vannoi hän kostavansa minulle ja vievänsä minulta Petterin millä
keinoilla hyvänsä.
Ilmi taistelu oli siten sukeutunut välillemme. Vasta neljännes yli kolme
tyyntyi Elli sen verran, että sai unen päästä kiinni ja heräsi sitten
vasta puoli kaksitoista, haukotteli, venyttelihe ja nousi sitten
ompelemaan uusia hikilappuja puseronsa kainaluksiin, sillä entiset
olivat eilisissä tanssiaisissa hikeytyneet jo pilalle.
* * * * *
Mutta palatkaamme taaskin hetkiseksi Petterin elämään.
Hänkin oli palannut kotiinsa ajatukset hajanaisina, sillä ihme kyllä, ei
hän ollut huomannut tunteitani, eikä siis ollut varma minun
rakkaudestani, enemmän kuin minä hänen. Hänkin oli näet kokematon,
ensi-kertalainen, kuten minäkin, ja siksi hän arkaili ja osaksi siitäkin
johtuivat ne epätietoisuuden aiheuttamat tuskat ja kärsimykset, joita
saimme niin viljalti kokea ja kärsiä.
Siksipä ei hänkään kotiin palattuansa voinut nukkua, sillä ketäpä
semmoisissa oloissa nukuttaisi, jos hän ei ole ihan pölkky. Vaikka oli
jo yli puoliyön, lähti hän polkupyöräilemään, jäähdyttääksensä
tunteitansa yksinäisen luonnon suuressa rauhassa. Pari tuntia sai hän
pyöräillä autioilla saloteillä ennen kun rauhottui siksi paljon, että
voi päästä unen alkuun. Mutta kerta sen alkuun päästyään nukkui hän
verrattain rauhallisesti, eikä herännyt vaikka häntä kärpäsetkin
vaivasivat niin kamalasti, että hän niihin tuskastuneena unissaan potki
jo peitteensäkin pois koko vuoteelta.
Tuli siitä aamu. Hänen tunteensa vain varmistuivat. Minun kuvani painui
yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Työ ei sujunnut. Ei huvittanut
polkupyöräilykään. Hän voiteli polkupyöränsä, pumppasi sen renkaaseen
ilmaa ja koki sillä tavoin saada aikansa kulumaan. Joten kuten se
onnistuikin, vaikka ei se semmoinen väkinäinen ajan kuluttaminen mikään
ilo ole. Senhän jokainen arvaa.
Ja hänkin halusi nyt olla yksin. Ihmisten seura häntä kiusasi. Hän tuli
jo joskus kärttyiseksi isällensäkin, huomasi sen johdosta jo muutamia
hänen vikojansa ja häpeili niitä minun tähteni.
Niinpä nytkin. Isä oli tapansa mukaan taas puhunut asiasta ja kysyi:
"Eikö se vallesmannin tyttö jo rupea siitä tahkoamisesta sen paremmaksi
lämpenemään?"
"Elkää nyt isä!" huomautti siihen Petteri kärsimättömällä äänellä,
loukkautuen minun puolestani isänsä rumasta puheesta. Isä ei huomannut
sitä, vaan jatkoi:
"Onhan se aika kipsakka ja terhakka-nenäinen tyttö... Vaikka vähän
rotevampi-ruumiinen tuo saisi olla näin vauraan talon emäntä."
Hän kaivoi porot piipustansa akkunan edessä pihalle ja mietiksi sitä
tehdessään:
"Se lukkarin tyttö näyttää olevan ikään kuin hieman tukevampi-tekoinen,
ainakin rinnan ja lanteen kohdalta."
Hän puhalsi piipun varteen, sitä selvitelläkseen, posket pulleina.
Petteriä jo suututti. Isä lisäsi Ellistä:
"Vaikka sitä keskiruumista tuota ei näy hänelläkään olevan paljon
ensinkään."
"No, elkää te isä aina puhuko tuolla tavalla!" pääsi jo Petteriltä. Ukko
ei ollut tietääkseenkään ja ilmotti:
"Ka eipä tässä ole ketään syrjäisiä kuulemassa... Vaikka tässä nyt oman
joukon keskuudessa mitä puhuu!"
Ja rauhassa ryhtyikin hän piippuansa täyttämään ja jatkoi samaan tapaan.
Silloin jo närkästyi Petteri minun tähteni ja sanoi ihan toruvasti:
"Ja isä ei saa vieraissa taloissa syleksiä sohvan taakse ... eikä
silittää sormella voita!"
Ukkoa se oudostutti. Hän sanoa tokasi rauhallisena:
"Ka peseetyypä tää sormi voista... Ja jos ei peseenny kylmällä, niin
peseetyyhän kuumalla vedellä."
Tietysti siinä oli ukolla osa kansanomaista sukkeluutta. Mutta Petteri
jo kuumeni ja aikoi sanoa jotain äkäistä. Isän ja pojan välit olivat
rikkoutumaisillansa. Lemmen suuri kysymys riemuitsi jo voittokulussansa
siinäkin asiassa. Onneksi toki sattui tulemaan vieraaksi kauppias
Kotonen ja keskeytti puhelun, ehkäisten siten vielä välien
rikkoutumisen. Tervehdittyään tulijaa, alkoi ukko Ikonen puhella:
"Tässä tämän pojan kanssa puhuttiin näistä nykyajan naimiskaupoista,
miten ne ovat jo mutkikkaita ja ronklusia."
Kotonen puhdisteli silmälasejansa ja aikoi jotain sanoa, mutta Ikonen
ehti sitä ennen jatkaa:
"Ennen vanhaan, silloin kun minäkin tämän ämmän otin, sitä ei niissäkään
asioissa liikoja kuhnusteltu: Katsottiin vain kellä on enemmän kavetta
taloon tuoda ja jos oli sitte muuten terveruumiinen ja lujarakenteinen
tyttö, niin sillä se oli asia selvä!"
Kotonen veti otsansa kurttuun, innostui asiaan ja selitti entisiä aikoja
kaihoten:
"Ne nämä uudet tavat leviävät jo joka pitäjääseen... Tänne
Tohmajärvellehän niitä onkin levittänyt tämä vallesmannin tyttö."
Välillä hän sytytti sikarin, pyöritellen sitä samalla sormillaan
huuliensa välillä ja lisäsi minusta:
"Siinä linnussa sitä kuuluukin olevan kimpsuttamista ennen kun sen kuka
ansaansa saa..."
Petteri kuuli keskustelun ja masentui, loukkautuen minun puolestani.
Kotonen vielä kertoi:
"Sanovat tämän Ratisenkin pojan sitä yritelleen jo kevättalvella, mutta
ei ole tainnut vielä päästä sen pitemmälle... Vaikka onhan se
ylioppilasmies sekin ja isällä puolen manttaalin talo ja siihen vielä
hyvä summa rahojakin."
Äänetönnä poistui Petteri huoneesta. Kotosen puhe vaikeudesta saada
minut taipumaan masensi tietysti hänen mieltänsä. Mustasukkaisuuden
kipinä alkoi sen lisäksi kyteä hänessäkin. Ukko Ikonen piti poikansa
puolta, kysyen:
"Eikös se Ratisen poika ole ryyppymies?"
"Ka kukapas täällä Tohmajärvellä ei juo", myönsi Kotonen, vahvistaen:
"Eihän täällä ihan juomatonta miestä taida olla muita kuin miten lie se
Kiteeltä muuttanut Hämäläinen ... ja sitten tämä teidän poika."
Niin johtui toki puhelu juomisasioihin. Ukko Ikonen tarjosi vieraallensa
ryypyt. Niiden ääressä kului päivä iltaan. Päivä laski Kytkytmäen
honkapeitteisen kukkulan taa surullisena. Petteri tunsi rinnassansa
jotain hyvin raskasta, epätietoista. Alkoi hänellekin uusi unettomuuden
ja levottomuuden yö.
g) ISOT TUSKAT.
Minä en enää huomannut yön ja päivän rajoja. Minä olin tuskainen ja
juonittelin pitkät päivät muille ja kalvava epätietoisuus jäyti minun
sieluani. En kärsinyt ketään. Kaikki ihmiset olivat minusta
jokapäiväisiä, semmoisia, joiden koko elämän sisällön muodostavat
arkielämän huolet.
Äitiä alkoivat minun oikuttelemiseni lopulta huolettaa ja sitten jo
kiukuttaa. Kerta hän kysyi minulta:
"Oletko sinä, Maiju, sairas, kun sinä olet tuommoinen?"
En vastannut. Salasin ärtymykseni. Äiti huolehti:
"Pyytäisi vaikka tämän Laakkosen mummon hieromaan ... jos olet sairas."
"Voi, voi teitä äiti!" pääsi jo minulta ärtynyt. Äiti jatkoi:
"Tahi menisit käymään lääkäriltä kysymässä."
Se siis vielä puuttuisi! Äsähdin:
"No heittäkää nyt äiti jo..."
"No, Maij..."
"No enkä mene!" keskeytin minä sen yrityksen äkäisesti, sulkeuduin
huoneeseeni ja päivittelin:
"Kun ei saa enää rauhaa koko talossa!"
Semmoisia kohtauksia oli jo sattunut useampia. En jaksanut ärtynyttä
luontoani hillitä. Vihdoin valitti äiti siitä isälle. Isä veti
metsästyshousuja jalkaansa, kun äiti puhui hänelle huolestansa. Hän
kuunteli välinpitämättömänä ja saatuansa housut jalkaansa, virkkoi hän
rauhallisena:
"Aja työhön koko tyttö, niin heittää kujeilemisen!"
Äiti jäi sanattomaksi. Isä veti jo pitkävartisia kenkiä jalkaansa kun
lisäsi, ikään kuin itsekseen puhuen:
"Aikaihminen tytön hutilus... Jo tuo jaksaa työtä tehdä." Ja tyynenä
pukeutui hän ja lähti sorsajahtiin. Äiti mennä ryöhötti keittiöön ja
ryhtyi töihinsä.
Ja nyt kun minä heittäännyin yhä häjymmäksi, arvasikin äiti minun vain
kujeilevan ja päätti seurata isän neuvoa. Hän oli siihen pakotettukin,
sillä palvelijat olivat ulkotöissä, ja hänen piti yksin laittaa ruoka
koko joukolle. Palvelijoiden ja herrasväen ruuat kiehuivat eri
kattiloissa. Lisäksi piti hänen valmistaa ruokapöytää, sillä isä odotti
ruokaa. Kiireen touhussa, hikisenä ja väsyneenä pyysi silloin äiti:
"Maiju!... Tuleppas hämmennä tuota riisiryynipuurokattilaa, jotta isä
saa ruokaa."
Se minua kiusasi, enkä ollut pyyntöä kuulevinanikaan. Hetkisen kuluttua
huusi äiti taas, nyt jo kovemmin:
"Mai-ju!... Tule hämmennä tuota huttua, jotta ei pala pohjaan!"
Minä ryhdyin nyt lukemaan romaania, viattomana kun en mistään mitään
tietäisi. Äiti tuli vihdoin ovelle ja sanoi jo kovasti:
"Etkö sinä kuule, Maiju, mitä sinulle sanotaan?"
"No mitä?" nostin katsettani kirjasta silmänräpäyksen ajaksi, ja jatkoin
taas lukuani. Äiti polki jo jalkaa ja varotti ankarasti:
"Maiju hoi!"
"No mitä ... mitä nyt!" rähähdin minä.
"Pane paikalla pois se kirja ja ala tulla hämmentämään", kiivastui siitä
jo äiti ja uhkasi:
"Tahi tässä jo paha tulee eteesi!"
En voinut silloin enää tuskaani hillitä, vaan äsähdin halveksivasti:
"No eikö teillä nyt ole elämässä enää mitään muuta korkeampaa kun tuo
ainainen syöminen ja keittäminen!"
Äiti ällistyi. Käytin sitä hyväkseni ja teeskentelin aivan
kauhistuneena:
"Ei koko talossa ole mitään muuta kuin paljas aineellisuus ja huttu ja
keitokset ja paistokset!... Ei idealia, ei kirjallisuutta ei mitään
henkistä."
Luulin jo voittaneeni, mutta erehdyin. Äiti tulla pyöritteli uhkaavana
aivan eteeni ja saneli jyrkästi:
"Nyt, Maiju, paikalla huttukattilaa hämmentämään, tahi minä annan
idealismia ... ja muuta henkistä!"
"Äs!" sähähdin minä, viskasin kirjan sohvalle ja lähdin hellan ääreen,
halveksivasti niskaani nyäisten.
Ja niin täytyi minun ryhtyä puuhailemaan mitä aineellisimmassa,
arkipäiväisimmässä työssä. Huttukattilan rinnalla höyrysi työväen
rokkakattila. Paisti kärysi. Pöydällä oli suola- ja jauhovakkoja,
silliä, voita, piimää, ja jos mitä. Seinällä riippui märkä pyyhinriepu
ja nurkassa törötti vanha luuta. Ja siihen ympäristöön olin minä nyt
joutunut. Kärsimyksieni mitta oli täysi.
Mutta koneen tavoin hämmensin minä puuropataa. Ajatukseni tekivät
työtänsä raskaasti, sekavina, sillä johan ne nyt olisivat siihen
huttukattilaan pysähtyneet. Vertasin idealistisen elämän valoisuutta
tähän surkeuteen. Kohta olivat mietteeni taas Petterissä, Ellissä ja
kaikessa sekaisin. Työni tietysti unohtui tyyten. Äiti hääräili lihavana
kuin mikäkin ja varotti ihan torumalla:
"Ja nyt katso, jotta se ei pääse pohjaan palamaan ... tahi ei hyvä peri
sinun idealismiasi ja muita kujeitasi!"
En viitsinyt edes vastatakaan. Sulin silmäni ja koetin olla kuuro.
Ajatukseni hajaantuivat. Tuskalliset tunteeni saivat vallan--suoraan
sanoen siinä oli kiukkuakin seassa--ja työ unohtui jo kokonaan. Äiti
vain touhusi ja riiteli, otsa hikisenä. Alkoi jo tuntua pohjaan palaneen
puuron käryä ja äkkiä löi äiti minua pyyhinliinalla päähän ja huusi
kauhuissaan:
"Pahan hengen tyttö!... Tahallasiko sinä poltit sen hutun pohjaan!"
"Lyökää ... lyökää nyt!... Vaikka tappakaa!" lausuin tyynesti,
halveksivasti ja asetuin seisomaan, muka nöyränä alistuen vaikka
teurastettavaksi. Äiti sieppasi huttukattilan tulelta, lennätti sen
vesikorvoon, estääksensä enempää palamasta ja valitti surkeana,
harmissaan:
"Semmoisia niistä tulee kun antaa kuritta kasvaa... Koko huttu on ihan
pilalla."
* * * * *
Tavallisissa oloissa: kun ei ollut juhlia, oli meidän ruokapöytämme aina
sohvan edessä. Isä tahtoi näet syödessään istua sohvassa, voidakseen
oitis syötyänsä kallistua samoille sijoillensa ruokalevolle. Niin oli
nytkin.
Minä en oikeastaan aikonut mennä syömään. Sitä ei olisi sallinut minun
paha sisunikaan ja lisäksi minulla ei ollut ruokahalua. Henkinen
kärsimys oli kuluttanut senkin, vaikka minulle kyllä tavallisesti ruoka
kelpasi liiaksikin.
Mutta äiti pelkäsi jotain puuron palamisen johdosta ja hän oli sen
vuoksi päättänyt vaatia minut syömään, voidaksensa tarpeen tullen lykätä
syyn minun niskaani. Hänen ei tosin tarvinnut isän puolelta pelätä
toraa, sillä isää ei voinut saadakaan, ei millään muotoa, suuttumaan ja
riitelemään. Niin tyyni ja rauhallinen hän oli. Minä olen tämän,
totuuden puolesta aina kiivaan luontoni perinyt nähtävästi toisaalta,
tai on se minussa aivan perimätöntä, omintakeista. Tämän asian
ratkaiskoot tiedemiehet.
Kun siis nyt isä oli jo pöydässä ja minua ei kuulunut, kutsui äiti:
"Maiju... Ruoka on pöydässä!"
Suhahdin yksinäisessä huoneessani kiukusta ja syvennyin lukemaan.
"Mai-ju!" painosti äiti toistamiseen. En hievahtanutkaan. Isä virkkoi
tyynesti:
"Ka tottapahan sillä ei ole nälkä."
"Mikä nälkä sillä ei ole ... muuten vain kujeilee", väitti siihen äiti,
tulla pyöritteli huoneeni ovelle ja uhkaavasti sormellansa varoittaen
käski jyrkästi:
"Maiju!... Paikalla nyt syömään ja hyvin siivolla!"
"Äs", viskasin taas kirjan sohvalle ja aivan rientäen, äidin ohi
työntäytyen, syöksyin pöydän ääreen, istahdin ja mutisin:
"No syöttäkää nyt ... niin jotta halkeaa!"
"Suu kiinni, Maiju!" koveni siitä vain äiti ja niin alkoi pakollinen
syöminen. Isä pisti jo lusikallisen puuroa suuhunsa, tunsi maun, otti
toisen lusikallisen, haisteli ja arveli:
"Pohjaan palanuttako se tää huttu on?"
Nyt oli äidillä oiva tilaisuus ruveta minulle riitelemään. Hän koputti
etusormellansa pöydän reunaa ja tavaili:
"Johan minä sanoin sinulle, Maiju, jotta muista katsoa, että huttu ei
pala pohjaan!... Sillä tavallako sinä täytät vanhempiesi käskyt ja sillä
tavallako sinä aiot kerran itse maailmassa eteen päin mennä ja ruuasta
huolehtia."
Isä söi rauhallisena. Äiti jatkoi toraansa. Hänen kasvonsa punottivat jo
harmista. Ensin hillitsin itseäni, en välittänyt, olin ylenkatseellinen.
Mutta kun hän jatkoi, en voinut enää hillitä sisuani vaan nousin
puolustamaan henkisiä oikeuksia semmoisella tarmolla että sen piti
tuntua. Jyrkästi sanoin minä:
"No pitäisikös minun sitte koko henkinen elämäni ja kehitykseni haudata
yhteen huttukattilaan."
Minä ihan ylvästyin, tajusin oikeuteni, minulle tehdyn vääryyden ja
nousin sitä vastustamaan, jatkaen:
"Eikö maailmassa sitte todellakaan ole korkeampaa kuin tämä aineellisuus
ja tämä arkipäiväisyys ja syöminen ja makaaminen!"
"Mai-ju!" uhkaili jo äiti.
"No puhun kyllä!" yllyin minä aivan jo uhkaavana kovaäänisesti. Asiani
oikeus antoi minulle voimaa.
"Mai-ju", ärjäsi jo äiti. Minä kiihdyin ja aivan huusin:
"Mutta minä puhun... Minä olen kärsinyt, mutta nyt siitä on loppu, sillä
minäkin olen ihminen."
Sukeutui ankara väittely. Isä ei ollut kuulevinansakaan. Hän söi
loppuun, otti sanomalehden, sytytti sikarin, kellahti sohvaan selällensä
ja kysyi:
"Mitä sinä nyt riitelet?"
Äiti oli aivan punainen ja riiteli:
"No kun minä panen sen hämmentämään kattilaa ja varotan varottamasta
päästyäkin, jotta ei saa päästää pohjaan palamaan, niin tämä ihan
tahallaan... Ihan tahallasi sinä sen poltit", yltyi hän lopussa minulle.
Yhä tarmokkaammin puolustin minä asiaani ja oikeuksiani. Isä veteli,
selällään köllöttäen, savuja ja puhalteli rauhallisesti savupilviä ylös.
Minä jatkoin äidin kanssa, yhä kiihtyen.
Koetin löytää hyvin myrkyllistä sanottavaa ja löysinkin sen. Kuten
lukija on meillä käydessään nähnyt, on isä ja äiti hyvässä lihassa, niin
kuin kansa sanoo, ja olisin ollut hölmö jos en olisi niin hyvää aihetta
käyttänyt hyväkseni. Sillä pistellen minä riitelin ja vannoin:
"Ette tarvitsekaan luulla, että minä vajoan sillä tavalla
aineellisuuteen, jotta jo ulkomuodostakin näkee ... lihoo jotta on
täysinäinen ja pyöreä kuin sillitynnöri! ... niin jotta ei kohta sovi
ovesta ulos pyörimään!"
Nyt olisi äiti jo suuttunut silmittömäksi, mutta isä, jota nukutti,
vääntyi kylellensä, selin meihin ja virkkoi laiskasti, kuin ohimennen:
"Aja se tyttö pois siitä rämpättämästä ja mene itsekin muuanne
riitelemään, jotta saa nukkua!"
Sen sanottuansa alkoi hän jo hiljaa kuorsata. Äiti oli kuin kuumeinen.
Minä sulkeuduin huoneeseeni ja itkin taas katkerasti. Äiti sairastui
lievästi. Onneksi oli toki Laakkosen mummo kotosalla. Sauna
lämmitettiin, ja mummo hieroi äitini taas terveeksi. Päivä laski. Muut
olivat jo ennallansa, mutta minun sieluuni tulvi henkisen yön ja
epätietoisuuden synkkä pimeys.
Ja niin jatkui surullinen elämä. Lukkarin herrasväen ja vanhempieni
välit olivat tärveltyneet, kylmenneet. Lukkarin rouvaa harmitti
tyttärensä asia. Ilmi riitaa ei kuitenkaan voinut syntyä, sillä lukkari
oli isälleni velkaa viisisataa kahdeksankymmentä kolme markkaa.
Mutta sitä katkerammiksi kävivät mielet salassa. Lukkarin rouva teki jo
matkan Joensuuhun ja lähetti sieltä äidilleni postipaketissa hierimen,
jommoinen Tohmajärvellä aina lähetetään sille, joka ikäänkuin on ollut
hierimenä toisen padassa: sotkenut toisen asiat. Se oli äärimmäisen
ilkeyden merkki Tohmajärvellä.
Ja nyt alkoivat äidille surun ajat. Hän häpesi lahjaansa koko pitäjän
edessä, itki ja valitteli kerran maatamennessä:
"En ole kenenkään kattilassa vielä hierimenä heilunut ... ja nyt tämä
häväistys!"
"Viskaa tuo tuleen ... niin sillähän tuosta pääset!" sanoi siihen isä,
kätkeytyen vuoteeseen peiton alle ja alkaen kuorsata.
h) SEKALAISTA.
Nyt tulee niin romanttinen ja taiteellisesti mahdoton kohtaus että hyvä
jos ei vain pilaa koko kirjaa.
Varmaankin on lukijakin jo oppinut tämän kertomuksen avulla käsittämään,
että rakkaus on tunteen eikä järjen asia. Minun järkeni oli nyt jo kuin
kirkas tähti, joka on pilveen peittynyt, eikä siis enää paistaa voi.
Tunne se vain yksin minussa eli ja hallitsi.
Ja nyt taas kertomuksen juoneen:
Jotain käsittämättömän surullista näin minä nyt kaikessa. Elämän suuri
harmaus verhosi kaiken. Tohmajärven selkä näytti autiolta, kuoleman ja
olemattomuuden erämaalta. Joskus liiteli korkeudessa kalalokki ... vai
mikä iso lintu hän lie ollut. Se tuntui olevan joku kuoleman maiden
aave, joka saalistansa väjyy. Jossain, siellä etempänä, kuvittelin
yksinäisten tiirojen ja kajavien oleksivan hylättyinä, aution seudun
ainoina asujamina. Semmoisia synkän runollisia ajatuksia sikisi jo
aivoissani.
Ja minä olin suunnitellut sata juonta, millä voittaa Elli ja saavuttaa
onni ja elämän sopusointu rakastetun miehen sylissä. Kun äiti rupesi
minua edelleenkin työhön ajamaan tekeydyin minä sairaaksi saadakseni
olla rauhassa tunteineni. Siihen oli toinenkin syy: tahdoin herättää
ihmisten sääliä ... taikka--heitän taas ujostelut ja kiertelyt ja kerron
suoraan: olin näet jo koulussa lukenut Heinen ihanan "Toivioretki-runon".
"_Du Hochgebeinedeine!_" [_Sa neitsyt kaikkein autuain_.] ja eikös minun
onnettoman päähäni iskenyt ajatus olla se sairas tyttö, jota äiti vie
parantamaan kipeää sydäntä uhraamalla Neitsyt Maarialle vahasydämen.
Ajattelin vielä, että ehkäpä tuo avuton tilani vaikuttaisi Petteriinkin,
sulattaisi hänet, järkyttäisi hänen mielensä herkäksi minulle--niin
laskin minä. Niin sairaaloiset olivat minun suunnitelmanikin. Sidoin
päähäni kylmät kääreet, joita vaihdoin kahdesti tunnissa. Koetin
ylenantaa. Joskus join suuni vettä täyteen, tulin sitte juoksujalassa,
sairaloisesti hynttyyttäen, keittiöön ja ylenannoin veden kaikkien
nähden likakorvoon ja aloin kakistella lisää, painoin sydänalaani
käsilläni ja poistuin taas horjuvin askelin, kääre päässä. Kerta
katsahtaa muljautti minua silloin sohvalla lojuva isäni ja kysäsi
äidiltä:
"Onko se tuo tyttö sairas, kun se ylenannattelee?"
"Vieläpä tuo... Ilman vain kujeilee ja metkuttelee", vastasi äiti ja isä
syventyi taas sanomalehteänsä lukemaan.
Tämä ihmisten kylmyys ja välinpitämättömyys minua suututti. Kuvittelin
ja uskoin näet olevani koko maailman hylkäämä, onnettomin ihminen maan
päällä. Semmoiseksi se onneton rakkaus muuttaa mielen. Koetin tekeytyä
yhä säälittävämmäksi. Ja luultavasti minä olisin voittanut, jos ei
lopulta olisi alkanut vaivata nälkä, mutta kun se alkoi vaivata, oli
koko asia tietysti mennyttä kalun. Toivoin että joku tulisi rukoilemaan
minua syömään. Mutta ei. Kerta, sääliä herättääkseni, avasin huoneeni
oven, istahdin sänkyyni yöpuvussa, pää sidottuna ja tekeydyin aivan
kuoleman kielissä olevan näköiseksi. Isä virui sohvassa, katsahtaa
muljautti kerran ja sanoi sitten välinpitämättömällä äänellä äidille:
"Pistä tuo ovi kiinni, jotta ei tuo tytön kuvatteleminen näy!"
Äiti täytti pyynnön. Olin niin harmista haleta, että nousin ja potkasin
lattialle jäänyttä sukkaani, niin että se lensi tuolin selkämälle,
jääden siihen rumasti riippua retkottamaan.
Sen tehtyäni kätkin pääni tyynyyn ja annoin kyynelieni virtanaan vuotaa.
Mitäpäs siinä muutakaan voi enää tehdä.
Voi minua, Maiju-raukkaa silloin!
Mutta menemme edelleen asiassa. Tämä tylyys ja nälkä ne lopettivatkin
voimani. Sairaudestani en enää voinut apua toivoa. Ainoana tehtävänä oli
parantua kunnialla, ettei joutuisi nauruksi. Onnistuinkin siinä joten
kuten, vaikka nololtahan se tuntui ja nyt en enää koskaan suotta
sairastu. Sen opin siitä toki sain.
Eräänä päivänä, kun jo olin luopunut sairastelemisesta, saapui meille
Ratisen Oskari, minua hakkailemaan. Minä en häntä sietänyt enää koko
miestä. Hän istui keinutuolissa rentona, toinen jalka toisen päällä ja
puhalteli savupilviä toisesta suupielestänsä hyvin vaikuttavasti,
imponeeraavasti. Rillejänsä nenällään pysytellen alkoi hän puhelun:
"No kuinka... Oliko neiti Lassilalla lukkarin pidoissa hauska?... Jos
saan luvan kysyä."
"Entäs teillä?" kiertelin minä vastausta. Hän veti pitkään:
"Tjaaa-aa!... No-ooo!... Minä nyt yleensä katson elämää noin ...
noin..."
Hän pyöritteli kuvaavia liikkeitä kädellänsä ja tapaili edelleen:
"Noin ... kuinka minä sanoisinkaan ... noin kuten epikuristi..."
Tietoisena heittäytyi hän taas rennoksensa keinumaan ja puhalsi ylös
savupilven, hälvennellen sitä sitten sangen tietoisilla käden
pyöräytyksillä ja selitti:
"Olemme aikoneet nuoren herra Ikosen kanssa perustaa Tohmajärvelle
polkupyöräilijä-klubin, johon nyt aluksi kuuluisi ainakin minä itse ja
herra Ikonen ja mahdollisesti joku muukin... Siis jonkunlaisen niin
sanotun uudenajan airueen."
Salamana iski päähäni silloin pelastava ajatus: Ellillä ei ollut varoja
ostaa polkupyörää, eikä hän osannut sillä ajaakaan. Minä jo riemastuin.
Tulin ystävälliseksi herra Ratisellekin, koska hän oli nyt kuin joku
hyvän sanoman tuoja. Ihastuneena huudahtelin:
"Ai miten hauskaa... Varmaakin te, herra Ratinen, keksitte niin hauskan
asian... Vai ettekö keksinyt?"
"Jaa ... no... Se tahtoo sanoa että initsiatiivi, alkuunpano on kyllä,
tavallaan, minun... Mutta silti ei sovi kieltää herra Ikosenkaan
ansioita, sillä hän on innokas ja taitava polkupyöräilyn harjoittaja."
"Ai miten suuremmoista!" teeskentelin ja valehtelin:
"Minä olen aina aavistanut että te joskus panette täällä alulle jonkun
sivistysharrastuksen... Teistähän yleensä niin paljon toivotaan."
Hän uskoi sen ja puhalteli savujansa entistä tietoisempana. Olin saanut
jo häneltä kaikki tiedot mitä tarvitsin ja päästäkseni jo hänestä eroon,
punomaan juontani, huudahtelin minä:
"Mikä vahinko, että äiti ei ole siitä jo kuullut!... Teidän pitää kertoa
siitä hänelle... Hän pitää niin paljon polkupyöräilystä... Äiti!...
Äiti hoi!" huusin minä jo ja kun äiti riensi paikalle, poistuin minä,
selitellen:
"Herra Ratisella on nyt äidille kerrottava niin suuri asia ... niin
suuri ja uusi asia, että se tekee käänteen koko Tohmajärven
seuraelämässä!"
Ja kiireellä poistuin ininä jättäen molemmat sanomattomaan pulaan.
Ratinenkin nimittäin tiesi että äitini oli leppymätön polkupyörien
vihaaja, koska minä olin niillä ajaessani repinyt jo kolme ihan uutta
hametta. Mutta oma syynsä, Ratisen: Mitäs hän tungetteli, kun minä jo
rakastin toista! Mitään pahaa aavistamatta kysyi äiti mikä tuo uusi hyvä
asia oli. Herra Ratinen istui kun neuloilla ja tapaili puheen alkua
pitkillä:
"Ööö ... ö-öööö!... Ö-öööö! ... se on polkup..."