kuunteli hän toisen pakollista kertomusta. Ja kun herra Ratinen oli
lähtenyt, alkoi äiti kiukutella palvelijoille.
* * * * *
Minulla oikeastaan oli miltei uusi polkupyörä, vaikka äiti oli sen tosin
pannut aittaan lukon taa. Minä haudoin nyt vain ajatusta miten päästä
samoille pyöräilyretkille Petterin kanssa ja miten saada selvä hänen
tunteistansa minua kohtaan.
Niissä toimissa kului päivä, toinen, kolmas, enkä päässyt tulokseen.
Aioin kirjoittaa Petterille, mutta en uskaltanut. Tytöthän näet ovat
ujoja näin aroissa asioissa. Mitä hän olisikaan ajatellut moisesta
tahdittomuudesta.
Ja sillä välin hautui lukkarin herrasväen viha meitä kohtaan. Elli
puuhaili, kärsi kuten minäkin ja välit kiristyivät. Ainoastaan isäni
pysyi siitäkin asiasta erillään. Lukkarin herrasväki karttoi pienintäkin
kohtausta meidän kanssamme. Kerran se sattui kumminkin odottamatta:
Olimme kävelyllä vierastemme kanssa. Tie oli kapeaa metsäpolkua, jossa
ei mahtunut kaksi henkilöä rinnatusten kulkemaan, ei toisiaan tiepuoleen
menemättä sivuuttamaan. Äkkiä tuli vastaamme lukkarin herrasväki
vierainensa. Lukkarin rouvan suu muikistui. Hierin vaivasi häntä
itseänsäkin. Ennen oli aina oltu toverillisia, mutta nyt alkoi jo ilkeä,
häjy kursailu: Vastatusten tullessa menivät molemmat puolet tiepuoleen,
jättäen polun vapaaksi ja lukkarin rouva kumarsi häjysti:
"Olkaa hyvä!"
"Ei... Olkaa hyvä!" vastusteli äiti vastakumarruksella. Nyt tarttui
lukkari:
"Ei ... jei... Olkaapas ... olkaapas ... olkaapas vain hyvä!"
"Ei ... jei... Lukkarin herrasväki on vanhempi!" kursaili äiti yhä
hartaammin.
"Mutta vallesmannin herrasväki on ylhäisempi!" pisti siihen lukkarin
rouva hyvin muikeilla eleillä, ja niin jatkui kursailu, eikä oltu päästä
toistemme ohi. Onneksi saavutti meidät isä ja puhui:
"Ka... Mitkäs markkinat tässä on!"
"Pyydä lukkarin herrasväkeä olemaan hyvä!" pyysi äiti ja isä pyysi asiaa
tajuamatta:
"Ka... Olkaa sitte hyvä!"
Naama happamena, nyreänä pyörähti silloin lukkarin rouva ohi katse
maassa ja lukkari muun joukon kanssa perästä syrjittäin sujahtaen, hattu
kohona. Isä huusi hänelle vielä:
"Kuules lukkari!... Pistäännyppäs tässä joskus siellä meillä
turisemassa, niin kuivataan sen Joilta tuodun putelin pohja!"
"Saapi ... saapi ... saapi!" säpätti lukkari, kiiruhtaen pois menoansa.
* * * * *
Näin riitaisissa, tukaloissa oloissa, katkeroittuneiden ihmisten parissa
täytyi minun siis nyt taistella ja ajaa asiaani ihan yksin. Ei ihme että
joskus, kun epätoivo oli ylimmillänsä, pelkäsin voimieni loppuvan ja
Tohmajärven aaltojen täytyvän avata minulle pelastavan sylinsä. En nyt
kumminkaan muista pelkäsinkö minä sitä ihan tosissani, vaiko vain
näytelläkseni...
Ja kun ei muu keino näyttänyt auttavan saamaan selvyyttä ja pääsemään
vaikkapa polkupyöräilyn kautta henkiseen yhteyteen Petterin kanssa,
päätin minä sittekin kirjoittaa hänelle. Pirskoitin paperin hajuvedellä,
suutelin sitä kaksikymmentä kolme kertaa--Petteri näet oli
kaksikymmentäkolme-vuotias--ja pitkien taistelujen jälkeen kirjoitin
viekkaasti näin:
Arvoisa Herra P. Ikonen!
Vasta nyt muistan että olen aivan unohtanut kiittää Teitä näköala
postikorteistanne. Miten suurta iloa ovat ne minulle tuottaneet! Pyydän
anteeksi että vasta nyt ... ajatelkaa: vasta nyt muistan Teitä niistä
kiittää! Miten huomaamaton ja paha minä olenkaan!
Mutta te suonette minulle tämän viipymiseni anteeksi. Olen kuullut että
perustatte polkupyöräilijäklubin ja että Te olette sen aatteen keksijä
ja sielu. Voi miten minä Teitä onnittelen! Ette usko miten ihastunut
minä olen polkupyöräilyyn! Mutta on niin vaikea kun ei ole ketään
toveria, joka minua siinä ymmärtäisi. Ainoa, paras ystäväni, neiti Elli
Iittiläinen ei näet osaa pyöräillä, eikä edes harrasta koko asiaa,
vieläpä ivailee sen harrastajia. Eikö ole kauheaa!
Teille kiitollinen
_Maiju Lassila_.
Rohkea askel oli nyt otettu. Levottomana, kuumeisena odotin minä
vastausta.
* * * * *
Oikeastaanhan herra Ratinen oli ryhtynyt Petterin kanssa polkupyöräilyä
harjoittamaan, saadaksensa sen kautta tilaisuuden hakkailla minua.
Avomielinen Petteri ei sitä aavistanut, ja ryhtyi innolla asiaan. Hän
ryhtyi siihen minunkin tähteni, vieläpä etupäässä minun. Miten komeata
olisikaan näyttäytyä minulle kauniissa polkupyöräilypuvussa,
urheilumatkoilla ja muualla.
Ja nyt alkoi hän vaatia isältänsä rahoja kalliiden urheilupaitojen,
housujen ja muiden ostoon. Mutta ukko, joka oli saita kuin pahuus, tuli
jo silloin miettiväksi ja virkkoi vanhoja kyntökenkiään rasvaten:
"Eikö sitä nyt semmoisen hevosen, kuin sen polkupyörän selässä tarkene
vaikka sarkahousuissa!"
"Tarkeneehan sitä nyt taretakseen... Mutta ei se siinä olekaan kysymys
paljaasta tarkenemisesta", selitti Petteri leveästi. Ja kun ukko ei
siihen virkkanut mitään, vaan voiteli kenkiään entistä miettivämmin,
lisäsi hän:
"Ei sitä nyt sarkahousuissa voi mennä urheilemaan herrasseurassa ja
muualla."
Syntyi äänettömyys. Vihdoin kysäsi ukko:
"Sitäkö sinä vallesmannin tyttöä taas tarkotat?"
"No vaikka sitä", närkästyi jo Petteri ja lisäsi jo kun pistävästi:
"Ei sitä nyt herrasneitien eteen sovi mennä vaikka minkälaisissa
rutaleissa."
Ukko mietti vakavana. Saatuaan kengät voidelluksi, virkkoi hän kuin
itseksensä:
"Siitä taitaa olla rahan menoa enemmän kuin hyötyä, koko elävästä ...
siitä vallesmannin tytöstä."
Niin alkoi asiamme jo kallistua pahanne päin. Keskustelun loputtua lähti
Petteri ulos ja suri minun tähteni. Kauvan käveli hän alakuloisena.
Viimein osui hän voimistelutelineittensä luo ja ryhtyi siinä
pyöräyttämään niin sanottua jättiläisheittoa.
* * * * *
Ja samaan aikaan nousi toisaaltakin aivan odottamaton pilvi--ei tietysti
semmoinen tavallinen pilvi josta sataa, vaan semmoinen ... no tietäähän
sen jokainen minkälaisesta pilvistä näissä asioissa puhutaan.--Se pilvi
uhkasi pimentää onnemme aivan yöpimeäksi: Kiteen Haarajärvellä, mistä
Ikoset olivat Tohmajärvelle muuttaneet oli Ruuskan talo. Siinä oli kaksi
naimaijässä olevaa tyttöä, Hilda ja Hulda. Ikosten muuttaessa oli talo
vielä rappiolla, ja köyhä. Mutta nyt oli se odottamatta perinyt sata
kaksikymmentä neljä tuhatta kolmesataa markkaa, saanut myydyksi osan
metsäänsä korkeasta hinnasta ja--mikä vaikuttavinta--Hilda oli kuollut.
Hulda oli nyt talon ainoa perillinen ja ukko Ikonen oli saanut asiasta
tiedon. Hän alkoi heti punnita asiaa. Petterin rahan menot minun
kosimisekseni antoivat lisäsysäystä ja eräänä päivänä, kun Petteri taas
puhui urheilupaidoista, niin eikös tuo ukko pahennus jo vississä
tarkotuksessa ilmota:
"Se on nyt se Ruuskan muorin tyttö yksinään sen talon perillinen!"
Kohta älysi Petteri asian. Hän murahti siihen vain:
"Olkoon."
Mutta itsepäinen isä ei jättänyt asiaa siihen. Yhä uudestaan ja
uudestaan puhui hän Huldasta. Viimein hän jo sanoi:
"Mikä väli näillä sitte on akoilla!... Akka kuin akka... Kunhan on kuka
housut paikkaa!"
Petteri loukkautui aivan. Eikä kumma! Mokomastakin puheesta! Nyt hän jo
selitti isällensä, päättävällä äänellä puhuen:
"No, on sillä nyt toki ero sivistyneellä neidillä ja oppimattomalla
tytöllä."
"Mikä pahan hengen ero niillä on!" hämmästyi ukko. Petterin oli silloin
jo pakko suuttua. Ja hän selitti entistä tietoisemmin:
"No ei sitä nyt talon tyttöä osaa verratakaan herrasneitiin... On siinä
toki niin suuri ero."
"Johan siinä nyt on!"
"No on kyllä!... Te ette ymmärrä siitä asiasta hölyn pölyä", nousi jo
Petterin luonto. Mutta yhä sitkeämmin väitti ukko:
"Kun ostaa vain Huldallekin rimpsuhameen ja korkeakantaiset kengät, niin
on ihan yhtä hyvä kuin tääkin vallesmannin tyttö."
"O-hoh!" pääsi Petteriltä leveästi, aivan ihmettely.
"Ja vielä parempikin on", jatkoi ukko omaansa, selittäen:
"Pystyy toki talon töistäkin huolehtimaan, kun äidistäsi aika jättää ...
ja on puolta rotevampi ruumiiltaankin!"
Niin nousivat mustat pilvet jo Petterinkin nähtäväksi elämän
taivaalle. Ne hän olisi kyllä vielä tyynenä, miehekkäästi kestänyt,
jos olisi tiennyt minun tunteeni. Mutta hänkin oli yhäkin vain
kaikesta epätietoinen. Mieli masentui. Ei hän enää välittänyt
polkupyöräilystäkään.
* * * * *
Mutta juuri silloin, silloin kuin pilvi nousi Haarajärveltä, vilahti
valoisa tuli: Hän sai kirjeeni, riemastui, kuten semmoinen kokematon
nuorukainen ainakin, ja sai toivoa. Hän ei ollut tosin varma vieläkään.
Olihan kirjeeni muodollisesti pelkkä kohteliaisuus-, asiallinen kirje.
Mutta se oli toki jotakin. Hän ryhtyi oitis vastausta laatimaan. Kolme
luonnosta kirjoitettuansa, kirjoitti hän kirjeen puhtaaksi: Se oli
runollinen, avomielinen, koruton, kuten aina puhtaan nuorukaisen kirje.
Hän kirjoitti urheilusta, luonnosta, kirjallisuudesta, kiitti minua
kirjeestä. Kirje oli yhtä nousua. Minä ylenin sitä lukiessani. Sen
lopussa oli hän tulkinnut seuraavat runolliset, koruttomat mietteensä:
"Mutta nyt lähenee syksy. Pääskysen pojat ovat lähteneet pesistänsä
lentoon. Miten iloisina ne suhahtelevat ilman sinessä! Ahkerina
pyydystävät ne hyönteisiä. Siten tekevät ne suurta hyötyä koko
luomakunnalle. On tieteellisesti laskettu, että yksi ainoa pääskynen
hävittää joka päivä monta tuhatta vahingollista hyönteistä. Ilman niiden
apua olisi maamme autio erämaa.
Ja niin olemme me ihmisetkin kun pääskysen pojat: Vuoden ajat
vaihtelevat ja me muutumme ja vanhenemme niiden vaihtuessa ja jätämme
kotimme ja hajaannumme maailmaan kuten pääskyset. Nythän tulee kohta
talvi. Maa on silloin valkean lumen peitossa ja alkaa talviurheilukausi.
Pidättekö neiti Lassila talviurheilusta?"
Oli kun olisi ihana onnen aatos lennähtänyt sieluuni tätä kirjettä
lukiessa. Sen joka riviltä tuoksui puhtaan nuorukaisen avomielisyys. Sen
koruttomuus huumasi minun sieluni. Minä suutelin kirjettä
loppumattomasti. Minä sain elämän halua ja toivoa ja rohkeutta elää.
Taivaan ranta näytti kirkastuvan ikikirkkaudeksi. Häiden ja onnen viulut
soivat jossain hiljaa. Kaikki valkeni ja selkeni minulle suureksi
rauhaksi.
Niin. Niin kirkastui kaikki. Sillä minulla ei ollut vielä aavistustakaan
siitä synkästä pilvestä, joka nousi Kiteen pitäjän Haarajärven kylästä.
i) UUSIA VASTAUKSIA JA KIRJEENVAIHTOA.
Mutta toisaaltakin nousi pilvi seestyvälle elämäni taivaalle:
Eräänä päivänä oli rouva Kotonen meillä vieraana. Juotiin kahvia. Minä
olin taas iloinen, rakastettava ystävällinen. Äkkiä alkoi rouva Kotonen
puhua:
"No millähän ihmeen varoilla se tämäkin lukkari nyt rupeaa sitä Elliään
niin pitkälle kouluuttamaan."
Minä en ymmärtänyt, eikä äitikään. Rouva Kotosen täytyi selittää:
"Ka kun se rupeaa sitä kouluuttamaan ihan Helsinkiä myöten."
"Elliäkö?" pääsi minulta kauhistunut, sillä Petterinhän piti myös mennä
syksyllä Helsinkiin yliopistoon.
"Elliä", myönsi rouva Kotonen pyyhästen suunsa huivin kulmalla ja
tapaillen:
"Mikä jatkokoulu se kuuluu siellä olevan, johon ne sitä koettavat
saada."
Minä huokasin salassa. Äiti kaatoi toiset kupit kahvia ja alkoi
panetella:
"Kylläpä tuo joutaakin mennä, Elli... On ollutkin koko Tohmajärven
hierimenä... Pääsee toki rauhaan kun menee pois... Ole hyvä ja ota siitä
toinen kuppi."
"Kiitoksia vain", suostui rouva Kotonen, ryhtyi juomaan ja puheli sitä
tehdessään:
"Sehän kun onkin tähän Ikosen poikaan rakastunut... Jos tuo sitten
mennekin sen tähden!"
"No tarvitseepa tuo Elli vielä oppiakin", pistin minä siihen ilkeästi,
ollen muka Ellin puolta pitävinäni. Rouva Kotonen arvasi toki
tarkotukseni ja yhtyi Elliä panettelemaan.
"No tokko tuo muuta tarvitseisikaan kuin oppia!... Ei ole monta koulun
käymätöntä tyttöä viisaampi, vaikka on niin monet vuodet sitäkin Join
tyttökouluakin käynyt."
"Ja sitten on kumminkin niin olevinaan ja kyyhöttää kuin mikäkin
siipilintu ... eto kana", yhdyin minä rouva Kotosen panetteluun jo
rohkeampana ja me aloimme maalata Elliä.
Mutta juuri panettelun paraillansa ollessa tulla lennähti huoneeseen
Elli, jota emme olleet tavanneet lukkarilan juhlien jälkeen. Me
hämmästyimme. Elli tuli nyt oikeastaan kostamaan minulle: kertomaan
Helsinkiin menostansa voiton ilolla. Viattomaksi, ystävälliseksi
tekeytyen huudahteli hän tervehdykseksi:
"Ai, Maiju kulta!"
Hän pyöräytti minua vyötäisistä ja jatkoi:
"Minulla on ollut niin ikävä ... niin hirveän ikävä sinua ja joka päivä
minä vain olen puhunut äidin kanssa, jotta mikähän ihme sillä Maijulla
on, kun se ei meillä käy! Mutta me emme vain päässeet perille... Ai ...
rouva Kotonen ja vallesmannitar!... Äiti käski sanoa niin paljon
terveisiä ... niin kauhean paljon terveisiä..."
"Kiitoksia!" virkkoi äitini ja pyysi:
"Istu nyt, Elli, ja juo tässä seuran vuoksi kahvia... Terveenäkös se
äiti on?"
"Ooi!... Se on niin terve, niin terve että", rallatti Elli. Kotosen
rouva mielisteli valehdellen:
"Me tässä juuri kaipasimmekin Elliä ja sanoimme, jotta ei se ole seura
minkään makuinen, jos ei Elliä ole."
Niin jatkettiin. Vihdoin pääsi Elli asiaansa. Hän kerskasi, minulle
hyvin ystävällisesti:
"Tiedätkö Maiju mitä?"
Minä vaikenin. Hän lopetti keikauttaen:
"Minäpä menen Helsinkiin jatkolle."
"Ai-jai", olin minä hämmästyvinäni ja ihastuvinani. Äiti seurasi
esimerkkiäni, väittäen:
"No ei suinkaan Elli nyt vain mene ja heitä meitä Tohmajärveläisiä
yksinään."
Elli muikisti voitokkaana. Rouva Kotonen auttoi äitiä väittäen:
"Eihän täällä viitsisi enää ompeluseuraakaan pitää, jos Elli nyt
yht'äkkiä menee."
"No jäähän tänne Maiju", pisti Elli siihen nenäkkäästi. Minä hillitsin
itseni ja väitin kademieliseksi tekeytyen:
"No mitä minusta on sinuun verraten!... Sinua kun jumaloi koko
Tohmajärvi."
Elli joi kahvia, pidellen kuppia kahden hyppysensä välissä ja koettaen
toiset sormet asettaa hyvin sirosti haralleen. Sieluuni alkoi kohota
taaskin se samainen synkkä pilvi, joka nyt tunkeutui jo joka paikkaan,
enkä minä jaksanut sen nousua estää. Elli kiemaili, puhua lasketteli ja
oli olevinansa aivan viaton enkeli. Nyt se jo sanoi häjyimpänsä:
Herttaisen viattomasti huudahdellen lupaili hän:
"Ja sitte minä lähetän sinulle, Maiju, Helsingistä kuvapostikortteja ...
ja kirjoitan ja lähetän lahjoja niin paljon ... niin ... niin että..."
Hän teki käsillään liikkeitä ja luetteli niiden mukaan:
"Ennen joulua minä lähetän postissa sitä ... ja sitä ... ja sitä...
Sitte jouluksi minä lähetän herra Ikosen kanssa sinulle semmoista, josta
sinä pidät hyvin ... hyvin ... hyvin paljon... Minä jo kysyin herra
Ikoselta ottaako hän paketin tuodaksensa ja hän lupasi ja silloin sinä,
Maiju, saat niin hyvää, niin kauhean hyvää puuderia, jotta sitä et saisi
Joilta et vaikka maksaisit mitä."
Vilkkaasti, huolettoman viattomasti löyhytteli hän nyt kasvojansa
nenäliinalla, puhellen samalla.
"Huu ... hu-huh-huh ... huh!... kun on kuuma... Kuinka sinun kukkasi,
Maiju, ovat menestyneet?... Ovatko ne hyvästi kukkineet?" käänsi hän
äkkiä puheen, nauttien ilkeydestään. Koko elämäni mustui. Hän toisti:
"Joko, Maiju, ovat kukkineet kaikki kukat?"
"Jo", tokasin minä lyhyesti. Hän jatkoi kotvasen, syleili sitten minua
jäähyväisiänsä huudahdellen ja poistui voitonilosta säteillen.
* * * * *
Minä en ryhdy enää kuvaamaan nykyistä sieluntilaani kokonaisuudessansa,
niin synkkä se oli, eikä se kuvaamisesta sen vaikeammaksi tulisi. Mutta
se joka luulee, että minä nyt, kun onni jo näytti olevan käsin kiinni
saatavissa, olisin tyyten masentunut, hän ei tunne naisluonnetta. Hän ei
tiedä että nainen on rakastettunsa tähden valmis kaikkeen, taisteluihin,
kuolemaankin.
Ryhdyin siis rohkeasti viemään asiaani voittoon. Petterin kirjeessähän
oli kysymyslause: "Pidättekö talviurheilusta?" Siihen minä nyt
turvauduin ja niin sain aiheen jatkaa kirjevaihtoa: vaatihan jo
kohteliaisuuskin vastaamaan kysymykseen.
Kirjoitin siis Petterille, mutta samalla huomauttaen:
"Kirjeessänne kysyitte pidänkö minä talviurheilusta. En voi olla
ystävälliseen kysymykseenne vastaamatta ja siksi olen pakotettu
vaivaamaan Teitä tällä kirjeellä. Pidän. Minä pidän kaikesta urheilusta"
j.n.e.
Ja hän vastasi siihen muun muassa:
"Se on hyvä, että pidätte urheilusta yleensä, sillä urheilu on,
varsinkin fysillisessä suhteessa välttämätön. Se pitää meidät terveinä,
tarmokkaina. Ja kun terve sielu voi asua ainoastaan terveessä ruumiissa,
niin on urheilu sen vuoksi välttämätön henkisessäkin suhteessa."
Niin jatkui kirjevaihtomme. Kirjoitimme kaikesta muusta, mutta emme vain
rohenneet koskea siihen rakkauteen, vaan kiertelimme sitä kuin kissa
kuumaa puuroa. Kirje kirjeeltä tuli se asia toki läheisemmäksi ja
vihdoin alkoi kirjevaihto jo varovasti kosketella sitä oikeaa säveltä.
Minä sain taaskin uutta voiton toivoa ja elämän päämäärä alkoi taas
hieman sarastaa.
Pitkän kirjevaihdon jälkeen olin minä näet jo rohkeasti, viekkaasti
kirjoittanut:
"Kysytte miten voin. Päiväni kuluvat hitaasti. Jotain ikävöin, kaipaan.
Haluaisin usein polkupyöräillä, mutta ei ole vertaista, henkevää seuraa"
j.n.e.
Tähän vastasi Petteri riemastuneena m.m:
"No tulkaa sitte minun ja herra Ratisen kanssa pyöräilemään. Me
pyöräilemme joka päivä ja minä tulen pyytämään Teitä yhteen joukkoon.
Onkin paljon hauskempi kun on iso joukko."
Nyt oli asia valmis. Oikeastaan on ikävä että tämä polkupyöräasia
sattuikaan. Se vaikuttaa tähän kertomukseen hieman häiritsevästi ja
sille, joka ei sieluni omituista tilaa käsittää jaksa, paljastaa se
luonteestani näennäisesti pikku piirteitä. Olen sen kumminkin tähän
kirjaan ottanut, koskapa se kerran todellisuudessakin oli
välttämättömäksi tullut ja koska tämä suoruus ja avomielisyys kaunistaa
minua enemmän kuin salailu.
No niin. Kerron sen siis suoraan. Nyt puuttui ainoastaan vanhempien
lupa, sillä siihen aikaan eivät minun ikäiset, naimattomat tytöt saaneet
mennä nuorten miesten matkoille ilman vanhempien lupaa.
Semmoisen luvan pyytäminen loukkasi kumminkin minun tietoisuuttani.
Lisäksi tiesin että äiti on jyrkästi vastaan. Ei kumma siis, että
hermostuin, aloin juonitella ja hieroin äitini kanssa pientä riitaa.
Vihdoin tuskastui siitä äiti ja järjesteli:
"Taas sinä olet laiskotellessasi ruvennut oikuttelemaan... Isäsi
kauluksia saat ruveta huomenna silittämään, niin heität siinä ne
kujeesi."
Nyt oli aikani tullut tehdä pyyntöni. Alotin sen äsähtämällä:
"Enkä jouda!"
"Vai et... Miltähän töiltäsi et joutaisi!... Laiskottelemiselta", ivaili
äiti. Silloin lausuin itsetietoisen pyyntöni. Nenääni keikauttaen
ilmotin minä:
"Minä menen herra Ikosen kanssa polkupyöräilemään!"
Äitini menetti lopputyyneytensäkin. Hän jo yritteli:
"Vai jo taas sen pahan hengen rattaan selkään könyämään ja hameitasi
repimään."
"Menen kyllä", jatkoin minä pyyntöäni entistä itsetietoisemmin.
"Nähdäänhän!" uhkaili siihen äiti ja huusi keittiöön renki Matille:
"Matti hoi!... Meneepäs Matti ja vie sen Maijun maantierattaat taas
aittaan ja tuo aitan avain minulle."
Sulkeuduin huoneeseeni. Kauvan mietin minä asiaa mieli ynseänä. Vihdoin
nykäisin niskaani halveksivasti ja virkoin:
"Te tyrannit!... Luuletteko voivanne sulkea minun onneni lukon taakse."
Minun henkeni nousi, kun jatkoin ynseästi:
"Luuletteko voivanne ijankaikkisesti hallita naisen tunteita ja pakottaa
hänet orjan tavoin alistumaan teidän holhottavaksenne!"
Tuommoisia, tavallaan hassutuksia minä puhuin silloin!
Niin voivat joskus pienet asiat tulla suureksi--kuten nyt tämä
vähäpätöiseltä näyttävä polkupyöräasia--kun me suuret itse joudumme
semmoiseen sieluntilaan, että ehkä näytämme syrjäisestä pieniltä.
j) POLKUPYÖRÄILYÄ.
Ken ties on se viisaasti säädetty, että meidän on kaikki paras
saavutettava taisteluiden kautta. Ne taistelut ja kärsimykset ovat
meille ehkä henkistä voimistelua, karkaisevat meitä ja kehittävät meitä.
Kenties johtui juuri näistä hirvittävistä henkisistä taisteluistani ja
tuskistani se, että minusta on, Ellin ja muiden samantapaisten ystävieni
harmiksi--minähän olen aina puheissani suora--sukeutunut tämmöinen
lahjakas ja suuri kirjailija, kuin nyt tämänkin kirjan arvoisa
kirjoittaja. Minä en ollut nyt enää tyhjä-sieluinen, helisevä vaski ja
kilisevä kulkunen, sillä minussa oli rakkautta, oli se suuri tunne, joka
pani minut ahertelemaan tässä lemmen asiassa ahkerasti, kuten
muurahainen ahertelee pikku rikkaa kekoonsa vetäessään. Elämälläni,
toisin sanoen, oli nyt sisältönsä.
Mutta pistäytykäämme hetkeksi Petterin kotiin.
Neiti Hulda Ruuska oli siellä vieraana vanhempiensa kanssa. Hän oli
oikeastaan tullut ukko Ikosen toimesta, taloa katsomaan. Ennen hän oli
pukeutunut kuten kaikki muutkin hänen säätyisensä: tavalliseen väljään
röijyyn, mutta nyt oli hänen päällänsä ruumiin mukainen musliini pusero.
Mutta vyötä ei ollut. Puseron ja hameen väliin oli sen johdosta auennut
miltei koko vyötäisen ympäri ulottuva rako, josta näkyi paita.
Mutta Petteri oli häntä kartellut. Siksipä oli hän nyt ikävissään tullut
palvelijoiden tupaan pitämään iloa. Oli alkanut leikki: Piika-Mari
viskasi renki-Mattia rukkasella. Matti lähti sen johdosta tietysti
ottamaan Maria kiinni, sillä arvasihan hän tarkotuksen. Silloin viskasi
häntä Hulda hatulla, tietysti kääntääkseen Matin leikkisyyden häneen.
Matti syöksyikin nyt Huldaa tavottamaan. Niin juostiin, viskottiin, ilo
yltyi. Matti ahdisti nyt Huldaa. Tämä sieppasi paetessaan vettä korvosta
kauhalla ja viskasi sen Matin silmille.
"Perhana!" kirosi Matti leikillä ja kuivaili silmiään. Tytöt nauroivat
ja ilkkuivat. Hulda nauroi ovensuussa kauha kädessä ja kutitteli.
Silloin astui tupaan ukko Ikonen Huldan isän kanssa, sikarit hampaissa.
Leikki loppui. Nuoret lähtivät pihalle vetämään nuoraa, ollen kaikki
tytöt Mattia vastaan.
Ja nyt ryhtyi ukko Ikonen valmistelemaan poikansa naima-asiaa. Hän
alkoi:
"Onhan tässä tuvalla kokoa... Ja hyvät ja isothan tässä talossa ovat
viljelykset ja heinämaatkin: Kun olisi oikea toimekas ja sopuemäntä niin
lähemmä sata lypsävää menisi talven yli omilla töryillä, jotta
heilahtaisi."
Ruuska pyöritteli sikaria huuliensa välissä, liistaroiden siten sylellä
sen hajoavat lehdet taas yhteen ja arveli:
"Onhan tässä sitte oikea emä-kontu!"
Ikonen kävellä köllehti kädet housun taskuissa ja vahvisti.
"Onhan tämä... Olisi tähän miniäksikin tulijoita täällä omassa
pitäjässä!"
Hän istahti, veti saapasvarret suoriksi ja jatkoi:
"Tämäkin vallesmannin tyttö tähän on kärkkynyt... Ja onkinhan se
semmoinen keikkanenä ja hieno-kinttuinen tyttö."
Ruuska koki nyt vuorostaan ajaa Huldan asiaa, arvellen:
"Eivätpä ne herrasväen tytöt ole näiden oikeiden talon tyttöjen
veroisia... Ei niiltä tuo navettatyökään lähde niin lepeeltään kuin
siihen oppineelta talon tytöltä."
Niin jatkui kaupanteko ihmisten kohtaloilla. Tupaan osui tulemaan
Petteri ja kohta hänen jälestänsä tuli Hulda. Nyt päätti ukko Ikonen
kietoa poikansa asiaan niin ettei se voisi peräytyä. Hän huomautti:
"Tasaikäisethän nämä ovat, Petteri ja Hulda ja eikä ole koollakaan
suurta eroa... Niin jotta kyllä näistä sopu pari tulisi."
Niin vaikeaan asemaan pani isä poikansa. Lukijoista semmoinen
häikäilemättömyys tuntuu tietysti suorastaan uskomattomalta, mutta totta
se sittenkin on. Petteri ei tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa. Huldakin
ujostui, kuori hampaillaan koivun varvusta kuorta ja vilkasi varkain
Petteriin. Ruuska kävi sylkäsemässä lieteen ja väitti:
"Ka mikäpäs tällä Huldalla on siinä kotonakaan eläessä... Uusia peltoja
aletaan repiä ja rahoja on pankissa yli sata tuhatta."
Semmoista, nuorten piinallista asemaa jatkui hyvä tovi. Vihdoin käski
toki ukko Ikonen: