarhaan,
hio nyt sanasi kuin jalo miekkas,
Bolognan kaunein ruusu yksin harhaa.
Suhiskaa kastanjat nyt Barbaralle,
ei messukirjaansa nyt armas tavaa,
Montille kuulun Parman voittajalle
ens lemmen pyhät sydänlehdet avaa!
Kuuli sen Spiga seisten käytävässä,
unohti vanhat säännöt luostarkunnan,
hekumat paradiisin niin hän vaihtais
öisehen syleilyhyn kauniin nunnan.
Tietää sen kuu ja tähdet, satakieli,
Barbara sydäntarinansa haastoi,
kypressin varjot tietää, kuinka Spiga
illalla immen kammiohon raastoi. —
Olivi tuoksui siitinpölytuoksuin,
viikunapuilla kiilsi kultakaste,
herätti päivä laakerin, mi peitti
kuollehen Spigan muurin laattaa vasten.
Aamuinen messu kaikuu kappelista,
kyyhkyjen kuherrus soi kaikkialta,
ruusulta ruusulle jo perhot leijaa,
tikari Montin välkkyy muurin alta.
Santo Isaion kammiossa makaa
huulilla vaahto, ripset kyynelveessä
Bolognan ruusu hourein huokaellen
Madonnan jalokivikuvan eessä.
Kuuletko, kuuletko, taas juhla jatkuu,
vuossatain läpi mandoliinit soivat,
ylitse palatsein käy kuu, yön soihtu,
tarhassa ritarit taas ailakoivat!
Kuuletko huudon yöstä muurin luota,
kalmako kolkuttavi portin rautaa?
Näetkö nunnan, joka tarhaan hiipii,
yksöisen lapsen salaa soraan hautaa?
Iloinen intohimon hurja temmel,
myrkkyä lempi, sota, veri mettä!
Näetkö sisarien harmaan joukon
muurihin pirskoittavan pyhää vettä?
Värit ja valot, öiset hetket väilyy,
luostarin ristikkohon tuuli ammuu,
näetkö salesilaisten siskoin hunnut,
jo holvein hämyyn valoliekit sammuu?
Kirjavain mielikuvain sekasorto,
kuulehan nunnalasten itkun kuoro!
Pelkäätkö lemmen tulta, hurja hullu,
yöhönkö sammua on järkes vuoro?
Kimmo ja kynsi muurin punalaattaa,
ei pyhä vesi huuhdo mullan luita,
levoton salaisuus, yö kaikki peittää,
vai oisko kaikki hullun haaveiluita!
Bologna huhtik. 1906.
Nuorelle nunnalle.
Näin notkuvan nuoren vartalos,
kun astelit luostaritarhaan,
näin silmies hiljaisen, hehkuvan yön
ja ma mietin, sä kätkeyt harhaan.
Miks kätkeyt luostarimuurien taa,
kun on poskillas ihanin rusko,
voit vieläkin palaa ja armastaa
vaikka Luojaan oisikin usko!
Sun huules on vihityt suutelemaan,
ei Neitsyeen ristiin ja vaivaan,
sydänmyrskysi kammioss' sortavat sun,
myös ulkoa löydät sä taivaan.
Sun sielusi elämän rakeet lyö
kuin luostariruusun halla,
sun rintasi riehuu haluineen
myös kaamean kaapusi alla.
Novgorodissa, naisiuostarissa
käytyä 23/V 1897.
Lemminkäisen pako.
(Valter Juvalle omistettu.)
Tule tuuli ja pursi puhkaa,
laula, liekuta Lemminkäistä,
heitä helmoihin Vellamon,
miekkamiestä nyt vaino uhkaa;
poroks poltettu koti on,
kumu kuuluvi Pohjan häistä,
kuuluu huikeista häistä!
Singo ilmaan ja singo pohjaan,
nosta pilvihin vainopurtta,
aalto vallaton laitaan lyö,
kotirannoilta kauvas ohjaa,
mene päivä ja tule yö,
nouse merestä myrskyn hurtta,
huutava meren hurtta!
Antaa hauskasti nuoran luistaa,
soita, vihuri, ruokopilliin!
Emon kyynelt' en surra saa,
maata matalaa en saa muistaa,
tahdon punaisen pilven taa,
vihan viettiin ja iloon villiin,
iloon leimuvan villiin!
Tahdon painia meren kanssa,
olla suuri ja olla ylpee,
sairas uni ja usko pois!
Nyt on vereni valloillansa,
ken mun uhmaani estää vois,
merenneidot kun yössä kylpee,
keulan kuohuissa kylpee!
Tahdon suuria seikkailuita,
joissa silmä ja säilä säihkyy,
sodan oltta kun kyllin join,
tahdon suudella simasuita,
lemmen lehdossa leikamoin,
rinnan aaltoset allain läikkyy,
neitten rinnat ne läikkyy.
Siellä saarella vierahalla
siskot sannalla karkeloivat,
miehet kulkevat miekkavöin,
kannel kaikuvi koivun alla,
sinne juhlihin ikävöin,
missä heleimmät naurut soivat,
nuoret naurut ne soivat.
Lempeen lepytän joka lesken,
enkä taljalla miestä väistä,
syöksyn suurihin sotihin,
ajan varsalla kisan kesken,
kukan kuljetan kotihin,
kaikkein kauneimman kassapäistä,
kauneimman kassapäistä!
Jumalten lehdossa.
(Selim Palmgrenille omistettu),
Jumal'lehtohon päivä päilyy,
lämmin läikkyvi yli veen,
lehdet aukee, ja mesi huokuvi,
linnut alkavat kisoineen.
Myrttilehdossa bulbullintu
pylvään varjossa kuhertaa,
hohtaa olivi, auer aaltovi
vanhan temppelin harjan taa.
Siellä viattomat, valkeet immet
uurnan liekkejä lietsoilee,
kaikuu kattohon hymnit hilpeät,
savu sininen tuoksuilee.
Mutta seedrien siimeksessä
nuori Diana uneksuu
paljain rinnoin ja katsein kirkkahin,
otsan kaarella puolikuu,
Juoman jumala hymyhuulin
lemmen tytärtä pyytää luo,
viinin lehvillä lanteen kietovi,
päivän kunniaks maljan juo.
Oinaan sarvella ilmaan soittaa
karvarintainen, nuori Paan,
vuohet telmivät, hiehot hyppivät,
luomakunta on balteissaan.
Oksat taipuu ja latvat liikkuu,
kauniit jumalat karkeloi,
savun sinessä hymnit hilpeät
pyhäin neitseiden suusta soi.
Haukka olalla kiivas kyttä
puiden piilosta kavahtaa,
paimentyttönen karjapolulla
käsi povella vavahtaa.
Siinä seisovat siimeksessä
vaiti, värjyen, ihmeissään,
haukka kiljuen ilmaan kiirii,
tyttö painavi alas pään.
Silmät janovat silmää, huulta,
veri juoksee kuin salama,
syliin syöksyvät kiertäin kirkuen
nuoret ruumiit kuin tulessa! —
Siinä lempensä lähteen luona
jumaljuomaa ne hetken joi, —
Paan vain soitteli luomisinnossa,
nuoret jumalat karkeloi.
Maailman valloittaja.
Ma lähdin valloittamaan maailmaa,
jo pääsin vanhan tullin suuhun,
korkeesta satulasta hyppäsin
ja sidoin ratsun paalupuuhun.
Näin "Jokapaikan" vanhan kapakan,
siell' ilolaulut, luutut soivat,
näin akkunassa nuoren tytön pään,
miss' unikukat kiemuroivat.
Ma tertun hattuhuni kiinnitin,
viiniä tilasin ma kannun,
näin kolme teiniraukkaa nurkassa
ja vanhan tutun krouvar-Hannun.
Siell' ilveilijät, miettijät ma näin
ja paljon janoovia muita,
joill' ei oo kotia, ei kontua,
vaan kirjavia seikkailuita.
Hei, teinit, ilveniekat, piiparit!
Miks vaivaatte te aivokoppaa,
ei riitaa kannuista mut naisista
nyt heittäkäämme onnen noppaa!
Hiis menköön valloittamaan maailmaa,
se maine on kuin ristituuli,
kas, Hannun renska tääll' on makeaa,
mut makeempi on Kertun huuli!
Hei, Hannu, tyttäres on ihana,
hän suloll' liikkuu kirkkain elein,
maa tääll' on heleä ja viini myös,
mut Kertun silmänterä helein!
— Ma join jo hämärtäissä kaupungin,
kun ruso taittui tornein nastaan,
ma Kertun salaa huvitarhaan vein,
kuin yö hän hiipi rintaa vastaan.
Nyt koko maailma on sun, on mun,
haat, vuoret tuoksuu vihrehinä,
ah, sydämmeni prinsessa sä oot,
ja ritar' Yrjänä oon minä.
Mut älä katso, armas, kaupunkiin!
Sen mustan kidan kataluuden
jo tunnet huomena, se häväisee
yön kauniin, suuren salaisuuden.
Kas, louhikäärmeet herää huomena,
nuo tädit, joiden tunnen hampaan,
ne monen maineen tahras myrkyllään,
niin monen taivassilmä lampaan.
Ma ivan keihäällä kuin Yrjänä
käyn lyömään louhikäärmeen päitä,
niin, huomena — nyt sinut valloitan,
tän' yönä viettäkäämme häitä!
Tarhassa hiipii hienohelma.
Tarhassa hiipii hienohelma,
kuiskien kulkee neito nuori
ja orvonkukkia kitkee.
Kuoliko muori, kaatuiko taata,
kun neitonen illalla itkee?
Taata se kyntää kyhnystelee,
taata on vankka vaikka on vanha
ja kyllä hän kynnön taitaa,
muori se kutoa helskyttelee
taatalle riihipaitaa.
Illan kasteessa istuu impi,
miksikä itkee nurmella nuori
ja kukkia kastaa neito,
oiskohan kuopattu onneton sisko
tai veikeä viljon veito?
Ei ole kuopattu sirkeä sisko,
kisasta kisaan pyörii sisko,
ja riemulla ei oo rajaa,
veikko se rannan raukuja soutaa
ja sorsan poikia ajaa.
Sitä se itkee neito nuori
kirkon varjossa vaahteran alla,
ja sydän suruja kantaa,
kulta se ajaa keveästi
Tuonelan kuutamorantaa.
Sunnuntai.
Saarnastuolistansa vanha pappi puhuu,
otsaa hieroo, postiltaansa kääntää,
vaahtera se kirkkoon varjon heittää,
seinäin pyhimykset tomu peittää,
puinen Simson nurkass' sormiansa vääntää.
Unisesti vierii papin heikko ääni,
katsoo syrjäkatsein ruustinnaansa,
rykii, tankkaa vanhan tavan mukaan. —
Tokko saarnaa kuulee tänään kukaan?
Tänään unohtaa hän verot, viljamaansa.
Emännät ja rouvat silkkihameissansa
kultakorvarenkain hiljaa loistaa,
tuskin ykskään syntiään nyt nyyhkii,
ukot torkkuu, vuoroin hien pyyhkii,
sillä silmistään ei untaan voi ne poistaa.
Väsyneesti laulaa laiha kanttorikin,
valkokauluksensa peiliin hohtaa,
pojat lehteriltä naisiin kurkkii,
tytöt huivin alta salaa urkkii,
kun ei äidin valpas silmä heitä kohtaa.
— Mutta päivä paistaa, seudun linnut laulaa,
vanhat urut tuikkivat kuin tulta,
pappi kiihtyy, katsoo suvi viljaa,
taivaan armosta taas saarnaa hiljaa,
koska rikkaan kasvun kantaa köyhä multa.
Päivä paistaa, vaahteroiden lehvät välkkyy,
uruissa kuin ilosävel vyörii,
unilukkarin jo haavi kilkkaa,
ukot silmiin saavat ilmeen vilkkaan,
syksytalkoissa jo miesten mielet hyörii.
Mikä Herran päivä, mikä kaunis päivä!
Kuinka riemuin soivat kirkonkellot,
ulos suvi-ilmaan tulvii virsi,
loistaa joka mökin otsahirsi,
kuultaa kultaloimin kaikki maat ja pellot.
Mäell' yhtyy kyläläiset, sukulaiset,
vanha kersantti ja ruotuvaari
muistellessa monta ilon juhlaa;
haudan kukat tuoksujansa tuhlaa,
päilyy taivaankannen väljä sinikaari.
Mikä Herran päivä, kuinka heljään soivat
kirkon räystäspääskyin viserrykset!
Alttar' loistaa valkeudessansa,
Simson päätä nyökkää nurkastansa,
sädekehäss' seisoo pyhimykset.
Jotulportti.
Nuori Blässum astui alla Tanumartin linnan,
kaipas kodin joulua, ja murhe täytti rinnan.
"Kunhan kotiin pääsisin, kun nyt on joulu-ilta!"
huokas Blässum, "kirkonkellot soi nyt tunturilta."
Tuli Jotul jättiläinen: "jollet Blässum pelkää,
istu Blässum Vaagelainen Jotul'ukon selkään!
Vaan jos katsot taaksesi, en matkaas voi ma taata!"
Blässum lentää ilmassa ja kysyy: "näen maata?"
"Siellä Norjan selkä notkuu pilvenkantomailla,
siell' on valta jotuleill', ei Tanun kuninkailla!"
"Kuules Jotul, mikä kaukaa tunturilta hohtaa?"
"Siellä sisko Glitretind mun hirviäni johtaa."
"Mikäs tuolta yli virran kirkon takaa suikkii?"
"Siellä vuorikammiostain kultalamput tuikkii."
Blässum lensi, Blässum seisoi kotitalon alla,
vuori räiskyi säkenöiden, aukes pauhinalla.
Blässum katsoi taaksensa, kun Jotul vuoreen kääntyi,
valo häikäs Blässumin ja silmät viistoon vääntyi.
Siksi aina Blässumeilla kieron silmän kohtaa,
Jotulportti vielä nytkin kuutamossa hohtaa.
Norjassa 1900.
Itämainen unelma.
(Valfrid Hedmanille omistettu).
Sinne Sindhun maille ma ikävöin
luo pyhien virtojen partain,
missä korkein on päivä Himalain,
yö suurin, hellin ja hartain.
Missä bulbul lemmestä laulelee,
ja tiikeri kiertävi naaraan,
miss' suurin onni on sammua
ja vaipua virranhaaraan.
Missä Buddhan henki heimoissa käy,
ikitotuuden, autuuden uksiin
tiet jyrkät vie sekä Nirvânan
suurunelmiin, unhoituksiin.
Missä maailman kehtolaulusta
vielä viimeiset soinnut helää,
missä sielun täytyy vaeltaa
ja itse kuoleman elää.
Siellä asunnoilla autuain
pois tähdille tarinoisin
mun eloni synkän tarinan
ja uudestasyntyä voisin.
Ma nousisin pyhälle vuorelle,
kun aurinko matkansa alkaa,
ma tahtoisin katsoa kaikesta pois,
mikä toukkaa etsijän jalkaa.
Ja laaksohon kun minä kulkisin,
ois maailma kaunihimpi,
Malavika vastaani astua sais
yötumma tanssijaimpi.
Efialtes.
Efialtes! Nimes kaikuu kammoin,
mies sokeen, kurjan vietin johdattama,
vaikk' kunniatta kuopattu oot ammoin,
sä kautta aikain elät vielä, viel' oot sama.
Mist' imit kateuden myrkyn vereen,
mi henkes saastuttanut on?
Thessaliass' synnyit kauniin taivaan alla,
miss' asui onni, asui jumalat,
ja läpi Templilaakson virtaa mereen
ihana Salamvria lähteilt' Olympon.
Äidinkö rinnoilt' imit orjan uskon,
kun nuorta sydäntänsä rikos syytti,
hiipikö salavuoteellensa yöllä
kavala koiranaama, raaka skyytti?
Efialtes! Kurja Efialtesl
Nimeäs mainitessa hyytyy huulet.
Käyt valeliitoin ystäväsi luo,
sun oppis kansan sieluun myrkyn tuo,
kuuletko hätähuudon, vait oot, — kuulet.
Efialtes, sinä elät, viel' oot sama,
sä tunnet vanhastaan sen oikoladun.
Ajanko hengen olet johdattama,
kasvatti korpilain tai laitakadun?
Petturin maine eikö rauhaa suone?
Sun sielusi on niinkuin huorain huone,
sen vuoksi käyttänyt et koskaan luutaa,
se huone mädän löyhkää levittää,
sen kävijään yön merkki ijäks jää,
sen monet uhrit hulluina nyt huutaa.
Efialtes! Kurja Efialtes!
Ei mitään maata sulla, mitään Luojaa,
ei mikään kansa sua koskaan lemmi,
ei mikään maa suo sulle mullass' suojaa,
ei mikään aika voi sun tahraas pestä,
ikuiset kirot huutaa syvyydestä!
Metsätäbtöset.
1.
Ne pienet metsätähtöset,
ne metsän valkeet tähtipäät,
ne herää päivää tervehtäin,
kun keväällä on luonnon häät.
Kun peippoin soittokunta soi,
ja helkkyy vihreet sammal haat,
ne hymyy valkovaatteissaan
kuin lapset viisivuotiaat.
On hopeekruunut kulmillaan
ja silmiss' aamun kaste on,
se helohelmin välkkyilee
ens sätehissä auringon.
Ne lie vain metsänkeijuja
niin valkeita kuin edelweiss,
kuin kättä tarjoin toisilleen
ne kesäyössä lauleleis:
2.
Maan tähtiä me olemme,
me taivaan näämme hetken vaan,
me oomme tähtein kuvia,
niit' emme näe milloinkaan.
Vain hetkeks päivään heräämme,
taas vaivumme maan multahan,
on meillä yö ja pimeys,
kun puhkee tähdet taivahan.
Me mullan alta kalpaamme,
mut emme koskaan nähdä saa,
kun taivas loistaa soihduillaan,
ja välkkyy lumivalkee maa.
Mut metsä meille tarinoi:
"te saitte taivaan valkeen vyön,
te hiutaleina lensitte
maan poveen aikaan jouluyön.
Kuin kirkkaat joulukynttelit
te metsän yössä loistaen
niin saitte talven kukkimaan
yön yhden tuoksuen.
Siks teillä tähden tuike on,
se taivahasta muistuttaa,
kun katselemme multaan vain,
ja aatoksemme mustaa maa.
Kuin kynttelit te loistatte,
te saitte valkeen vaatevyön,
kun pyhä paimen kulkeissaan
loi kylvön aikaan joulu-yön.
Siks teidät kerran nähdessään
myös ihmissilmä iloitsee,
hän taivaan tarhaan katsahtaa
ja puhtauteen kaipailee."
Tietäjän poika.
Legenda.
_Tietäjän poika_.
Isä! Kerro kaunis taru kerran vielä!
Tietäjä itäiseltä maalta.
Näimme kummallisen, kirkkaan tähden tiellä.
— Ennustettu oli: kun se taivaall' loistaa,
syntyy ruhtinas, mi maailmantuskan poistaa... —
Missä tähti seisoo, kirkkahimmin hohtaa,
siellä syntyy Suurin, sinne kaikki johtaa....
Tietäjän poika.
Silloin...?
Tietäjä itäiseltä maalta.
Silloin jätin vaimon, kauniin maani,
kultaa, mirrhamia kantoi karavaani,
palmut kukkiin heräs kesken talven untaan,
päällä päämme kaartui pyhä ikuisuus,
eellä kulki tähti ihana ja uus'
Betlehemiin, Juudan valtakuntaan.
Tietäjän poika.
Ihmelinnan näit? Tien varteen nään sun jäävän.
Tietäjä itäiseltä maalta.
Tähti seisahtuil Me näimme pienen läävän.
Tietäjän poika.
Läävän, johon yöpyy kurjat kerjäläiset?
Tietäjä itäiseltä maalta.
Näimme vaimon, — lapsen kasvot säihkyväiset.
Tietäjän poika.
Entä tähti —?
Tietäjä itäiseltä maalta.
Juhlavaatteet ylle puimme,
mirrhamia suitsuttain me kumarruimme
lasta ylistäin, min valo yöhön hohti.
Tietäjän poika.
Minne hukkui tähti, joka seimeen johti?
Tietäjä itäiseltä maalta.
Miksi kysyt?
Tietäjän poika.
Mistä kumma aatos lähti —?
Liikkuessa uskoitte: nyt liikkuu tähti!
Seisoessa uskoitte: nyt seisoo tähti!
Isä, ehkä heljä tähti, jonka näitte tiellä,
yli elon erämaiden liikkuu vielä!?
Tietäjä itäiseltä maalta.
Jahve varjelkoon sua! Kautta pyhän tähden!
Tietäjän poika.
Tähden etsintään nyt erämaihin lähden.
Hymni.
Kaunis on taivas ja kaunis on maa,
kaunis on tähtiyö, joka hohtaa.
Kaunis on sankarin kuolo ja kaipuu,
kotinsa eestä kun veriin hän vaipuu.
Kaunis on impi, mi antaa saa
ensi lemmen, kun armaan hän kohtaa.
Kauniimpi, kauniimpi kaikkea varmaan,
suurempi kuin on rakkaus armaan,
korkeempi kuin on tähtiyö
on äidin rakkaus pyhä. —
Ah, ei se ota, se antaa
kaikkensa sille, min rintansa alla sai lemmessä kantaa;
luopuen kodista, armaastaan
uhmaa se taivasta, uhraa se maan,
kaikki se jakaa.
Haudankin vaisujen varjojen takaa
loistaa ja kohoo, kasvaa ja elää se yhä!
Elämän impien laulu.
(Hemmo Kalliolle omistettu.)
Soi, soi elämän kannel, soi!
Veri vallaton
käy karkelohon,
kun riemujen ruusut puhkee!
Lemmi, nauti ja juo,
kylvä, siitä ja luo,
kun luonto on vehmas ja uhkee,
ja täytä maa,
jonka nuorena näät,
nyt ei surra saa,
nyt on elämän häät,
nyt on uuden luomisen suuri yö!
Veri vallaton lyö,
nyt karkeloi,
soi elämän ihana kannel, soi!
Tuonen impien laulu.
Soi Tuonelan luikuri, soi,
keveenä jalka karkeloi,
vaikken ma koskaan rauhaa saa!
Varjona katoo kaunis maa,
kelmeä salama rintaani lyö,
tule jo, tule jo tumma yö;
saisimpa armaani kättä pitää,
kun minä vaivun varjojen taa!
Kaunis on, kaunis on elämän maa
soi, soi Tuonelan luikuri soi,
koskaan ei nouse päivän koi,
koskaan en varjosta nousta voi,
soi, soi sittenkin luikuri, soi,
kauniisti jalka karkeloi,
soi, soi, Tuonelan luikuri soi!
Myrskylaulu.
Kuule, kuule myrsky nousee,
palotorvet yössä ammuu,
vainoliekit vaeltaa,
aron tyynet tulet sammuu,
kuule mykkää mutinaa!
"Taisteluhun, taisteluhun,
lyökää maahan, laaskaa, laaskaa!"
Shakaalit jo ulisee
vielä äskein kiertäin haaskaa,
nyt ne yöhön pakenee.
Kahleistansa kädet kimpoo,
kaivoksista rammat ryntää,
kuokat soihtuun vaihdetaan,
verivaoin myrsky kyntää
yli köyhän, kurjan maan.
Sortajien suonet tyrtyy,
vapisevi valtain muuri,
tekohurskaat rintaan lyö.
Ihana ja nuori, suuri
vapauden, tilin yö!
Kuule, kuinka sadat äänet
huutaa hurjaa ihmishätää,
piikit välkkyy, säilät soi,
kaikki, mik on tyhmää, mätää,
myrskyn alla vaikeroi.
Myrsky suistaa sairaan ilman,
liasta se orjat nostaa
iloon, itsetuntohon,
vuosisatain valeet kostaa,
vapaus sen tunnus on.
Kädet nousee taivahille,
raskaat kengät tallaa multaa,
sinkuu käyrät salamat,
hurjain silmäin tummaa tulta
sammuta ei kanuunat.
Miljoonien myrsky nousee,
heitä kaihon kanteleesi,
patarummullasi lyö,
huomena soi marseljeesi,
nyt on tullut tilin yö!
Tuonelan tuvilla.
(Otto Närhin muistolle.)
Hiljainen, hiipuva hämärä
yllä viileän virran vyön,
ikuinen ikävä siellä. — —
Äyräillä tuvat ja akkunat tummat
tuikkaa kuin pöllöjen katseet kummat
pohjasta äärettömyyden ja yön,
aarnivalkeat tanssivat tiellä.
Liejuisten laineiden partailla
sudenkorennot hyrisee,
ilta kun pirtaansa lykkää.
Ulpujen tuoksuss' on tauti ja turma,
siitinpölyssä hullun hurma. —
Kalvolla joutsen soutelee
hautoen elämänlaulua mykkää. —
Päivä on poissa, ei paista kuu,
huokauksia tuuli tuo,
aalto kun nukkuu santaan.
Kaukainen vuori kiiltää kuin vaski,
ijäksi sinne päivä jo laski;
itkujen räme ja surujen suo
kajastaa elämän raukeaan rantaan.
Hämärä iankaikkisuus,
tyhjä, tähdetön kalmanmaa,
poissa, kaikki on poissa!
Vaimot valkeissa vaatteissansa,
taatat tapparat kupeellansa
avoimin silmin uinuaa
ahtaissa kivikammioissa.
Tuonen poika, kalsu mies
seisoo vuorella, katsoo pois
yöhön ja yhteen kohtaan,
ylitse rämeen ja rahkasoiden
elämän arvoja aprikoiden
niinkuin ei loppuun katsoa vois;
elämän kaupungit kaukaa hohtaa.
Tummuu kankaalla kalman puu,
kurppa lentävi etelään
ylitse rumien rimpein. —
Helskää laulu kuin itku yöstä,
niinkuin helmi, mi putoo vyöstä,
riutuen iltaiseen ikävään,
laulu on Tuonelan tummien impein.
Ken sen kuuli, hän seisahtuu
elonrantoja kulkeissaan,
katsoo vaan kalmantarhaan. —
Laulu kutsuu, ja syvyys helää,
kuolla tahtois hän, tahtois elää,
ei voi onneton kumpaakaan,
huutaa — houreissa sitten harhaa.
Kulkijavanbus.
(Ballaadi.)
Mä olin nuori, iloinen, kun läksin maailmaan
— kylmät on veräjät vieraat. —
ja omaa sydänonneain ma sieltä etsin vaan.
— lämmin on kotoinen kynnys. —
Mä kuljin minne mieli vei ja missä soiteltiin
— kylmät on veräjät vieraat.—
mun nuoret kansan naurajat vei Riemun kaupunkiin.
— lämmin on kotoinen kynnys. —
Näin tulet huvihuoneiden, siell' iloleikin löin,
ja nuoret kassankantajat ne kulki helovöin.
Ne kutsui lemmen kisoihin ja illan ilveisiin,
niin kunnes yksin tuijotin ma tummaan pikariin.
Ja tuli aamu, lähteessä ma katsoin kasvojain,
kuin unesta ma heräsin ja olin suruissain.
Hei, kuule, säkkipillit soi, oot outo matkamies,
tien varsill' loistaa nuotiot, ja pitkä on sun ties.
Ma otin sauvan nurmelta, taas kuljin eteenpäin,
ma häistä häihin vaelsin ja monen onnen näin.
Ja päivä paistoi, soitto soi ja nuori oli maa,
vaan omaa, omaa onnea en voinut rakentaa.
Ma kauvas katsoin taakseni ja vuosiani luin,
ja ajan virran vilinää ma kovin oudoksuin.
"Piu — pau" — niin sielukellot soi — "sun äitis kuollut on,
ja kotikynnys itkevi, kun oot niin huoleton!“
En ehdi, ehdi kuulla nyt, ma tunnen kyllä tien,
ja seitsenlasivaunuilla ma kullan kotiin vien!