ma kuulin kuinka metsästä mua ilkkui naisten suut
"Hahhaa käy pois, oi, hekumaa, jo pääsi harmaantuu,
sun elämäsi kuluu pois, vaikk' kasvaa tiedonpuu!"
Ma tielle käänsin sauvani, taas kotikunnaat näin,
kuin armas suven lehahdus ois soinut lähelläin.
Oi, miss' on lehto lapsuuden ja maja matala,
ja miss' on kasvinkumppani, mun impein ihana?
— Ma kuljin äidin haudalle, siell' itki ystäväin,
— kylmät on veräjät vieraat. —
ja oman, oman onneni ma silmissänsä näin.
— lämmin on kotoinen kynnys. —
Heräävä Paan.
(Jean Sibelius'elle omistettu.)
Synkän, syvän metsälukon
reunalla lepää ikuinen Paan
partaalla raskaan, rämeisen kuilun.
Lävitse metsän kuin punaisen seulan
päivä kultavi paimenhuilun,
kultaa jokaisen männynneulan,
kultaa mättään, millä hän makaa.
Kaukaa kuuluu hieno helinä
korkeiden aarniometsien takaa.
Paan on vanha, Paan on harmaa,
raskaasti huokaa karvainen rinta,
ammoin jo kuoli kauneus, kaikkeus,
kaikki, mit' toivoi hän ihaninta
luonnon sielussa kaikkialla
maan ja vetten ja taivaiden alla,
soinnuissa suven, kukissa kedon,
sovussa inehmon sekä pedon.
Kaikki on raskasta, raukeaa,
kuin vain haudaksi kelpaisi maa.
Silloin kuuluu kumma soitto,
suuren luonnon soitimen taika,
luonto on uudestasyntynyt, noussut,
tullut on tekojen, ilojen aika,
kuuluu kuin tuhansien jalkojen töminä,
tuntuu kuin lähestyis itse elämä,
seppele päässä kukkien kuussa,
terttujen kukkiess' omenapuussa,
soipi kuin metsän tyttäret naurais
avoimin rinnoin heittyen heiniin,
kuuluu kuin jyskäisi jättiläiset
heittäin paasia kirkkojen seiniin,
tulee tuulen ja kaijun lapset
ääniä toistaen, hajalla hapset,
tulee keväisen kelveät keijut
sipsuen, huiskien harsoillaan
kuunnellen, herääkö, herääkö Paan;
ohitse uinuvasilmäisen lammen,
ohitse tuuhean, hämyisen tammen
hiipii menninkäiset ja peikot,
pirttien tontut ja vuoriveikot
uudessa aamussa karkelemaan!
Alta pehkon, korren ja juuren
hyörii hyttyset, perhoiskunta,
metsä on tuonut viestin suuren:
Paan ei kuollut, Paan näki unta!
Metsä on aivan kuin balteissaan
oottaen taikakäskyä vaan.
Silloin herää suuri Paan,
ilosta kirkaisten syöksyy hän pystyyn,
koskee huilua huulillaan,
katsoo ylitse suurten saloin,
kirmassa karvaista ruumista puistaa,
polkee maahan sorkkaisin jaloin,
silmihin syttyy kuin ijäisyys,
luomisen kevätaamun hän muistaa,
kun hän istui partaalla lähteen
katsellen kalvolla välkkyvään tähteen,
näki hän siinä silmää kaksi
metsätyttären, tummaa ja syvää,
verensä syöksähti kuumemmaksi,
rinnassa teki niin ihmeen hyvää,
kun hän nousi ja kohti kulki
rintoja—paljäitä hellän hentoja,
mättäälle kantoi ja syliin sulki. —
Paan hän soittaa muistojaan,
muistaa lempensä kirmaavan ehtoon,
muistaa hempeän heräävän aamun,
jolloin hän nukahti lemmen lehtoon,
muistaa auringon alttari-sauhut,
muistaa välkkyvät vetten vyöt,
rämeet ja keskellä uinuvat saaret,
mutta hän muistaa myös hirmujen yöt,
onnensa sammuvan kauniit kaaret,
pettymykset ja kalman kauhut,
julmat, jäytävät kaipaukset,
jolloin luonto surusta sykkää,
yllä taivas tähdetön, kylmä
hautoo arvoitusta mykkää.
Niin hän kulki aina harhaan
miehuutensa ajan parhaan
yli kuilujen, kautta metsien,
toivotonta määrää etsien,
yöt hän itki, soti ja suuttui,
yhdessä yössä suortuvat muuttui,
yhden yön hän hairahti vain,
kun rikkoi luonnonlain.
Nyt on kevät! Nyt on kevät!
Sävelet ne sykkäilevät,
lempehen ne liehtoilevat,
kutsuvat ja kiehtoilevat,
sammuvat ja taasen soivat,
kirmaavat ja karkeloivat.
Ken unohti lemmen,
hän syttyköhön taas,
hän kirkkauteen nouskoon,
jos talvi, tauti kaas,
sillä ikuinen on luonto,
mi umpeen luopi haavat,
ja sammuneetkin sydämmet
ne uuden uskon saavat!
Ken rikoksen on tehnyt,
ei sitä muistaa saa,
niin pahan niinkuin hyvän
maan voima sovittaa,
kuin tuhansia vuosia sitten
luo päivä lämmön yhä,
luo kuolemasta elämää
maaemo hyvä, pyhä.
* * *
Paan on saanut uuden säveleen,
silmäänsä on saanut kyynelveen,
ihana on nähdä hän,
ikihenki elämän
vasten tuskan tummaa pohjaa,
hän, mi kaikki iloon ohjaa,
hän, mi käskee elonlähtehestä juomaan,
sielut soinnuttavi uuteen sävelluomaan.
* * *
Ja hän soittaa kuin ei soittanut milloinkaan,
hän unohtaa taivaan ja unohtaa maan,
sen turhat pyyteet, sen kirjavat viirit,
hän unohtaa ajan ja avaruuspiirit,
sillä Paan on ääretön, Paan on nuori,
hän ijäisyysmeressä seisoo kuin vuori,
hän ei ole missään, hän on tuolla, hän on täällä,
hänen soittonsa henki käy vetten päällä,
se täyttää, se hurmaa, se palaa alkuvoimaan,
se kasvaa, se kantaa, saa kaiken kuolleen soimaan,
mut kiihkoton nyt soitto on, se nostaa, rauhoittaa,
kuin silloin, jolloin tyhjyydestä luotiin tämä maa,
kun Luoja löysi itsensä ja otti taltan käteen,
ja yli synkän syvyyden loi päivän ensi säteen.
Paan vain soittaa, vaipuu harmaa pää,
päivä sammuu, metsä hämärtää.
Kompia y.m
Qvasi Mefisto.
On sulia hiukan pirun naamaa,
en tiedä, mistä se on saamaa,
mut tiedän tään:
et nero oo, et ehkä tyhmeliinikään,
mut piru seurassas' ois häpeissään.
Arvostelija.
Sä pienen luontees mukaan muita mittailet,
ja pikkusormellasi taiteen vaaka viippuu,
ma tunnen arvostelus häilyheitot,
vain vatsas oikuista ne usein riippuu.
Syntipukari.
(Eräälle runosepolle).
Sä kuvaat syntiä ja hiukan syntiäkin teet,
ja runoilusi viihtyy siinä ainoastaan,
ma anteeks annan kaikki pikkusyntisi,
en suurta syntiäsi runoutta vastaan.
Eräälle Thalian taiturille.
Sinuss' on aina ollut jotain tyhjän liikaa,
turhuuden tarulla sen huusit aina julki.
Itseäs suurempana mainees kulki,
kun kuljit taiteellisen toimetonna...
Sä suuren ruumiis pienen sielun kätket
luupanssariin kuin raskas kilpikonna.
Itkupaju.
Sä oot kuin vilunarka itkupaju,
se joka vuosi määräaikaan lehtii,
ja lehdet lihoo peittäin koko puun,
niin että tuskin kukkia se ehtii.
Kapakkanero.
Män estetikko on, niin aateveljet väittää,
ja omaa "herkullisen", hienostuneen aistin.
En koskaan ole kuullut hänen aatelmistaan,
mut tiedän, paremmin hän tutkii ruokalistaa
kuin Brandes, vaikk' ei aina tiedä mitä söisi,
ja vihdoin, niinkuin runokirjaa repelöisi,
hän tilattuaan leikkaa nerokkaasti paistin.
Viekas mies.
Hän viekas on, myös viisas mielestänsä,
hän sepusti jo kolmet näytelmänsä,
ei niillä maassa muka ole vertaa,
lie viekas, koska yleisömme toiveetkin
tuo peijakas jo petti kolme kertaa.
Runoa pyytävälle.
Sä pyysit mun itsestäs laatimaan
runokompaa, sa maitokuono,
jos tekisin niinkuin pyydetään,
tulis kommasta pitkä ja huono.
Runoräätälit.
Ne pienet runoräätälit,
ne helyriimein räätälöi
ja pikku neulanpistoillaan
ne narrin paitaa nästäröi.
Ne matkii hetken muotia,
on uudet muka aattehet,
on aatteet nurinkäännetyt
kuin juutalaisten vaattehet.
Ja turhuuksien turulla
ne huutaa, myö ja elämöi,
taas runonarriverstaissaan
ne riimilöi ja räätälöi.
Uni.
Näin unta, että ma suutelin sua
ja ma silmin kerjäsin lisää,
kun koputukseen ma heräsin:
sun miehesi astui sisään.
"Ylös, hoi!", mies huudahti iloissaan,
"et myöhemmin herätä voisi!"
Ma sanoin: "jos tietäisit uneni syyn,
näin myöhään et herättänyt oisi."
Sotainen mies.
Hänen murha-aseensa kupeella soi,
ja kannus katuun kaikaa,
ei rauhan aikana tappaa hän voi,
siks tappaa hän aikaa.
Papinsälli.
"Miksi, Aapo, asut aina
viimeisessä kerroksessa?"
Aapo kädet ristiin sulki,
huokasi ja lausui julki:
"palkan saan ma vaivastani,
lähell' oon näin taivastani!"
Eräälle tuomarille.
Huonosti käräjiä kävit kaikkein kanssa,
huonoimmin sentään oman itses kanssa.
Lystikäs leipuri.
Hän joi niinkuin vain leipuri voi,
hän leipänsä joi.
Punaiset nuijat.
Vuos'sata sitten sanskulottein nuijat
löi vanhan uskon, jumal'kuvat särki,
jumala virastansa eroitettiin
ja sijaan nostettihin ihmisjärki.
Nyt uudet nuijat halkoo ajan ilmaa,
on tämä kummaa alennuksen aikaa.
"Hoi, alas järki!" (eläköön siis tyhmyys!)
käheistä kurkuista nyt kadut kaikaa.
Ajatelma.
Ei vapauden suurin vihamies
oo Nero, jonka tähden kansa hyytyy,
vaan nöyrä orja, joka kaulass' ies
ja täysin vatsoin kaikkeen tyytyy.
Nukkuva kaupunki.
Ma lasna kauvan katsoin vuorias,
niin suurilta myös ihmiseskin näytti,
nyt miesnä vuorelta sua hetken katsoin,
näin kääpiös — ne tuskin tuuman täytti.
Veli Markkus.
Oi, veli Markkus Markkanen,
miks on sun muotos murheinen?
Sä moitit uutta kuosia
ja luet vain virkavuosia,
sun aivos kuluu, vuodet jää,
on vatsas täysi, tyhjä pää,
kun sull' on vihdoin paljon lampaita
ja oma pappila, — ei sull' oo hampaita.
Tuhlari.
Joppi, sä tuhlari oot,
sinä tuhlasit pois monet markat,
kun kera ystävien
kävi kiertäen kuohuvat sarkat.
Joppi, sä tuhlari oot,
myös sanoja tuhlasit illoin,
yhtä et tuhlannut vain:
järkeä, järkeä, oi,
sitä sulla ei ollut milloin.
Khodjà.
Khodjà, sadun salskea poika
näki kerran kaivossa kuun,
sinne köyden hän laski ja kiskoi,
niin unhoitti kaiken muun.
Khodjà lens seljällensä,
tuli outoon hän ratkaisuun,
kuun taivaalla huomas ja huusi:
"minä taivaalle lennätin kuun!"
Vänrikki.
(Kuva entisiltä ajoilta.)
Hän kulkee niinkuin kuningas
ja korkojansa katuun lyö,
ja miekka heiluu kupeellaan
pois torinlaitaa kulkeissaan,
ja viiksiään hän syö.
Ja rakas, suuri isänmaa
on unelmainsa juhlatie,
sen eestä komensi hän vain,
siks viiksiään hän väänsi ain,
ne viikset kalliit lie.
Kas, tähdet silmiin kimmeltää,
ne lentää yli kirkon pois,
mut rintaan nuoren vänrikin
ne lentää aina harvemmin,
miks ei ne lentää vois!
Hän käy kuin käy vain kuningas,
on arka arvo kasvoillaan,
ei kuule hän, ei mitään nää,
ja olallansa kimmeltää
yks pieni tähti vaan.
1899.
Hauturin valitus.
Ei enään kuolinkellot soi,
nyt ihmiset syntyy ja nai vaan,
oli hauska kun tääll' oli koleera,
tuli rahaa kun yöt sain kaivaa.
Ei kuole nyt kirkon rottakaan
vaikk' on palkkana ilot taivaan,
miks rikkaat ei muista kuollakaan,
niin saisin ma kunnian kaivaa.
Nyt laihtuu itse Viikatemies,
sillä puoskarit tieltä sen raivaa,
ja hauturi heiluu kuin varjo yön,
rovon viimeisen taskusta kaivaa.
Tuo viinaa, krouvari, kuokkani myyn,
hiis vieköön, jos enään kaivan!
Veli Viikatemiehen maljan ma juon,
me oltiin kuin ystävät aivan.
Hän saa mun kotiini taluttaa,
hih, ei ole huolta, ei vaivaa,
mulle suo hän viimeisen palvelustyön,
maaherran kun viereen mun kaivaa.
Laiskurin laulu.
Mun äitiparkani haukotti,
kun tänne vaivaan ma synnyin kerran,
ja isä torkkui sen kuullessaan,
heilt' ehkä perin ma hiukan verran.
Ma venyn vuoteella päivin öin
tai katson veltosti tätä maata,
näin oikein käytän ma lahjojain:
en uness' syntiä tehdä saata.
Ja uni onkin mun morsioin,
en naista itseeni jaksa liittää,
niin laiska oon, etten erheinkään
ees kunnon nahjusta saata siittää.
Tuomiopäivään jos nukkuisin,
en tahtois herätä tähtein puolla,
kun kalma ovelle koputtaa,
niin luulen, etten ma viitsis kuolla.
Integer vitae.
(Uni.)
Vait! Hautauskellot soivat!
— niin näin minä kerran unta, —
mun hevosluuskalla toivat,
ja arkkuni hautahan laskettiin,
ja arkulle satoi lunta.
Mua naisten itkut viilsi
ja ystävät kähein kuoroin,
ja hännystakit ne kiilsi,
mut lukkari hurskaasti veisasi
ja nenäänsä niisti vuoroin.
"Hän oli vain tunnetta, tulta..."
niin pauhasi kirkkoherra,
"nyt kylmä kuin routamulta,
täss' ystävät häntä ympäröi,
sit tibi levis terra!"
Kun tulvansa päätti pappi,
ma kirkasin: "pappi hiiteen,
mun vieläkin kiehuu sappi!"
Mut ystävät kylmässä värjöttäin
taas lauloi: integer vitae.
Ma koputin arkun laitaan:
"hoi, en ole vielä vainaa,
nyt elämä alkaa taitaa,
näin monta kun mulla on ystävää,
niin pyytäisin pientä lainaa!
Saan, ystävät, veisusta kiittää,
myös pappia, joka mun kasti,
tää kunnia mulle jo riittää,
siis menkäämme kaikki kapakkaan
ja juokaamme aamuun asti!"
Hämäläinen hyräily.
(Parodia.)
On Suomi vielä sumuinen
vaan Häme sentään sumuisin,
sen yö on vielä pimeää,
on huuhkan huuto kimeää,
mi Hämeen metsiss' soi.
Sen pirtit peittyy hämärään,
sen korkeet lantatornit nään
kohoovan piha-akkunaan,
miss' sirkat unilaulujaan
raossa raijuttaa.
Oi, kuinka Hämeen sydän lyö,
sen honkain juurta sahat syö,
sen rikkaat tukkiruhtinaat
lyö, raiskaa lehdot, kuorii maat,
oi, Hämeen kallis maa!
Jos miestä missä tarvitaan,
kun käräjillä kimpoillaan,
niin uljaita on uroja;
on seipäitä, on nuijia,
kun toraan tarvitaan.
Oi, aatelisten vanha maa,
sun joissas kravut kimmaltaa,
sun rattaas, puukkos, pellavas,
sun vois on maiden maineikas,
oi, rekilaulun maa!
Sun juorurukkis hyräjää,
sun vellikellos pämpättää,
ja pappeis vanhat virret soi,
rusthollarit sua ruhtinoi,
lainkuuliainen maa!
Kun veros maksat, päivätyös,
ja lisääntymään käytät yös,
ja jyväsäkkis myllyyn viet
ja tunnet myöskin kirkon tiet,
saat unta makeaa.
Sun aittas, laaris täydet on,
ja korskuu orhit kartanon,
mut kuuta koirat kahleissaan
öin haukkuu; siks' ei ratojaan
kuu muuta kuitenkaan.
Tuo vanha, laiska, lörppä kuu
viel' aikaa vanhaa uneksuu.
Ja patarutivanhoillaan,
niin pulleana pankollaan
myös uinuu jäämein maa.
Naamarin takaa.
Bagatelli,
Henkilöt:
Suomen näyttämön hengetär.
Ilveniekka.
Paikka.
Tyhjä näyttämö. Hengetär valkeassa puvussa, koturnit jaloissa,
puinen miekka kädessä. Ilveniekka nojaa pilaria vasten, pipolakki
tiukuineen, kasvoilla naamari.
Hengetär.
Iloitse huone, taiteen esitarha,
jo Suomen taide ensi sadon niittää,
aamu on tullut, sumut soista nousee,
ja suuret sillat meidät muihin liittää.
Ilveniekka.
On päästy ehkä ensi pälkähästä,
"Virkistysmatkaan" "Silmänkääntäjästä."
Tuusulan nummet kaikuu oivaa kieltä,
mut Sysmässä kai ollaan eri mieltä,
pieni on taide, suuri itseluulo,
ja Seinen soittoon huono korvakuulo.
Hengetär.
Myös taiteen täytyy olla kansan juurta,
vain siitä kasvaa kansallista, suurta.
Ilveniekka.
Suurelta taiteen temppelimme näyttää,
kun vain ois jotain, mikä tyhjän täyttää,
suurina meillä sanat holviin hukkuu,
mut suuri taide, hm, se vielä nukkuu
ullakon hämärässä seitin peittoon,
ei vielä ponnahdellut heljään heittoon.
Hengetär.
Me emme sovi kaikkeen uuden uuteen,
luonteemme jylhyys tähtää klassisuuteen,
Kalevan kannel, suuri Väinön soitto,
siinä on alku, nousu, huippu, voitto.
Ilveniekka.
Lyriikkaloihtu, patalakkitaide,
miksei se kulje yli merten, maiden?
Hengetär.
— Te nauratte! On häijyt muistutukset...
Spreen rannoilta ma kuulin taputukset
niin raikkaat, — sydämmestähän ne lähti,
kun siellä loisti meidän suurin tähti.
Ilveniekka.
Nuo olvinaamat taisi hiukan haistaa,
ettei oo kaikki eskimooalaista,
mi tulee voin ja ihransyöjäin maasta.
Hengetär.
Kun toiste tuntevat, ei niin ne haasta.
Ilveniekka.
Niin, voimme tunnettu on ulkomailla,
mut Kivi viel' on tunnustusta vailla.
Hengetär.
On tunnussana: suomalainen henki!
Ilveniekka.
Käy meillä markiisi kuin tallirenki,
niin näyttelijä tempoo, niskaa heittää,
ja suurin liikkein tyhjyytensä peittää,
tuo iltaperho imee maineen mettä,
ei verta suonissa vaan vaahtovettä.
Hengetär.
Nyt liiaks' moititte ja suotta syyttä.
Ilveniekka.
Enemmän vakavuutta, henkevyyttä!
Sisältä ulos henki tiensä raivaa,
peilatkoon sielu helvetin ja taivaan,
yöt, ristiriidat, ilveet, kuolinpaaret,
elämän ilon kaikki värikaaret,
ei sitä, mitä kärsii nurkkakunta,
vaan ihmisessä koko ihmiskunta!
Hengetär.
On teillä mustat nenälasit päässä,
ma myönnän, istumme kai hiukan jäässä,
enemmän syvennystä, tulta, voimaa.
Ilveniekka.
Sensualismia siis ette soimaa!?
Hengetär.
Luonteemme jäykkyys, siin on varma takuu,
ma luotan yleisömme hyvään makuun.
Ilveniekka.
En koskaan vanno enkä mitään takaa.
Yleisö nojatuoleissansa makaa,
ylempää tarkotusta tuskin urkkii,
se nyppii, näykkii, huokaa väsyneesti,
mut kulissien taakse salaa kurkkii.
Hengetär.
Sen terve aisti pohtii kypsyneesti.
Ilveniekka.
Mon Dieu! Oo, anteeks', armas, että
en käyttänyt ma meidän perkelettä.
Yleisö nenää nyrppää uuteloille,
Ibsenin, Maeterlinkin maailmoille,
niin siinä heiluu, häilyy herkkä vaaka,
on Holberg vanha, Kivi hiukan raaka,
kultuurihedelmät ei vielä maista,
ja sentään revitään myös kotimaista,
on kaikki mätää Vilde heittiössä,
— niin kaunosielut juoruu lämpiössä.
Hengetär.
Niin, saattaahan tuo kaikki jotkut huoliin,
mut te vain sukellatte varjopuoliin.
Ilveniekka,
On muotiseikka riistää sekä raastaa,
ei uskalleta nousta ilmaan maasta,
kun kirkkaat intohimot vöistään luopuu,
ja elon kyllyydestä sydän juopuu.
Ei, meillä täytyy käyttää pikku-uhmaa,
ettei vaan luultais, että puhuu tuhmaa,
luonteensa mukaista ne käyttää ruoskaa:
hoi, rutto tarttuu, kylänmiehet, juoskaa!
Hengetär.
Ei meidän maassa idä kaikki jyvät,
Jumalan kiitos, kansan rivit syvät,
pois perkaa rikkaruohon kansan kunto!
Ilveniekka.
Siunaus maalle! Hyvä omatunto.
Niin pappi pöntöstänsä pauhaa,
ain teatterin turmelusta jauhaa,
on näyttelijä niinkuin hunningolla
ja arvo ilveilijän markkinoilla,
mökeissä sentään loistaa rumat taulut,
sekaisin postillat ja arkkilaulut.
Hengetär.
Nyt itse ruoskitte ja miksi, miksi?
Kai teiss' on itu uudeks Lutheriksi,
taiteemme uusijaksi, rättäriksi.
Ilveniekka.
Kuulenko oikein? Sanat Suomen immen?
Käsiä lyökää, pikkuporvarimme,
jalosti pienet sydämmenne sykkää,
kai nähneet ootte "Kahta kuuromykkää",
oikeus nauraa on, kun lipun maksat,
leben und leben lassen, kamasaksat!
Hengetär.
Te unohdatte kehityksen kalliin.
Ilveniekka.
Niin, nyt se menee "Tukkijoen" malliin.
Ja ajan henkii Henki sekä aine!
Lie mielirunoniekka nyt Hall Caine,
syntiä hiukan, hiukan taivaan mannaa,
ja kaikki suorat sielut piispan pannaan.
Hengetär.
Jos entisyyteen taidettamme vertaa...
Ilveniekka.
Jo meni "Tukkijoki" sata kertaa,
sen aurinko ei viel' oo laskemassa
ja yhä karttuu teatterin kassa,
ja jos en valehtele, muistan tarkkaan,
siks alennettiin kolmeensataan markkaan
kynääjäin palkkio, mjaa, säästä, säästä,
lie tuuma "polyyppisen" pöpön päästä.
Hengetär.
Ei, nyt te puhutte jo puuta heinää!
Ilveniekka.
Puumiekall' lyökää pääni pahviseinään!
Hengetär.
Te soitatte vain ivan kulkusilla.
Ilveniekka.
Mun täytyy käydä joskus naamarilla,
kas, muuten joukot ehkä ristiinnaulaa...
Hengetär.
Vihasta käheenä kun täytyy laulaa.
Ilveniekka.
Mut leikki sikseen, anteeks' suokaa,
jos karvaan pippurinkin höystin ruokaan,
on pettuleipää meillä kauvan syöty
ja rintoihin on riimeillä liiaks lyöty,
en lemmi maata pyydepientä, tuhmaa,
vaan suurta, viisasta, en turhaa uhmaa.
Ei taaksepäin!
Hengetär.
Nyt nouskoon norostaan
uus', nuori, sointuva ja suuri taide
voitosta voittoon yli merten maiden!
Ilveniekka.
Kun nuoret siivet nostaa nuorta jalkaa.
Hengetär.
Hyv' yötä! Esirippu nousta alkaa. —