VUORIVAELTAJA
Kokoelma runoja
Kirj.
LARIN-KYÖSTI
Helsingissä,
Vihtori Kosonen,
1908.
SISÄLTÖ:
Juhannus.
Vuorivaeltaja.
Yksin.
Vuoren yössä.
Epäily.
Yössä.
Keijut kuutamossa.
Tunturitytön laulu.
Viinilaulu.
Helatuorstain virsi.
Vuoritiellä.
Per aspera.
Vanha viiri.
Uhrialttari.
Paratiisiunelma.
Sonetti Siirille.
Katso, yli kedon kukkain.
Mataleenan verivelka.
Ilon kuningas.
Nyt tahdon huoneeni koristaa.
Tähtiyössä.
Pesäänsä suojeleva lintu.
Samumtuuli.
Yön tiellä.
Erakon virsi.
Elämän lähde.
Onnen orjat — mannun orjat.
Ristitarhassa.
Pääsiäiskellot.
Vuorivaeltaja.
Vieraalla maalla.
Tulilintu.
Sairashuoneessa.
Sairasvuode-unelma.
Italia ihmemaa.
Miserere nostri.
Morto a dl.
Teräskynä.
Ennen kuljin kuninkaana.
Kiintotähdet.
Hädän hetkellä.
Ääni erämaassa.
Leijukaatte puhtaat aatokseni.
Arnon rannalla.
Talvikukkia.
Psalmeja.
Epitaphium.
Gloria Deo in excelsis.
Sairashuoneen portilla.
Kotiinpalaaja.
Jäähyväismalja.
Bukefalo.
Taas päivä paistaa.
Tuhlaajapoika.
Tulikaste.
Ma elän!
Vuorivaeltajan lauluja.
Metsäsatu.
Ritari Hurjapää.
Salesilaiset sisaret.
Nuorelle nunnalle.
Lemminkäisen pako.
Jumalten lehdossa.
Maailman valloittaja.
Tarhassa hiipii hienohelma.
Sunnuntai.
Jotulportti.
Itämainen unelma.
Efialtes.
Metsätähtöset.
Tietäjän poika.
Hymni.
Elämän impien laulu.
Tuonen impien laulu.
Myrskylaulu.
Tuonelan tuvilla.
Kulkijavanhus.
Heräävä Paan.
Kompia y.m.
Qvasi Mefisto.
Arvostelija.
Syntipukari.
Itkupaju.
Eräälle Thalian taiturille.
Kapakkanero.
Viekas mies.
Runoa pyytävälle.
Runoräätälit.
Uni.
Sotainen mies.
Papin sälli.
Eräälle tuomarille.
Lystikäs leipuri.
Punaiset nuijat.
Ajatelma.
Nukkuva kaupunki.
Veli Markkus.
Tuhlari.
Khodjà.
Vänrikki.
Hauturin valitus.
Laiskurin laulu.
Integer vitae.
Hämäläinen hyräily.
Naamarin takaa.
Juhannus.
1.
Niin lenseen lämmin on nyt suvisää,
on luonnon suuri sunnuntai,
ruiskulta heilimöi ja kimmeltää,
ja kaikki varret marjan sai.
Ja siitintomun taikaonnestaan
maan sadat yrtit uneksuu,
ja yli töllin käsivartensa
lyö lemulatva omenapuu.
Jo linnut hautoo sammalpesissään,
maa siittää, minkä tuuli toi,
puut pihkaa vuotaa, toukat siivet saa,
ja soitimesta luonto soi.
2.
Nyt mulla on rinnassa juhla,
veri kiihkeimmin suonissa lyö,
soi pääni päällä lemmen kiivaat kertut,
ja silmäin eessä päilyy, häilyy teon täydet tertut,
taas aatos on selvä ja terves ja seljas
kuin viileä, valkea sydänkesän yö.
Ma seison keskellä tietä
sädekylvyssä auringon,
käy voiman humaus ja rinnan täyttää,
ma kauvas katson, huuruilta nyt pilvilinnat näyttää,
ja valkoiset vainiot aalloissa käyvät,
kuin ruskean kyntäjän käynti mulla on.
3.
(Kaupunkilaiskuva).
Nyt rinteillä keinut kiikkuu,
ei vapaata naurua kukaan nyt kiellä,
kas kansaa kuhisee poppelitiellä,
ja lahdella pursia kiikkuu.
Ja laiva se möljältä jurraa,
limot laidoill' on, lippuja, liinoja liehuu,
ja vallaton vaahto se keulassa kiehuu,
soi kannella torvet, hurraa!
Käy lehtimajoissa kuiske,
ja riemusta raikuu raunion holvi,
soi laulu ja tahdissa tempovi polvi,
ja kuuluvi hameen huiske.
Mut mäellä kiertää leilit,
ja kiiltävät kääsit ne sannalla pyörii,
pst, korkkia lentää, ja viinurit hyörii,
kun paukkuu pallot ja keitit.
Nyt renki on kirjoissa herran,
ja sällikin liikkuu kuin porvari aivan,
hän unhotti hetkessä viikkoisen vaivan
ja hihkuu nyt hiivassa kerran.
Ja pikkiset piijat ne töytää,
vyöt, sulat ja kirjatut nauhat ne viippuu,
ja karttuunihameet poimuissa riippuu,
kai kaikki ne lykkynsä löytää.
Sillä monell' on kukka ja kulta. —
Kas lautalla kokko jo loimuu ja paukkuu,
tulisoihtuja sinkuu, ja koirat haukkuu,
ja rannall' on kahvitulta.
Mut mestari nurmella nukkuu,
ja muori se ruohikon liinalla peittää,
lapsjoukko lastuja liekkihin heittää,
ja käki se kuusessa kukkuu.
Se kukkuu luonnolle rauhaa,
se kukkuu toiveita karuhun pintaan,
se kukkuu iloja ihmisten rintaan,
ja elämä juhlii ja pauhaa.
4.
Ma tahtoisin tuonne, miss' elämä soi,
ja joukot niin hassusti karkeloi,
ma tahtoisin itseni sälliksi luulla
ja tahtoisin laulaa, en kuulla.
Ma heittäisin muokatut tavat pois,
ja hetkeksi hehkua sieluni jois,
ma heittäisin valheen sen hienon ja kieron
ja kisaisin maantiellä mieron.
Mut tiedän, ois nauruni onttoa vain,
ja huonoksi huomaisin, mitä mä hain,
näin kaukaa kun katson, niin maalata saatan,
en taivasta maalaa vaan maata...
5.
Kas pursi lahdelle laskettaa,
sitä ohjasi poika nuori,
hän katseli silmihin neitoaan,
ja vankka oli käsi ja ruori.
Mies nuorille vyötäille kätensä vei
ja kuiskutti pursipuulta,
se poika ja pursi ja lempensä nuori
pois liitivät myötäistä tuulta.
Ma rannikkopolulta pakenen pois,
niin, liitäkää lemmessä siellä!
Oli mullakin lempi mut hukkasin hullu
sen elämän turhuuden tiellä.
6.
Elämän malja maista pohjaan kerran,
kun suuri hetki kutsuu suureen juhlaan,
kun elämä niin rikkaan runsahasti
paraita lahjojansa tuhlaa!
Nauti, naura joka kiitävä hetki,
iloitse, juovu elon kyllyydestä,
anna paraasi elon jumalille,
laula syvästä sydämmestä!
Iloitse nuorna hetket hekumoiden,
elämän viinapuusta sauvas vuole,
otsalla onni vaikka ostettukin
hymyillen pala, sammu, kuole! —
7.
Ästun valkeaan kaupunkiin,
kaikkein porteilla limot loistaa,
kotiportill' on tyhjä paikka.
Muistan kuusen, se seisoi siin',
koska isäni kirstu vietiin
mustaan kuoleman kaupunkiin.
8.
Unelmien laihossa, satujen tarhassa
taivaalta korret kastetta joi,
sinisten kukkien tuoksuja kantain
muiston tuuli se laihossa soi.
Keltaiset korret, kultaiset tähkät
toistensa sylissä heilimöi,
kirkkaaksi täytteeksi tähkät taittui,
viikate välkkyi ja sirppi löi.
Nälkäiset silmät, kalpeat kasvot
unelmien tarhaan tuijottaa,
onnensa osaa kaikki ne oottaa,
eikä ne kaikki osaansa saa.
9.
Jauhata, jauhata elämän viljaa,
jauhinkiviä liikuta hiljaa,
että olis täydet laarit ja aitat
ja haihtuisi huolet ja haitat!
Pitkä, pimeä talvi on eessä,
pakkanen ajaa jäisessä reessä,
taipaleilla on nälkälän talot,
ja roudass' on siniset salot.
Jauhata, jauhata elämän viljaa,
pitkä on matkasi, kulje hiljaa,
kylvä ihana siemenes multaan,
niin herää se kesäiseen kultaan!
10.
Pois sairaat houreet karkoittaa
ma tahdon ja matkani päähän,
ma tahdon kulkea pystypäin
ja syöksyä myrskysäähän.
Viluvirrassa tahdon ma kylpeä
vaikka kylmissä jäissä ma uisin,
että oppisin kimmat kamppailemaan
ja että ma karaistuisin.
Ja itse ja yksin ma koittaa saan,
enkö hyökyjen keskellä kestä,
en vaahtojen suolaa ma syyttää saa,
jos kuonaa en pois voi pestä.
Ja loppuhun tahdon ma taistella näin
ja myrskyssä huutaa kerran,
vaikka kylmälle rannalle noustessain
ois maata vain kyynärän verran.
1901—02.
Vuorivaeltaja.
Yksin.
Yksinäinen ja ylpeä jylhyys
on korkeiden vuorien otsalla,
arkihyve nousee kuin sauhu
laaksojen ilokunnailta.
Sen, ken vuoren huippuja tapaa,
sen ei hyve laaksohon näy,
yllään ijankaikkisuudet
yksin hän kaatuu, yksin hän käy.
Vuoren yössä.
Ma kuulen sen yössä yksin,
maanalaiset kosket soi,
on vuoressa ryske ja riemu,
siellä hiidet moukaroi,
ja tunturi iskevi tulta,
yli sinkovat tähdet jäiset,
itse taivaan istuin värjyy,
niin takoo vain jättiläiset.
Ma kimmon ja kauvas katson,
ma katson kaikesta pois,
ja sydän paisuu kuin palje,
kuin rinnasta kalkutus sois,
taas uskon ma unteni suuruuteen
taas suurelta elämä näyttää,
on aatos kuin pitkäisen leimaus,
ja ylpeä onni mun täyttää.
Soi moukari, jylise yössä!
Oi, ihana luomisyö!
Tuhatvuotisen tunturin voima
mun rintaani moukari lyö!
Taas tahdon ma kohtalon kamppailuun
ja hiisien hehkun saada,
ejaa! te tunturit ylväät,
ei laakson puut mua kaada!
Norja, Anariepiggen 2/VII 1900.
Epäily.
Kuin varas yöllä hiipii epäily
ja unet ihanimmat häätää,
se hyytää hymyni ja uskon vie,
se ivaks ilon sanat jäätää.
Kun kiihkein kisa käy, se irvistää,
kun malja maljaa vasten kilkkaa,
se repii ihania valheitain
ja maata, taivasta se pilkkaa.
Se elämäni pohjaa penkoilee
ja järjen kanssa lyö se veikkaa,
luukalloja se huomaa kasvoissa
ja kaikkeen merkkinsä se leikkaa.
Näin tyhjäks hurskauden humalan
ja sielun sairaalloisen siiton, —
ma kirkkaan epäilyn jo valitsin,
tein kohtaloni kanssa liiton.
Yössä.
Ma luulin, että täytetty ois mitta,
min määräs mulle taivaan kohtalo
yön, pitkän tuskan, epätoivon jälkeen
valkenis uuden, suuren onnen aurinko!
Mut uudestaan ma lyötiin piinapenkkiin,
mun elämäni suuri erehdys!
En noussut miesnä, läksin pelkurina,
oi, äitini, oon iltapäiväis hämmennys.
Kyyneltä monta itkit poikas tähden,
kulkuni loistohon et tyytynyt,
näit sielun sokean, mi aina eksyi,
yksin nyt itken, yksin itket sinä nyt!
Firenze keväällä 1906.
Keijut kuutamossa.
Syyskeijut kauniit ja kaihoisat
ne lähtehen reunalla karkelevat
ne liitävät noin, ne liehuvat näin,
ne kääntyvät kuuta päin.
Niillä sinivihreät harsot on,
lie kudottu ne kullasta kuutamon,
kivet kiiltävät vyötäillä loistavat öin,
minä keijuja ikävöin.
Minä näin, minä salaa katselin,
ma itseni, eloni unhoitin,
kuun kultaan ja lehviin ne leijui pois
kuin herkintä unta ne ois.
Ma tiedän, on keijuni valhetta vaan,
kun käyvät ne lähteelle karkelemaan,
mut kaihon ne tuo ja surun ne vie,
kun lehdistä kahisee tie.
Ja tiedänhän, tiedänhän onneton tuon,
että näin minä hunajamyrkkyä juon,
ken keijut on nähnyt kerran vain,
kuin unessa kulkevi ain.
Tunturitytön laulu.
Minä se olen tunturityttö
ja laulelen pitkin iltaa,
kaitsen ja vuottelen vuohiani
ja juoksen karjasiltaa.
Mitä ma impi itkisin,
kun kesän saan minä nauraa,
laaksossa kulkee ystävä
ja kylvää kultakauraa.
Istun vuoren reunalla
ja vierellä kosken vahdon,
hilpeän ystävän laulua
ma laaksosta kuunnella tahdon.
Ylitse pauhaavan rotkönsuun
ma heilutan jalkojani,
kultani kun näen tulevan,
niin huiskutan huivillani.
Norjassa, Hövringsäter'illä 4/7 1900.
Viinilaulu.
Juoda, juoda tahdon
vaikka hukkuis maa,
läpi viinivahdon
Eeden kangastaa.
Vaivuin, nousin, itkin,
paljon kovaa koin,
katuviertä pitkin
hoipersin ja join.
Kun ma nautin enin
tunsin tyhjyyden,
toisen luota menin
toista lempien.
Yhtä, yhtä anoin,
suurta elämää,
säkenöivin sanoin
yötä ymmätää,
nähdä elon pohjaan,
kuolla korkeimpaan,
nähdä, mikä ohjaa
meitä oikuillaan.
Tuskin sentään kadun,
että juovuin, join,
hiihdin hengen ladun,
kauniin laulun loin.
Tänään tahdon juoda
murheen mustimman,
huomena saan luoda
laulun kauneimman.
H:linna kesällä 1908.
Helatuorstain virsi.
Helatorstain pyhät tulet loistaa,
yli vetten helkalaulut soivat,
kedon kukat päivää kumartaa,
lehtoin vihreet urut ilakoivat.
Täm' on vanhain jäämein toukojuhla,
mua ei jäytää saa nyt Jahven kauhut,
nämä järvet, vuoret, vihreet haat,
niille kohoo kevään heljät sauhut.
Pakanainen sydämmeni heltyy,
mannun emolta kun saan ma voimaa,
kirkon kelloja ma pakenen,
jotka synnistä vain aina soimaa.
Auringolle, joka loistaa mulle
pitkän pimentoisen ajan takaa,
uhrin teen ma, taivaan kruunulle,
joka lämpöään niin hellään jakaa.
Korkeimmalle vuorelle ma nousen,
jot' ei kukaan astunut oo vielä,
turvealttarin teen nähdä sen,
joka laulain astuu laakson tiellä.
Jok' ei elon arvoitusta tunne,
haaveilee vain onnen ruusumaista,
uhrini kun sammuu sammaliin,
käyn ja etsin itselleni naista.
Niinkuin nuori jäämein metsämies,
otan hänet väkisin ja salaa,
jota elon yössäin etsin ain,
jota sielu hulluudessaan halaa.
Kannan hänet omaan maailmaani
niinkuin luonto, joka lapsen sulkee,
kauvas yli ikivuorten pois
aurinkoinen henki hiljaa kulkee.
H:linna 28/V 1908.
Vuoritiellä.
Ken vuoritietä kulkee,
hän aina yksin on,
se tie, mi tähtiin viittaa,
on jyrkkä, paluuton,
hän teräviin erämaan kiviin siellä katujan jalkansa lyö,
on kumppanina kuilut ja tumma, tyhjä yö.
Ken vuoritietä kulkee,
ei luota itseen vain
vaan ijäisyyden voimaan,
ei uhmaa suotta ain,
vain laaksojen laulajilla suurhulluus säkeinä soi,
ken itsensä vain näkee, yön vuorta ei nähdä voi.
Ken vuoritietä kulkee,
ei ennen rauhaa saa
kuin kaaoksesta kerran
hälle Kaanaa kangastaa,
ja vaikk' olis valhetta kaikki, mitä näkee hän kaatuessaan,
kuin Mooses hän kamppaeli, hän on nähnyt sen ihmemaan.
Per aspera.
Riemujen ruusuja lemmin,
unhotin okaan,
täytyykö vielä mun vaipua
elämän lokaan?
Vaaditko, elämä, multa
tasaannusta vai tulta?
Suuri on määrä mulla:
suureksi ihmiseks tulla!
Täytyykö tuli mun heittää
toivoni siltakaariin,
vaihtaa rakkausvuode
vihattuun sairaspaariin,
yössäkö henkisen hallan
kerran jäähtyä vallan?
Ei, ei! Vaikka ma vannoisin
tuhannen valaa,
sairas ja nälkäinen sydän
jäässäkin palaa!
Kesällä 1908.
Vanha viiri.
(Sisarelle omistettu).
Torin yli kuudan sillan valaa,
loistaa yli vanhain taitekattojen,
valkeen kirkon yllä kevättähdet palaa
kimmeltäissä lohikäärmeviirien.
Vanha viiri soittaa mulle salaa
unohdetut soinnut lapsuussatujen,
yö on ihana ja harras aatos halaa
suurten suvilintuin ääntä ootellen.
Ah, ma muistan ne, kun jäät jo lähti,
kummat linnut tuli, aukes taivaan piiri,
viirin alla seisoin katoll' yössä.
Niinkuin kultamerta sousin valovyössä,
laiva oli katto, purje vanha viiri,
siihen välkkyi kevään viime tähti.
H:linna keväällä 1908.
Uhrialttari.
Sinä Siiri et enään kisoissa käy,
sin' et kompia vastaani visko,
sinä virsiä laulat ja huokailet
kuin säyseä laupeussisko.
Sinä iltakirkkohon hiljaa käyt
ja lähetysjuhlissa kuljet,
ja elämän suurilta iloilta
sinä ihanat silmäsi suljet.
Kun paistaa päivä ja kevät soi,
sinä silmääni väistät ja kiihdyt,
sinä itket kurjaa maailmaa,
ja sairaissa haaveissa viihdyt.
Pois heitä, Siirini, kujeet nuo,
taas käykäämme metsän teitä,
vain lemmen keijut, ei enkelit
saa siellä seurata meitä.
Mua pakahaksi sanot taas,
sitä, Siiri, en enään salaa:
mulla uhrialttari metsässä on,
siinä syämmeni sulle palaa.
Paratiisiunelma.
Miitä ilahuttaa mun sydäntäin
vaikka laakerit tielläni makaa,
jollen näe sua, sydämmeni morsian,
min kanssa ne tahtoisin jakaa.
Ja vihreinkin laakeri lakastuu
mun otsani kiharissa,
mut suloinen, ihana ikuisuus
on Sobeidan suudelmissa.
Tuliruusuja, iloruusuja,
minä kylväisin jalkojes juureen,
yön yhden ma tahtoisin tuijottaa
paratiisiunelmaani suureen.
Tuhat yötä ja yksi se yöni ois,
kun nukkuisin suudelmiisi;
kun heräisin, autuuden aamu ois,
uus, ihana paratiisi.
H:linna kesällä 1908.
Sonetti Siirille.
Jo varhain kovan onnen aika koitti
ja ikivieraaks tahtoi tuska tulla,
mun korvissani kaiken tyhjyys soitti,
mua kohden kalma kulki soittelulla.
Ei sydämessä sijaa kelleen mulla,
mua mustat erheet, syksyn synnit moitti,
ah, silloin sinut näin ja ilo voitti,
kas, elon soihtu oli käissäs sulla.
Se loisti yli öisen erämaan,
se loisti niinkuin aamu kultarannoin,
ja kalma väistyi mua varjoillaan.
Sain tulta rintaan, nousin voimaan uuteen,
taas elämälle sydämmeni vannoin,
taas uskoin ihanuuden ikuisuuteen.
Katso, yli kedon kukkain.
Katso, yli kedon kukkain
hiipii suven sulavuus,
niiden kultateriin välkkyy
tähtitarhain ikuisuus.
Sin' oot pieni kellokukka,
joka untaan soittelee,
kauneuden ikuisuudet
silmistäsi säteilee.
Istukaamme tässä illoin
kuin ois yllä lemmenpuu,
tähdissä sen latva läikkyis,
oksilla sen soutais kuu.
Siimeksessä sylityksin
turhat tuskat unohtuu,
nuoren, suuren tarinamme
kuulle kuiskaa lemmenpuu.
Kuu se valvoo valheitamme,
kunnes näkyy harmaa maa,
päivä nousee, — sammakkoina
ihmisäänet kurnuttaa.
Mataleenan verivelka.
Sä annoit mulle mesimyrkkyä,
kun vasen kätes maljaa välkytteli,
sä oikeen käden kiedoit kaulahani
ja käärmesielu silmissäsi eli.
Ties vasen käsi mitä oikea,
yön hekumaan kun yhtyi ahneet huulet,
nyt kiroukseni ma sulle heitän,
jos omantuntos hirmuääntä kuulet.
Sä vehmain rinnoin minut huumasit,
sua syleilin kuin levotonta merta
kuin saisin suoniin uutta elämätä,
mut kuohuistasi puhkes turman verta.
Nyt tahtoisin sun uuteen syleilyyn,
min lemmon lieskat syämmes kärventäisi
ja ilostasi salaa ilkkuvasta
vain synkkä epätoivon huuto jäisi.
Sä itse tuta saisi kaikki tuskat,
mi mieltä repii, riistää kaikkialle,
ja verivelkasi, sen maksaa saisit
sun oppi-isällesi, Saatanalle.
Ilon kuningas.
Mull' oli omanani lumolinna,
siell' loisti unelmien kammiot
ja toivon lamput, sadun Sainiot,
ma istuin siellä kultatuolillani,
ja onnen kruunu välkkyi otsallani,
pois, minne katsoin, onnen, hymyn näin,
ja suuri ilo pulppui syämmestäin.
Näin mainettaret liikkein sulavin,
ne valkein sormin kanneltansa löi,
ne toivat mulle tuoreen laakerin
ja laulaen ne minut ympäröi.
Siell' liehui hehkuhuuli lemmettäret,
ne ruusumaljojansa mulle toi,
mua kiehtoi kauniin varren heljät vyöt
ja valkeet rinnat sekä silmäin yöt,
ja huuli huulta janos, sydän hekumoi,
kun nuori, vilkas veri karkeloi.
Ma olin linnan ilon kuningas
ja naisten, kullan, maineen valtias,
yön juhlasta ma riensin päivän juhlaan,
ma aarreaitastani ammensin
kuin tuhlari, mi kaikki tuhlaa. —
En yötä nähnyt enkä konnain töitä,
maanalaisia rujo kääpiöitä,
ne katein korvin kuuli kanteleita,
ne ristin rastin kaivoi kaivannoita,
ne salakäytäviä teki öin,
kun ilon sanoilla ma säkenöin.
Ma surun haltioille surman vannoin,
ma join ja juovuin, nauroin, suuta annoin;
en kuullut moukarien kalkutusta,
en kuullut kiimakasta kirousta,
en kuullut tulilankain sähinää,
kun mustat peikot nauroi: hähhähhää!
Mut soitto soi, ja naiset huumas pääni,
ja huulillani hehkui kiivas viini,
soi silloin läpi salin kauhun ääni:
"Oi, kadotus, on linnan ovet kiinni,
syö tuli lattian, jo nousee sauhu,
maan alta palo, ryske, pauhu,
oi, pelastakaa helmet, kullat korjuun,
maa vapisee, ja linna horjuu."
Maan alle syöksyvän ma linnan näin,
ja sauhun keskelle ma yksin jäin.
1904.
Nyt tahdon huoneeni koristaa.
Nyt tahdon huoneeni koristaa
havun lehvillä, kypresseillä,
oi, tulkaa kelmeät suruttaret
hämyn tummilla säveleillä.
Mun ympärilläni liehukaa,
ettei veis mua velhot hurjat,
epätoivon velhot ei nähdä sais,
miten kyyneleeni on kurjat.
Mä kurjuudessani kuuntelen,
miten iloni varjosta nauraa,
kun auttajan kättä etsiessäin
näen käissäni oljen hauraan.
Mun kynnykselleni kalma käy,
tuhon leima on otsaani lyöty,
Manan neitonen, punainen purtesi tuo,
on onneni viety ja myöty!
Oi, miksen enään koskaan ma saa
kevätpäivien riemuja maistaa,
oi, miksei kuin ennen taivas nyt
mulle toivoa saata paistaa.
Siis tulkaa, maireat manattaret
ja seppelöikää mun pääni,
kun astun varjona venheeseen,
soi Tuonelan joutsenen ääni!
Siellä sija mulle on siivottu,
jäävaahtinen viluvuode,
liian lämmin syämmeni rauhan sais
iki-unhon virrasta juoden.
Täbtiyössä.
(Arvid Järnefeltille omistettu).
Yli korkeiden vuorten ja merien,
missä tähdet ikävöi toistaan,
on piirretty kultaisin kirjaimin
sun käsialas, mi loistaa.
Se kirja on pyhä ja ikuinen,
sen merkit jo ammoin nähtiin,
Sä, Ikuinen, piirsit ne hengelläs
yön avaruuksiin ja tähtiin.
Ma koroitan katseeni taivaisiin,
kun pyhälle vuorelle harhaan,
Sinä hedelmöität mun hengelläs,
minä kaihoan tähtitarhaan.
Mun sieluni syvyyksiin kajastaa
sun ihana tähtiyösi,
ma tunnen kuin ikuinen rauha sois
ja ma aavistan ihmetyösi.
Ma nään kuni välkkyvän viittauksen. —
Alas rauhan majoille lähden,
ah, ihana, öinen ilmestys
loit tielleni uuden tähden.
Pesäänsä suojeleva lintu.
Tästä käy sun kotiis tie,
— älä vie, älä vie! —
Laulan kerran kesässäni,
nyt on pojat pesässäni,
— älä vie, älä vie! —
Iloisemmin laulu sois,
— mene pois, mene pois! —
pojat huutaa, jyvä mull' on,
koti myöskin hyvä sull' on,
— mene pois, mene pois! —
Puute puussa, ruoka maass',
— tule taas, tule taas! —
kun on kirsi kireimmillään,
kun on virsi vireimmillään,
— tule taas, tule taas! —
Samumtuuli.
Läpi maailman raskas huokaus käy,
yön tuuli haudoilla laulaa,
ja ihmiset ilkkuen itseään
ne toisensa ristiinnaulaa.
Ja toistensa syliin syöksähtää
tulituskissa mies ja nainen,
ja onnen aurinko pimenee,
yöss' ilkkuvi paholainen.
Tien varsia ihmiset hoipertaa,
ja usko oikeaan sammuu,
tulipaloja taivaat heijastaa,
ja turmion torvet ammuu.
Läpi maailman kulkee kirous
kuin myrkkyinen samumtuuli,
ken kuuli sen siipien suhinan,
se kuolemanlaulunsa kuuli.
Yön tiellä.
On eessäni tumma tie,
se hämäriin härmiin kääntyy,
taa haihtuvat iloiset autereet,
ja päivän metiset mantereet,
mun sieluni vilussa nääntyy.
Pois iloni karkeloi,
ja lämpöiset nuotiot riutuu,
ja seudut sumuhun vaihtuvat,
ja kangastukset ne haihtuvat,
ne vaaleiksi kuviksi hiutuu.
On ympärilläni yö,
en löydä mä ystävän kättä,
naissilmäss' ei lempeni lepäile,
minä onneni osaa epäilen
sopusointuja löytämättä.
Pois erämaahan ma käyn
ja itseni surulle vihin,
yön haltioille mä itseni myön,
ma kanteleeni rikki lyön,
kuin aave kuljen — mihin?
Erakon virsi.
Jylhiä jyrkänteitä erakkona polen
ja koitan unhoittaa, mit' olin, olen,
ma elin kyllin, tiedän, ihmisiin on usko
kuin vuoriin hälvenevä heikko rusko,
korkeempi, kauniimpi kuin kaikki ihmistyö
on tähtirikas Luojan luomisyö.
Laaksoista altain eroittaa mun sumumeri,
sieltä mun sieluni vain valheen peri,
täällä ma säilyttää voin, mik' on itseäni,
täällä ma loppuun mietin elämäni,
ikuisuuskaihot pyhät; syvät synnin veet,
totuudet kirkkaat, väärät todisteet.
Ihana yksinäisyys! Vuoret, tähtitarhat!
Tänne ma kätken kaikki elon harhat,
tunnen ma läsnä hengen jalon, ikihyvän.
Kun viime hetken tunnen lähestyvän,
sauvani taitan, kuljen hiljaa yöhön pois
kuin ei mua koskaan täällä nähty ois.
Elämän lähde.
Elon lähde, kultalähde,
taivas siihen loiston loi,
pehmeällä partahalla
unten yrtit unelmoi.
Kumpuu ruskeet ruostenesteet,
syvin suonin pulppuaa.
Juo ja suoniin voimaa virtaa,
silmäs lähteen loiston saa!
Mutta heljän lähteen luona
kasvaa tumma tiedonpuu,
tähtiöin se lehtiin puhkee,
lähteen silmään varjostuu.
Katkerat on tummat tertut,
älä koske, älä syö,
luulet itses tietorikkaaks
kuin on tähtein tuhatyö.
Otsas oppi silmääs varjoo,
hylkäät elon raikkaan veen,
kasvaa puu mut lähde kuivuu,
itse kuihdut hiljalleen.
Kuljet kalman yrttilaaksoon,
tyhjyys vuorten yöstä soi,
et nää enään lähdettäsi,
varjot päätäs vartioi.
Älä etsi tiedonpuuta,
hukut tenhoon hulluuden,
turhaan lasket taivaan tähdet
hourehissa harhaillen.
Seppelöitse nuori pääsi,
astu kultalähteen luo,
helkä ilokanneltasi,
jumaljuomaa hetken juo!
Firenze 3/V 1906.
Onnen orjat, — mannun orjat
Kas haaveksijat, laulajat käy soittain laulumetsiin,
ne elämätä pakenee ja elämää ne etsii,
ne haaveilevat kirjavista seikkailujen maista,
mut noille onnen orjille ei onni koskaan paista.
Mut mannun orjat ontuvat ne leipäsarkaa kyntää
ja kullan ääntä himoten ne toistaan vastaan ryntää,
ne tahtoo kaataa metsämme ja kauniit laulupuumme
ja tukkia ne tahtoisivat kullallansa suumme.
Mut vaikka metsät kaadettais, on meillä korkeet vuoret
ja vaikk'ei meillä leipää oo, niin meill' on mielet nuoret,
me oomme ilon oppaita, kai mieron tielle jäämme,
mut kaukorantain kullassa suur'unelmat me näämme,
kas kullankuokkijoista jää vain kuokat, jotka maatuu,
mut meidän laulut lentelee, vaikk' kuoppaan ruumis kaatuu.
Ristitarbassa.
Ainä nurmella istun illalla,
näen puiden vihreät verhot,
ja ympäri ristien harmaiden
käy karkelomieliset perhot.
Ja toukat kierivät lehdillä,
tuhatjalkoja maassa ryömii,
maan alle ne hitaasti kiemurtaa
puuristeihin madonsyömiin.
Pääkallo ruohosta irvistää
kuin vielä se nauraisi vaivoin,
mies oli kai haudankaivuri,
joka omaa kuoppaansa kaivoi.
Hän lauleli päivät iloissaan
ja nukkui kuorsaten yönsä
ja kuokkansa ääreen nukahti
toraveikolle jättäen työnsä.
Mitä maailma on, mitä ikuisuus,
joka taivaan otsalla päilyy,
kun ihminen on kuin varjo vain,
joka täällä hetken häilyy?
Miks paistaa päivä ja loistaa kuu,
miks myrskyt purttamme paiskaa,
kun elämän rannalla loistaa luut,
koi syö sekä ruoste raiskaa.
Täällä mieli taistoissa taivaltaa,
ja äänet huutoihin hukkuu,
se autuas on, ken hiljaa käy,
se myös, ken nurmessa nukkuu.
Pois kadotuksien kauhistus,
että kaikki on musta multa,
vielä elämän kannelta soittaa voin,
vielä mulla on voimaa ja tulta!
Ma tahdon kauhuni kukistaa
ja myrskyissä voimaani koittaa;
minä tahdon kuololle hymähtää
ja kompalauluja soittaa.
Impilahti, vanhalla kylänhautausmaalla 1901.
Pääsiäiskellot.
Hiljaa! Pääsiäiskellot soi,
ihmiset hiljaa kulkee,
ylitse hankien ihmiset käy,
mitä ne rintaansa sulkee?
Hankien alla on vihreää,
koska se heräjää?
Hiljaa! Pääsiäiskellot soi,
kaukana maailma pauhaa,
sinne ma tahtoisin taisteluun,
täältä en löydä rauhaa,
tahtoisin lumisten Alppien taa,
missä on vihreä maa.
Hiljaa! Pääsiäiskellot soi,
kammion seiniin soinnut riutuu,
rinnassa polttaa, pistää ja lyö,
päiväni hämyyn hiutuu,
käsiini lasken sairaan pään,
tahtoisin etelään!
Hiljaa! Pääsiäiskellot soi,
kolkko ääni rinnassa soimaa.
Soispa myrskyn kellot nyt,
soispa ne mulle tahtoa, voimaa!
Hiljaa hiipien tulee yö,
levoton sydän lyö.
Vuorivaeltaja.
(Pekka Haloselle omistettu).
Vuorten iljankoihin taivaat hohtaa,
ihmishengen jälkeä ei kohtaa,
viimat viiltää,
ikijäiset huiput siellä kiiltää
loistoss' auringon,
siellä maailma on
suuri, avara, ja katse kantaa
kauas korkealle äärettyyden rantaan.
Siellä ihmiset on kääpiöitä;
synkät, harmaat vuoret miettii öitä,
jolloin tuotiin
alkusora, Luojan taide luotiin,
tähdet usvain taa,
merten helmaan maa
sekä kaikki kaunis, jylhä, suuri,
uhmaajain ja titaanien ylväs muuri.
Kunnian kukkuloilla kylmät viimat
vinkuu; sammuu tulikuumat kiimat,
tunteet jäätää,
elon laaksosta ne vuoriin häätää
öisen etsijän
valost' elämän,
korkeelle, miss' alkaa unten ukset,
piilee aatteen aarteet, kaarneet arvoitukset.
Sinne nousin hinnall' elämäni
kalmankylmät huiput edessäni. —
Rintaa viilsi
vaikka kaikki ympärilläin kiilsi
kirkkain timantein.
Sydämmelle vein
käteni, mi etsi ystävätä,
elämää, kun vuoti haavat, huusi hätä.
Näin ma erakkona elämäni,
kävin tuomioni, käräjäni
sielussani
kilvoitellen Jakobpainiani;
kalmaa uhmaten,
voimaa vuotaen
epätoivon kurjat kuilut kävin,
karaistuin ja kasvoin mielin ylentävin.
Teiltä sain ma, vuoret välkkyväiset,
kylmät järjen leimut, mietteet jäiset
vaarat kestää.
Vietit, vallat ei saa nyt mua estää,
jotka juhliin pyys.
Kylmä ijäisyys!
Sulle uhraan ilot, haaveet nuoret,
erakko nyt laaksoon käy, hyv' yötä, vuoret!
Helsinki 1904.
Vieraalla maalla.
Vierahalla maalla itken,
kidun, kuihdun hiljalleen,
oksaan kypressin ma surren
ripustin jo kanteleen.
Uupui usko, kuoli laulu,
aatos himmyy, sekaantuu,
kanneltani kaijuttavi
tuskan taimi, murheen puu.
Itkee kannel rannall' Arnon
kukkiessa toukokuun,
siltain varjoon vaipuu tähdet
aallon kultakuvailuun!
Laula kannel Suomen yöstä,
nyt on koivu lehdessään,
sairas on sun helkyttäjäs,
kaikki herää elämään.
Kaikki herää, käet kukkuu,
koivut vuotaa mahlajaa,
sydämmeni vuotaa verta,
kyyneleet juo vieras maa.
Juo ne julmin, ahnein huulin
kunnes kaikki loppuun juo,
kypressien varjot viimein
laulajalle levon suo.
Firenze, Santa Maria novellan
sairashuone toukok. 1906.
Tulilintu.
Piazzaa kuljin yksin tungosteillä
niin yksin kuin en koskaan kulkenut,
äkkiä seisahduin ja hätkähdin
kuin astunut ma oisin ruumiille.
Pois siirsin jalan kivilaatalta,
johonka aika piirsi sankar'nimen,
kaikkien tulisieluin oppi-isän.
En kuullut enään kamasaksoja,
en kuullut tuhmain aasein huutoja,
en ihmisäänten tyhjää toitotusta,
en nähnyt enään torikyyhkyjä,
mi suihkukaivoll' likaisina kylpi.
Tuntui kuin soinut oisi pyhä hymni
mun pääni päällä sekä siipein suihke,
katseeni nostin sinitummaan ilmaan
kuin nähnyt öisin suuren tulilinnun
tuhasta kirvonneena kirkkauteen,
hälveten kuin heljä hengen näky,
kohoten kuolemattomuuden ääriin
mykkänä läpi mykän avaruuden
maailman tuskanhuuto povessaan,
sen vasta laulaaksensa taivahissa
istuen Jumalansa olkapäällä.
— — — — — — — — — —
Savonarola, taivaan tulilintu.
Sairashuoneessa.
Kelmeät kasvot, nälkäiset silmät
nään sekä kuulen voihkaukset:
Cane Dio! Porpa Madonna!
Soi kuin naukuisi Tuonelan ukset.
— Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Vihreä valo kammiossa,
kalman kylmä väri väilyy. —
Katossa suuri lukki kutoo
mustan verkon ja päälläni häilyy. —
— Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Tuntuu kuin pyöreestä akkunasta
vyöryisi maailmanpalon laava,
seisoisi aika, sammuisi sydän,
rinnassa aukeisi vanha haava.
— Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Ah, eikö armoa, apua missään!
Turhaan kohoon ja voimani kerään,
vaivun kuin hautaan ja varjouneen,
aivoissa hirveät kuvat ma herään.
— Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Huoneessa tunnen jo kalman hajun,
en voi itkeä —, onnetonna
kuuntelen yössä, helvetti huutaa:
Cane Dio! Porca Madonna!
— Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Santa Maria novelia 1906.
Sairasvuodeunelma.
Ken oot, joka hiljaa hiipien käyt
mun sairasvuoteeni ääreen,
sinä pyyhit otsalta kylmän hien
ja muutat kuuman kääreen?
Et haasta mulle kuin haastoi muut,
tään maailman kieltä et haasta,
on katsees verhottu hämärään
kuin keijujen unelmamaasta.
Kai toisessa vuoteessa jossakin
ma lapsena kuutamoilloin
sun hahmosi unessa nähnyt oon,
oli rintani rauhainen silloin.
Sen jälkeen usein ma valvonut oon
syyssynkkää yötä monta,
oon kurjuudessani miettinyt
monta aatosta onnetonta.
Yön musta henki on puhunut
mun korviini kadotusta,
sun silmies armaassa sinessä
on päivän heijastusta.
Kas suruttaret ne suloiset
mun vuoteeni ääressä nyyhkii,
sun silmissäs vielä onnen nään,
kun kätesi otsaani pyyhkii.
1905.
Italia ihmemaa.
Italia ihmemaa,
josta haaveilin ma läsnä illoin,
miksen sua nähdä saa,
milloin vapahana laulan, milloin?
Italia, lemmen maa,
kauniiks kasvatit sa tummaa lasta,
sairaan silmä nähdä saa
tyttäres vain vangin akkunasta.
Italia, Danten maa,
Firenze, en kulje kukkihisi,
taivas täällä kangastaa,
täällä hehkui mulle helvettisi.
Macciavellin, vihan maa,
kuvan tahras Toscanasi saasta...
enkö koskaan nähdä saa
kuvaa rakkahasta kotimaasta?!
Firenze, keväällä 1906.
Miserere nostri.
Santo Lucan kellot soi
pyhän äidin ruusuvyöstä,
päivä paistaa sairasvuoteeseen,
missä havahdin ma äsken yöstä.
Santo Lucan kellot soi,
yöhön katoo aivo-aaveet,
niinkuin linnun sydän sykähtää,
vielä huumaa mua sairaat haaveet.
Santo Lucan kellot soi,
pater noster holviin kaikaa,
kädet kaareen nostan rukoillen
niinkuin ennen herkkään lapsuusaikaan.
Santo Lucan kellot soi,
korviin onnen loppuun juoneen,
oman käden kurjan käyttäjän,
vangin vieraan, tylyn sairashuoneen.
Santo Lucan kellot soi,
tuoksut tulvaa kastanjasta. —
Miserere nostri, Domine,
johda valoon sielun vankilasta!
Motto a di.
Mun vuoteeni jalkopäässä
on tahrainen sinkkitaulu
ja kirjoitus, koska ma synnyin
ja toimeni: kynä ja laulu!
Sen piirsi saastainen sormi,
ei rakkaus johtanut kättä
vaan julkea elämän pilkka,
è morto on täyttämättä.
Lie kaikki kuin säännöt määrää,
ne hoitaja täyttää tarkkaan,
kun joku kammioon kuolee,
hän nostaa kolme markkaa.
Oo huoleti, toivosi täyttyy,
saat kohta jo sulkaasi käyttää,
niin kirjoitustaitosi eistyy,
saat kuolinpäiväni täyttää.
Näen rohdoista löyhkäävät sormes,
sä naurat kuin julkea portto,
kuin tärkeät säännöt määrää
sä tauluun piirrät: è morto...!
Hän kuitilla rahansa nostaa,
oi, elämän murhepilaa!
Mies ruumiini paarille heittää,
chiantia krouvissa tilaa.
Firenze, Santa Maria novellan
sairashuone toukok. 1906.
Teräskynä.
(Kaarlo Kytömaalle omistettu).
Lauloit ennen kynäkulta,
terässäsi välkkyi viini,
ennen kuljit karkelohon,
nyt sä tartuit tahraan kiinni.
Teräs tuikki kipeneitä,
aatos liikkui päivän mailla,
nyt jo uuvut puolitiehen,
teräst' oon kai itse vailla.
Keskipäivään tieni taittuu,
elämäni viini hyytyy,
aatos harhaa, tyhjään hukkuu,
tylsään puoli-uneen tyytyy.
Itke, itke kynärukka,
työni huutaa sydänverta,
kerran näin ma suurta unta,
uneksi nyt viime kerta!
Loista, laula joutsenlaulus,
vielä kerran sytä, soita,
pärsky yöhön punaviiruin,
singo myrskysalamoita!
Houruttaret yössä tanssii,
kiljuu kärki kynän hauraan,
yli pöydän varjo väilyy,
akkunassa aaveet nauraa.
Aatos seisoo... aivot värjyy,
hämyttäret yötä kutoo...
sairas pääni vaipuu pöytään,
kynä itkee... taittuu... putoo.
Firenze keväällä 1906.
Ennen kuljin kuninkaana.
(Neiti D. Forsténille omistettu.)
Ennen kuljin kuninkaana,
sydän paloi tuliahjoin,
huoletonna laulun heitin
säkenöiden kevein lahjoin.
Nyt ma käyn kuin pakolainen,
toiset lahjat, toiset soinnut
syvemmät ja synkeämmät,
mut en rauhaa löytää voinut.
Ah, nyt tuntuu katkeralta
vieraan onnen porttiin lyödä,
säästää, sairas, rikas sielu
rahvahalle rahaan myödä.
Tuulos, 18/VIII 1908.
Kiintotäbdet.
Ennen olin onnen loistolapsi,
leikin, nukuin kodin kynnyksellä,
kaksi kiintotähteä ma tunsin,
loisti emon silmäpari hellä.
Niiden tähtein alla tieni kulki,
mut ne elon myrsky peitti multa,
usein kiinnyin suuriin kiertotähtiin,
joiden luona tuikki virvatulta.
Nyt ma olen murheen musta lapsi,
ei mua tuudi lämmin äidin povi,
kalman kynnyksellä ryömin, huusin,
mut ei auvennut sen julma ovi.
Firenze keväällä 1908.
Hädän hetkellä.
Jumala, Jumala, armoas kerjäsin,
sinut ma kielsin, sinua herjäsin,
sinut ma luotani ilossa työnsin,
salassa, surussa aavistin, myönsin.
Jumala, Jumala, elämä, suojani,
mistä sun löydän, Luojani, Luojani,
suuri hämärä henkeni peittää,
ethän sä tahdo heikkoa heittää!
Auta, auta henkeni sairaus,
sovita hämäräin tekojen hairaus,
sinussa herään ja tuhoni torjun.
Jumala, Jumala, luoksesi horjun! — —
1903—4.
Ääni erämaassa.
Ma olen ollut ääni erämaassa,
mi eksyi erehdysten ongelmiin,
ei tunne sijaa se, kuss' avun löytäis,
kuin koditon se aina kulki niin.
Se kohos autioille vuorimaille,
se heljään avaruuteen ikävöi,
se itki, etsi omaa soittajaansa,
taas kuiluihin sen hirmumyrsky löi.
Maan taivaan väliä niin harhaan käyden
ei missään löytänyt se lepoaan,
ken sovittais sen suureen sävelluomaan,
se turhaan etsi tarkoituksiaan.
Ikuinen, liitä ääni pyhään harppuun,
se sua etsii, sielun soittajaa,
sfeerien hymniin nosta heikko ääni,
elämän kukkiin puhkeis erämaa!
Leijukaa kuin valkeet päiväperhot,
niinkuin hopeekannel helkkyileisi,
silmistä kun väistyis maa kuin varjo yön,
tähdet sammuis, sydän valkeneisi.
Leijukaatte puhtaat aatokseni.
Teijukaatte puhtaat aatokseni
illan hiutuvassa hämärässä
niinkuin kirkkaat hiuteet talvitaivaalta
salasointuisessa helinässä.
Lentäkäätte kuudanhienot hiuteet,
pehmein hunnuin kaikki peittäkäätte
murheen muistomerkit, kaikki kurjuudet,
kaikki ruma loka, minkä näätte.
Tulkaa, tuutikaatte puhtahaksi,
sillä sydäntäin jo jäätää huurre,
peittäkäätte huvitulten hiilokset,
rakkauden ruumisvaunun uurre.
Umpeen luokaa elon kisapolut,
joihin vuoti elämäni viina,
laskekaatte kauvas silmän siintämiin
valkovaippa, kylmä paariliina.
Arnon rannalla.
Maan vieraan kalmankammioon
mun päättyykö viime tieni?
Lepääkö Suomeen lentäissään
ees hetken lintu pieni,
itkeekö laulun haudallain,
min vieraat kädet loivat
Toscanan iltarusossa,
kun Arnon aallot soivat?
Soittaisko suvimuistojaan
keskellä vuorten lunta,
tuutisko nuorna nääntyneen
yksinäistä unta?
Kantaisko kukkaa hellä kasi
istuttain sen multaan,
nousisko sorja kypressi
kuin patsas illan kultaan?
Vai tasoittuisko tantereeks
tai rikkaruoho peittäis,
hautaani kiertäis kulkuri
tai kiven ristiin heittäis!
Kypressin varjoon polvistuin
hän rikkaruohot kitkee,
kyynelet huuhtoo sydäntäin,
niin enkeli vain itkee.
Tuntuu kuin sydän rauhan sais,
maan alle vaipuis taakka,
tuntuu kuin taivas aukenis
ikuiseen kehään saakka.
Löytäiskö kukkakunnailtaan
yön yksinäinen tuuli;
maan tytär ehkä seisahtuis,
kun haudan kuiskeen kuuli!
Ojennan kädet valohon,
mi ihmisteitä johtaa.
Haudalla tunnen enkelin:
äitini kasvot hohtaa.
Huokaisko kesken hymyään,
ruusuja, haaveiluita,
kuivaisko silmän hunnullaan
ja siunais vieraan luita?
En tiedä. — Yli hautani
eksynyt pilvi kulkee;
— ma kuutamossa siivet nään,
mi haudan valoon sulkee.
Talvikukkia.
(Oskar Merikannolle omistettu.)
Talvi kukkii omia kukkiaan,
päivä ei päily lehdillä milloinkaan,
jäätynyt kyynel niiden sydän on,
elämä kylmä, kolkko, arvoton.
Sydämmet jäätyy kylmiin kyyneliin,
elämän iljanteihin ikuisiin,
monenpa onnen yksi talvi lyö,
syämmeni jääti yksi, pitkä yö.
Psalmeja.
1.
Riemuitkaa Herralle kaikki maa,
kasvoinsa eteen langetkaa,
hälle, mi maailman piirin loi,
kiitoskanteleeni nyt soi!
Menkäätte porttiinsa ylistämään
hänen suurta nimeään,
sydämmelle hän rauhan suo,
uudeksi ihmiseksi hän luo!
Herra on hyvä ja laupias,
sydänten kaikkivaltias,
armonsa pysyy, jos hukkuu maa,
kaikki kantelot riemuitkaa!
2.
Herra, vesikosket paisuvat,
vesikosket pauhinansa paisuttaa,
hirmuisesti aallot syvyyksissä,
suuret aallot yössä meuruaa.
Pilvenvaarut ovat väkevät,
pilvenvaarut kiirii taivaan kiireellen,
pilvenvaarut laahaa pitkin maata,
tulivaarut iskee merehen.
Herra, väkevämmin itses vyötit,
kestävämpi on sun henkes korkeus,
ijankaikkisesta kaikkisuuteen
pyhyys on sun huonees kaunistus.
Epitafium.
Ei kukaan aavista yön salaisuutta,
vain yön ja vihan voimat mua soimaa,
mut kaatunut en oman teon kautta,
viel' uskoin elämään ma täynnä voimaa.
Ken kuolon esiripun saattaa nostaa,
mi loppukohtauksen kätkee yöhön?
Korkeempi valta, joka itsellensä kostaa?
Maksettu käsi, joka johti kurjaan työhön?
Auliisti elo tahtoi lahjojansa jakaa,
mut varhain hyytyi runoniekan huulet,
mut ehkä ankeen, himmeen ajan takaa
viel' yöstä hätähuudon kuulet.
Elämä haudan yli käyköön karkelolla,
yön tilit tehdään kerran tuomiolla.
Firenze 19/V 1906.
Gloria Deö in éxcelsis!
Salainen suuri, tuntematon Mestarini,
mi valkeuden, äärettyyden loit ja ajan,
ihanan luonnon, meren, maan ja taivaan tuohukset,
Sinulle soikoon laulu yli kuolon rajan!
Sen valan, jonka tein, kun hätä oli suurin,
nyt täytän, julistan sun jumaluutes työtä,
kuin ihmeen kautta pelastit mun uuteen elämään,
kun kaikki sieluss' oli saastaa, keskiyötä.
Kuin aavistus sun hahmos kasvoi hämärässä,
maan päällä tuskin koskaan enään kotiudun.
Kyrie eleison! Väkevyyden myrskyn lähetit,
loit syrjään verhon, hälvensit myös hengen udun.
Muurari, Rakentaja, Jahve, Paan tai Luoja
tai Allah, Buddha, Kaikkeuden juuri,
min nimen kannatkaan, kuin valo yli luomisyön
ja suurten vetten ikihenkes liikkuu, Suuri.
Sen maailmoille julki julistaa ma tahdon,
ei järjestystä viisaampaa, mi meitä ohjaa,
ken, Mestari, sun käsialaas meisselöidä vois,
ken mitata vois ijäisyyden meren pohjaa!
Soi kaukainen ja pyhä ääni sydämmessä,
sen kerran perintönä Eedenistä toimme,
se avain on, mi johtaa sielun templisokkeloon,
mut Luojan irvikuvaks itsemme me loimme.
Luonnosta, Ikuisesta kauvas kirposimme
kuin jalo siemen maasta, jonka Luoja kynti,
me ihmisaattein, kirkoin taivaan täytimme,
hyveeksi paheen teimme, synniks sen, mi ei oo synti.
Kiitetty korkeuden kirkas, koskematon,
miljoonin kuoroin laulaa sulle luomakunta,
kuolemankysymysten porttiin aatos kimmahtaa,
unissakävijöitä oomme, elo unta.
Kiitetty, annat lempeen lohdun, unen lahjan,
kun musta myrsky soittaa suruun pääni,
herätät kukkatuoksuillas ja päivänsäteilläs
kuin sieluuni sois paratiisilinnun ääni.
Kiitetty, etten syntynyt ma sokeana,
koin kirkkaan tähden nään, kun yössä kidun,
kiitetty, että annat järjen hienon, hilpeän,
työn ilon, vaimon, äidin, lapsen... iki-idun.
Kiitetty ollos, koska annoit laulun taidon
ja kanteleen, mi iloks ihmisten loit soimaan,
Sinulle, Virittäjä, soikoon korkein lauluni,
sun nimes kaiku nostakoon sen valtavoimaan!
Kun lahjas takaisin sä otat laulajalta,
kun kilvoitukseni ma kestin, vihdoin voitin,
kuin elin kuolla suo mun soittoon nuorten sävelten,
ja anna uusi, kirkas, kantavampi soitin!
Tuulos 23/VIII/08.
Sairashuoneen portilla.
(Toivo Tuhkaselle omistettu.)
Yön mailla henkeni käynyt on,
oon kitunut vuoteessa kiinni,
nyt päivä valtaa mun valollaan,
ja kevät huumaa kuin viini.
Ma taakseni katson kuin Tuonelaan,
yön kauhuja värjyen torjun,
kuin elämän kyllyyttä juopuneen
ma ristikkoportilta horjun.
Sen taakse tummukoon entisyys
yön varjoon tuskan ja tuonen,
nyt elämän viini virratkoon
taas täyttäen sairaan suonen.
Ah, kauniimpi sille elämä on,
ken Tuonelan portille tohti,
hän kulkee kuin autuuden aurinkoon,
hän kulkee elämää kohti.
Kotiinpalaaja.
1.
Taasen armas tuomi tuoksuu,
tintit puissa piipii,
Luojan luonto vihannoi,
ja purot polskaroi.
Vihreen lehdon veräjillä
päivän säde hiipii,
mut ei sielussani, oi,
nyt kevätenteet soi.
— Sillä kuolleet on lapsuuden laulut,
lie mennyt jo ilo muu,
jo himmeni silmä seijas,
ei herätä vihreä puu.
Vaan elämän mylvivät myrskyt,
mun herättää voivat vain,
sillä maailman pikarista
ma myrkkyä juoda sain.
2.
Kukat kirjavat loisti, kun ketoa kuljin,
ma tuijotin nuoriin, leikkiviin lehtiin,
käet kukkui ja kiurut lemmessä lensi,
kun pellolla raskaita toukoja tehtiin.
Ma maailman katuja kuljin yksin,
niin usein ma kasvoni päivältä peitin,
ma tuhlaripojan polkuja etsin
ja kultani lokaviemäriin heitin.
3.
Kuin ennen ei luonnon laulu soi,
kuin ennen ei niityt vihannoi,
niin vieras on käenkin ääni.
Sillä turman tuoksun ma kanssani tuon,
naissilmään ma riettaan katseen luon,
ja väsynyt on mun pääni.
Oon väsynyt tietoihin vaivaisiin,
niin iloihin maisiin kuin taivaisiin,
ma kuljen tyhjin toimin.
Ma käyn ohi kirkon muurien,
yli toivontaimien juurien,
ja kalman kukkia poimin.
4.
Ilonaisten kanssa ma nauroin,
valeveljien kanssa ma join,
sanat suuret huumasi pääni,
ma itseäin ilkamoin.
Täällä puhdas on neitosen uni,
täällä vieras vaeltaja oon,
täällä kyntäjän tiellä kuljen,
sanat hukkuvat hongikkoon.
5.
Pois, sittenkin pois! Pois maailmaan,
missä voimani kasvaa uhmailemaan,
missä henkeni tekoihin heräät
Veren vihoja tääll' olen paossa,
täällä pienien pyyteiden raossa
kamasaksat kultaa kerää.
Pois sinne, miss' ikuiset salamat lyö,
missä naiset on myrkkyä, juopumus yö,
miss' ei ole rajaa, rantaa,
missä maineen maljoja maistellaan,
miss' elosta, kuolosta taistellaan,
ja voittajat kruunuja kantaa!
1903.
Jääbyväismalja.
( Viiniveikkosille).
Maljani täyden veripuna maljan
kohotan ilmaan, juon sen pohjaan asti,
elämä kuohuu, veri, voima, ilo liikkuu,
keväinen päivä paistaa ihanasti.
Kultainen kiitos, iloviiniveikot,
minulle avasitte uudet ukset
elämän taikasaliin, hetken seikkailuihin,
missä ei käyneet vakaat kamppailukset.
Iloa hurmaavaa ma hetken nautin,
nauroin ja join, ja imin sanoistanne
huumausmyrkyn mehut turhiin ilvetöihin,
nähnyt en alhaisia temppujanne.
Elämänjanossani usein etsin
ylempää tarkoitusta sanain takaa,
itsekkyys irvisteli silmäreijästänne,
tahdoitte kylläisnä vain ilot jakaa.
Rakennus raukes, katos ilmalinna,
yksin mä seisoin täynnä ihmishätää,
kullattu kunnia ei voinut mua auttaa,
ympärilläin näin vain tuhmaa, mätää...
Iloinen kiitos, tyhjät ystäväni,
ma kokemuksistani teitä kiitän,
mitä te sieluhuni salaa kylvää saitte,
hyvää ja pahaa, sen nyt loppuun niitän.
Hyvästi, joudot illan iloperhot,
elämä kutsuu mua uuteen juhlaan,
itseni voittoon, kylmään, kovaan kamppailuhun,
missä vain aatteilleni voiman tuhlaan.
Iloisten pöytäin luota työhön lähden,
kutsuu mua kädet, joita painaa taakka,
maljojen ääressä mua hetken muistelkaatte,
hyvästi, maljanne juon sakkaan saakka.
Bukefalo.
Mun veren villivarsa maahan löi,
se löi mun korkeasta satulasta,
päin kuiluja se eksyi juoksemaan
ja kiiti kirmahdellen karsinasta.
Yön varjot kintereillä kiersivät
kuin skorpioonit, jotka rintaa viilsi,
mun varsani ne ajoi vaahtohon,
ja hiiden tuli silmässänsä kiilsi.
Se korskui, kaatui, etsi kuolemaa,
jo alla kurimusten pyörteet ärjyi...
Kun päivä taasen puhkes piilostaan,
se seisoi vavisten ja hiljaa, värjyi.
Kuin Aleksander suuren ratsukin
vain omaa varjoaan se vielä pelkää,
se syrjähyppyyn ilmaan kaarestaa,
kun nousen taas sen silkkihienoon selkään.
Oi, Bukefalo ylväs, vallaton,
yön kuiluille sun tyhjä kammo johti,
sun kammos poljen tulikannuksin
ja pakoitan sun käymään päivää kohti.
Pää pystyyn! Vaikka yli kuilujen!
Ei skorpioonit meiltä niskaa taita.
Hei, heppani, nyt oikein lähdetään
me valloittamaan viidenvirran maita!
Taas päivä paistaa.
Taas päivä paistaa maille, mättähille
ja koivut punertaa ja viidat viherjöi,
niin iloissansa juoksi rannan riippa,
kun liplatellen laine santaan löi,
taas samettiruoko ja piilipuu
veen rajaan niin somasti kuvastuu.
Jo joutui uunilintu, kivitasku,
tiltaltti lepikössä yksin leikamoi,
puukotaansa jo palas kottarainen,
ja heinäsuorsa suossa pulikoi,
jo koppelo tanssivi soinnallaan,
ja käki se soittavi huiluaan.
Maan mato ryömii kohden suurta päivää,
mut minä kuljen korven suureen siimekseen
pois lehdon vihrehiltä veräjiltä,
käyn rotkorauniolle, haudan teen,
ma hautaan kaikki, min talvi kaas,
ja päivän iloihin palaan taas.
Tuhlaajapoika.
En tahdo tulla niinkuin tuhlaaja,
kuin kerjäläinen kunniata vailla,
vaikk' kaiken perintöni hukkasin
ja rapaa söinkin vierahilla mailla.
Ja vaikka sielu nälkään nääntyikin,
niin suuri olin yhden suuren hetken,
viel' ilohuumein, kuvin kirjavin
ma muistan elämäni rikkaan retken.
Isäni majassa nyt riemuitaan,
juon tulomaljan, kuulen laulut, hypyt,
mut veljet, kylänmiehet, huomatkaa,
on otsallani kokemuksen rypyt.
En tinkiä ma tahdo lahjoista,
syön ennen muukalaisten luona rapaa,
te luontohoni älkää luottako,
ma tahdon olla niinkuin kotka vapaa.
Vasikan tänään jos te syötätte
mut huomena jo kätenne on saita,
niin lähden köyhempänä etsimään
taas hengen tuhlareita — kuninkaita.
Tuulos 30/VIII/08.
Tulikaste.
Ma yksin loppuun kamppaella saan,
ei öistä tuskaani saa nähdä kukaan,
mun täytyy, täytyy nousta itseäni vastaan,
niin vaikka paraat vuodet menis mukaan.
Ma mielikuviani vastaan käyn,
yön ahdistusta, joka jäytää mieltä,
mun täytyy kauhun kahlevalta alas painaa
ja lyödä pelon peikonpäitä tieltä.
Ma omaa sieluani penkoan
siks kunnes ehdin valon vahvan asteen,
pois kurjat houreet häätää saan ma terästahdoin,
ja sielu käyköön kovan tulikasteen.
Mun täytyy veren palot sammuttaa
vaikk' kaikki onni ehkä siitä jäytyy,
siis selvä tie, ei muiden niskaan taakkaa siirtää,
mun loppuun kamppaella täytyy, täytyy!
Ma elän!
Ma elän, ah, mikä riemu,
mikä riemu ja soitto nyt suonissa soi,
näin sydän ei koskaan oo sykkinyt,
mikä loisto ja hehku mun täyttää nyt,
ma laulan, sillä Luoja mun laulamaan loi!
Ma voisin jo olla vainaa
alla kalman kukkain ja tumman yön,
ei, ei, minä elän, ma tunnen sen,
kuinka sieluni kasvaa kamppaillen
kohti tähtiä kautta korkean työn!
Ma elän, ma elän, ma elän!
Sulle, Elämä, korkea lauluni soi!
Pyhä kevät mun henkeni kruunatkoon,
taas elämän nuori kuningas oon,
ma laulan, sillä Luoja mun laulamaan loi!
H:linna kesällä 1908.
Vuorivaeltajan lauluja.
Metsäsatu.
1.
Ma kuljen metisessä metsässä,
sen suhina mieltäni viihtää,
puut, pensaat, juuret ääniä saa,
ja hämärä hymisten hiihtää.
Ma kuuntelen tiaisten tiukuja,
kun hiistakat kivissä kiistaa,
mun eessäni polku kisailee,
ja metsä tiukkuvi riistaa.
Mun kulkuni on kuin sininen tie,
jota salainen sattuma johtaa,
tien käänteessä kuuset kumartaa,
havulinnat ja lähteet hohtaa.
Sinipiiat ja haltiat piiriin käy,
katinkultaiset paaterot paukkaa,
yli raunioaittojen aarteiden
pyhä hirvi hilpeenä laukkaa.
Näen karjaa kaitsevan Tellervon,
näen Tapion tasaiset pellot,
nyt soi simapilli ja hiljaista on,
taas kaikuvat kirkon kellot.
Ja peikot ne villeinä vuorilla käy
ja kiviä kirkolle heittää. —
Näen Marjatan aholla astuvan,
hän silmänsä pelosta peittää.
Hän ryysyisnä harhasi päivin öin,
veripilkkkuja näki hän kuussa,
hän kylistä korpeen ajettiin,
hän on istunut jalkapuussa.
Hän lankee ja nousee ja lankee taas,
on ihanat silmät veessä,
ah, taivainen ihana ilmestys:
pyhä paimen seisoo eessä.
2.
Nään kuninkaan ma kultatuolillaan,
ja kivet kiiltää valtikastaan,
nään nuoren vaimon, joka vapisee
ja ilmaan nostaa sylilastaan.