viljelyksiä... Ja vaikka hyppäisitte lautaa", lopetti hän neuvonsa.
Petterin ei tietysti sopinut olla niin epäkohtelias, että olisi
kieltäytynyt ja niin täytyi hänen olla koko päivä Huldan seurassa.
* * * * *
Sillä välin olivat minun ja äidin välit kiristyneet yhä kireämmiksi.
Kehittyneen naisen vaistot ja vapauden halut heräsivät minussa yhä
voimakkaampana. Oikeuksieni tajunta antoi minulle voimaa ja entistä
jyrkemmin vaadin minä oikeutta saada olla oma herrani ja itse
kohtalostani päättää. Minä ilmotin jyrkästi:
"Uhallakin menen polkupyöräilemään."
"No nähdäänhän!" ilkkui äiti.
"Nähdään kyllä!"
Äiti hääräili töissänsä ja kerskui:
"Saat koettaa, tokko lähtee pyörä aitasta allesi."
"Luuletteko että niitä ei muita pyöriä ole maailmassa... Pyh!" pistin
minä halveksivasti ja uhkasin:
"Vaikka rovastin Kaisulta pyydän pyörän lainaksi, niin näette, että
teillä ei ole mitään sanomista."
Väittely jatkui. Mielet kiihtyivät. Kasvot punaisina saarnasi jo äiti
harmistuneena:
"Sinä, Maiju, unohdat että olet vanhempiesi lapsi, ja että nuorelle
tytölle ei sovi semmoinen miesten jälestä rullautuminen. Mitähän siitä
sanoisi pappilan herrasväki ja lukkarin rouva ja koko Tohmajärvi."
Hän saarnasi kauvan. Mutta minä en antanut sen vaikuttaa.
Ylenkatseellisesti sanoin minä:
"Minä viis välitän teidän vanhoillisesta kahvimoraalistanne, sillä se
on jo voitettu kanta... Minä en ole enää mikään keskiajan aikuinen
mammut ... enkä kule pappien ja kahvitätien talutusnuorassa!"
Riidellen menimme me ruokahuoneeseen, minä äitiä pakoon, äiti perästä
pyörien. Isä oli juuri noussut päivällismakuulta, veti toista kenkäänsä
jalkaansa ja kysäsi laiskasti äidiltä:
"Mitä sinä taas riidellä paahdat sen tytön kanssa?"
Harmistuneena alkoi äiti, kasvot kiihtymyksestä punaisina valittaa:
"No kun se nyt on taas saanut päähänsä, jotta hänen pitää päästä sen
pahanhengen rukin selkään, sillä pitkin maanteitä kehräämään ja
hameitaan repimään ja miesten perästä pyörimään, niin siitä on heittänyt
semmoisen takkiaisen, jotta ei enää anna yön lepoa, ei päivän rauhaa,
vaan aina vain ruikuttaa sitä yhtä ja samaa kuin mikäkin pentuaan
kaakattava hanhi, niin ihan tässä myllyssä jo ihminen päänsä menettää."
Isä kuunteli rauhallisena. Nyt suinaili hän jo toisen kenkänsä
ompelusta, joko se rupeaa ratkeamaan ja puheli sitä tehdessään:
"Anna tuon sitte pyöriä niin jotta ovat kintut iltasella turvoksissa...
Onhan sillä aikaa toki poissa siitä pitkin päiviä tyhjää häikälehtämästä
ja rämpättämästä!"
Se oli minun voittoni. En välittänyt sanojen loukkaavasta sisällöstä.
Isä veti kengän jalkaansa, nousi, venytteli laiskasti, haukotteli ja
puheli kun itsekseen:
"Ei saanut kyllikseen nukkuakaan, kun tulivat siihen kaakattamaan."
Sen sanottuansa puki hän nutun päällensä nosti sen kauluksen pystyyn,
otti erään avaimen naulasta ovenpielestä, kopeloi nutun taskuaan ja
lähti ulos.
* * * * *
Minä olin siis voittanut. Vieläpä uskoin ihan tosissani, että koko
Tohmajärven naisasia oli tavallaan voittanut minun kauttani. Siitä ei
siis sen enempää. Voitto kuin voitto!
Nyt me pyöräilimme, iloisina, reippaina. Laskettelimme ensin lukkari
Iittiläisen asunnon ohi, sivuutimme Päivisen hovin ja käännyimme sitten
sanotun hovin mökkien ohi Lahdenperälle. Koetin pysytellä Petterin
rinnalla, erillään herra Ratisesta. Petteri alkoi jo puhelun:
"Eikö neitiä väsytä jo?"
"Ei", iloitsin minä. Hän jatkoi:
"Tämä pyöräurheilu on siitä hyvä, jotta samalla saa nähdä aina vain
uutta luontoa ja jotta se voimistuttaa, etenkin jalkaterä- ja
polvilihaksia."
Minäkin uskoin sen, tai ainakin olin uskovinani. Hän lisäsi:
"Vaikka kyllähän niitä tavallaan voimistuttaa kolmiloikkauskin ja
pituus- ja korkeushyppy... Pidättekö muuten kolmiloikkauksesta?"
"Pidän", joudutin minä väärää vastaustani, kuten yleensä tämmöisessä
tapauksessa tekevät, turvautuen nopeaan, viattomaan valheesen.
"Entäs pituushypystä?... Pidättekö siitäkin?" jatkoi Petteri
tiedusteluaan ja taas minä valehtelin ihan mitään ajattelemattakaan. Hän
alkoi nyt puhua juoksusta, selittäen:
"Marathon juoksusta minä en pidä, mutta noin kolmen mailin matka on
kohtalainen ... terveydellisessä suhteessa."
"Niin minustakin!"
Ja niin me jatkoimme. Herra Ratinen oli pelkkänä vastuksena, enkä
keksinyt keinoa, millä päästä hänestä eroon.
Nämä pyöräilymatkat uudistuivat joka päivä. Erään kerran keksin keinon,
jolla sain herra Ratisen hetkiseksi poistumaan: Jättäydyin jälelle ja
pudotin salaa nenäliinani tielle. Kolme kilometriä taas pyöräiltyäinme
valitin minä hellettä, tapasin nenäliinaani ja kauhistuin, tullen
surulliseksi.
"Ai-jai, mikä vahinko! Kun on Amalia-tädiltä muistoksi saatu nenäliinani
pudonnut." Mutta oitis muutin ääneni mairittelevaksi ja ehätin
imarrellen:
"Mutta te, herra Ratinen, olette aina niin kohtelias ja hieno
kavaljeeri... Ehkä olette hyvä ja pyöräilette sitä etsimään."
Ratisen täytyi tietysti lähteä, vaikka häntä se harmittikin aika lailla.
Me pyöräilimme nyt hiljaa, rinnatusten ja minä jo aloin:
"Täällä Tohmajärvellä tulee niin ikävää, kun te, herra Ikonen, lähdette
Helsinkiin."
"Kuinka niin?" hymyili Petteri. Tekeydyin kaihoisaksi, loin katseeni
alas ja vedin surullisesti:
"Nii-iin... Muutoin vain."
Nyt me vaikenimme. Petteri suli, lämpeni. Jo lausui hän ujostellen:
"Kun neitikin tulisi Helsinkiin... Siellä olisi niin hauska."
Minä huokasin, niin että hän sen kuuli.
"Vai kuinka?" kysäsi hän hetken kuluttua. Surullisena venytin minä
siihen:
"Mitäs minun elämästäni on väliä... Me naiset olemme luodut vain
kärsimään."
Teeskennelty surumielisyyteni oli jo muuttua todelliseksi. Keskustelu
kallistui jo elämän suurta kysymystä: rakkautta kohti. Lähestyimme sitä
tosin muiden asioiden kautta kierrellen: Puhuimme naisasiasta. Minä
surkuttelin sitä osaa, mikä on meidän naisten kannettavaksi maailmassa
langennut. Sanoin että olemme--tarkotin juuri itseäni--semmoisessa
asemassa, että ei kukaan kohtaloamme sure, ei meitä sääli. Tarkotukseni
oli herättää sillä Petterissä säälin tunne itseäni kohtaan. Niin jatkui
keskustelu. Petteri väitti nyt, kohteliaasti naisia puolustaakseen:
"Mutta jos ei olisi naisia, niin ei olisi miehiäkään... Ja silloin olisi
koko elämästä kuitti!"
"Nii-iin", venytin haaveillen ja niin jatkui puhelumme.
Mutta jo ajaa huristi Ratinen meitä kohti ja keskeytti kaiken. Sain
nenäliinani. Kiitin sen noutajaa, pysähdyimme ja levähdimme tiepuolessa,
jossa Petteri voiteli polkupyöräni laakerit ja pumppasi ilmaa sen
renkaaseen.
k) TUNNUSTUS.
Nyt tulee tässä hyvin hellä paikka. Tämän kertomuksen ihanin, runollisin
kohta.
Vihdoinkin oli näet herra Ratinen matkustanut Joille, omille asioilleen
ja me pyöräilimme kahden kesken. Ajaa hurautimme Kemiin kylän läpi,
käännyimme Kiteelle vievälle tielle ja jatkoimme kunnes tulimme siihen,
missä maantie koskettaa Tohmajärven kaunista pohjukkaa.
Alkumatkalla olin minä iloinen: heittäydyin aivan vallattomaksi
tyttöseksi ja puhuin Petterille kaikenlaista leikkiä. Kysäsin kerrankin
häneltä:
"Ketä te, herra Ikonen, rakastatte?"
"En minä sitä sano", ujosteli Petteri suu leveässä hymyssä. Minä
vilkasin häneen ja väitin leikillä:
"Minäpä tiedän."
"O-hoh!" väitti hän vastaan.
"Tiedänpäs!" tenäsin minä vain siihen ja nyökäytin päätäni
veitikkamaisesti. Hän kysyi:
"No?"
"Neiti Elli Iittiläistä", pistin minä ja vilkasin taas häneen. Hänen
hymynsä leveni vieläkin laajemmaksi, koruttomammaksi ja hän kielsi
leveällä ihmettelevällä:
"O-hoh!"
"Mitä?... Enkö arvannut oikein?... Arvasinhan?" ilakoin minä
edelleenkin. Hän katsoi nyt silmiini ja sanoi leveästi, vakuuttavasti:
"Ei toki!... Ei sinne päinkään!"
Oli syntyä äänettömyys. Minä olin hyvilläni. Tekeydyin nuhtelevaksi ja
venytin leikillä:
"Hy-yi teitä herra Ikonen, kun ette rakasta Elliä!... Elli on niin
herttainen ja kaunis tyttö... Eikö totta, herra Ikonen."
Petterin sielussa hautui minun kuvani. Mietteissään, hiljakseen
pyöräänsä polkien virkkoi hän:
"Ka kuka kenestäkin pitää... Mutta en minä vain Ellistä pidä."
"Hy-ii teitä", nuhtelin taas ja vilkasin häneen hymyillen. Katseemme
kohtasivat ja me vaikenimme.
* * * * *
Se oli kaunis, tyyni päivä. Tohmajärven ihanat maisemat nukkuivat
maaseudun hiljaisuuteen vaipuneina, viattomina kuin neidot peitteen
alla. Niiden rikkaat värit vaihtelivat kuvina, nopeasti kuin
oikuttelevan neidon mieli: kuva seurasi kuvaa sen mukaan kuin hiljainen
matkamme jatkui ja tie nousi mäeltä mäelle, painautui laaksosta
laaksoon.
Petterin mieli oli niin herkkä, altis ja valmis. Katse alas luotuna
polki hän pyöräänsä, ajatukset ujoina, mielessä jotakin käsittämättömän
hyvää, puhdasta, kaunista, kuten minullakin. Kukaan ei meitä häirinnyt.
Vauhtimme hiljeni. Kuin sopimuksesta ajoimme aivan rinnatusten, niin
että kyynäspää joskus koski kyynäspäähän. Silloin me aina ujostuimme,
loimme katseemme yhä alemma ja elimme kuin henkien ja ijäisen onnen
satumaailmassa.
Ja nyt minä heittäännyin hyvin tunteelliseksi, haaveilevaksi jopa
surumieliseksi. Tulimme siten siihen pohjukkaan, missä Tohmajärven
laineet suutelevat maantien viereistä rantaa. Minä pysäytin pyöräni,
laskeuduin maahan ja ihastelin:
"Ai miten kaunis paikka tämä on."
"On tämä!" myönsi Petteri, silmäili herkkänä ja selitteli:
"Tässä saa niin elävän kuvan tuhatjärvien maan ihanuudesta!"
"Nii-iin!" kuiskasin minä ja ehdotin.
"Emmekö levähdä tässä, herra Ikonen."
"Ja nyt istahdimme me sammalikkoon, kauneimman riippakoivun alle ja nyt
se alkoi ... se. Ummistin siinä silmäni ja haaveilin:
"Kun saisi ihminen kuolla tämmöiseen autuuteen ... näin ihanan luonnon
helmaan!"
"Kyllä se olisi ihanaa", myönsi Petterikin. Ja taas me vaikenimme,
nautimme muka luonnosta, sulimme kuin vaha päivän paisteessa, mutta hän
vain ei jaksanut sanoa viimeistä sanaa.
Mutta hiljaksensa alkoi hän toki asiaa kehittää: ensin korjasi hän
housujensa lahkeessa olevan pihdin ja puheli:
"Jos ei olisi noita pihtejä lahkeessa, niin tuskin voisi pyörällä
ajaakaan."
En vastannut. Minulle oli sama mitä hän puhui. Vihdoin kysyin puoli
kuiskaten kuin väsyneenä:
"Mikähän kukka tuo on ... tuo yksinäinen?"
Hän katkasi kukan, tarkasti sen ja ilmotti sen nimen sekä kysyi:
"Tiedättekö mihin luokkaan tämä kuuluu?"
"En", kielsin vienosti. Hän alkoi selittää:
"Tämä kuuluu... Katsokaahan miten moniheteinen tämä ensiksi on", käänsi
hän puheen, alkaen availla kukan teriötä. Longottauduin silloin aivan
hänen viereensä, kukkaa hänen kanssaan tarkastamaan. Istuimme kuve
kupeessa kiinni ja minä kurkotin muka paremmin nähdäkseni, niin että
jouduin aivan häneen nojaamaan. Hän luki heteitä:
"Yksi ... kaksi ... kolme ... neljä...
"Ai miten monta!" kuiskasin kun unessa, ajattelematta mitä puhuin.
"Ja yksi emi", ilmotti hän. Minä huokasin, nojaten nyt jo aivan hänen
syliinsä. Hän oli lämmin, hänen mielensä hehkui. Minä haaveilin:
"Yksi ainoa emi..."
Taas vaiettiin. Ummistin silmäni ja kuiskasin:
"Eikö teistä yksinäisyys ole kauheaa..."
"Onhan se."
Huokasin taas ja haaveilin:
"Ei ystävää ... ei ketään jonka hyväksi eläisi ... joka ymmärtäisi ...
joka..."
"Maiju!" keskeytti hänen kuiskauksensa. Huomasin kuinka hän kietasi
tukevan käsivartensa hoikan vyötäiseni ympäri. Painauduin yhä tiukemmin
häntä vastaan.
"Rakas Maiju", toisti uusi kuiskaus ja hänen palava suudelmansa poltti
huuliani. Sieluuni valui autuuden ja onnen virta.
"Petteri!" jaksoin enää kuiskata. Hän jatkoi suutelemista, kunnes olin
siihen onneen aivan nääntyä ja äänsin pitkään, hellästi rukoillen,
kuiskaten:
"Nii-iin... Ette sa-aa."
No nytpä tämä asia onkin jo kerrottu. Tämän enempää en näet tästä
autuudesta kerro. Niin pyhää on se minulle. Kauvan istuimme vielä onneen
uupuneina, toisiimme sulautuneina. Vihdoin oli aika lähteä. Suutelimme
vielä kaksi tai kolme kertaa--lukua en varmasti muista--ja nousimme.
Petteri puisteli sammalet housuistansa ja niin lähdimme pyöräilemään
kotia kohti povet täynnä uutta onnea ja kirkkainta iloa.
l) LOPPUSOINTI
Oli alkanut suurin sopusoinnun aika. Henkisten kärsimyksien yö oli
kirkastunut päiväksi, jossa ikäänkuin kukka ainaisesti vienona puhkeaa
ja kuuluu onnellisten lintusien rauhallinen tirskutus ja hymyilevä
aurinko katselee taivaan korkeudesta sopusointuun päässeen elämän suurta
onnea.
Ja minä, minä nyt olinkin aivan kuin uusi ihminen. Koko olemukseni oli
täynnä onnen ja rauhan tunnetta. Olin iloinen, herttainen, soin kaikille
hyvää ja rakastin kaikkia. Niin suuren puhdistuksen vaikuttaa meissä
sopusointuun pääsy: Sitä se rakkaus tekee.
Ja kotonanikin minä olin aivan toinen kuin ennen: olin työteliäs,
ahertelin äitini apuna, huolehdin isän tarpeista ja laulelin ja
lepertelin iloisena kuin onnellinen taivaan lintunen. Vanhempani tuskin
minua enää entiseksi tunsivatkaan.
Eräänä päivänä parsi äiti isän sukkia. Aivan käskemättä varistin silloin
silitysraudan, laitoin pöydän kuntoon ja ryhdyin silittämään isän
kauluksia. Valkea esiliina puki minut sieväksi. Laulella hyräilin
onnellisena ja suhauttelin silitysraudalla kauluksia niin että savusi
vain. Isä oli jo pari kertaa katsahtaa muljauttanut puuhiani. Nyt
heittäytyi hän virumaan, mietti ja arveli minusta ääneen:
"Mikä tälle tytölle on tullut kun se on nyt kuin paljasta voita ja
vehnäistä?"
Äiti nyrpisti hieman nenäänsä ja epäili:
"Kunhan se sitten kauvan olisi semmoista ... voita ja vehnäistä!"
En loukkautunut edes niistä epäilyistä. Reippaasti heilautin
silitysrautaa ja vannoin:
"No on se semmoista ... on ihan kuolemaansa asti!"
"Nii-iin!" epäili siihenkin vielä äiti. Silloin vannoin lujemmin:
"No näettehän."
Äiti ei viitsinyt väittää vastaan, mutta mutisi itseksensä, parsineula
huulien välissä:
"Kunhan ei taas kohta olisi hattu toisella raivalla päätä!"
* * * * *
Oli toki eräs huoli: Petterinhän täytyi matkustaa Helsinkiin. Alistuin
toki siinäkin kohtalon alle tyynenä, tietäen että eromme on ainoastaan
ohi menevä. Sitä innokkaammin nautin nyt hänen kirjeistänsä. Olimme
salakirjevaihdossa. Joka päivä sain häneltä kirjeen ja tuon tuostakin
pyöräilimme onnemme paikalle verestämään muistojamme ja jakamaan
toisillemme onnea yhä uusilla ja uusilla suudelmilla.
Niin tuli eron hetki. Olin tekosyynä matkustanut edeltäpäin Sortavalaan,
saadakseni siellä rauhassa sanoa hänelle jäähyväiseni ja siunata hänen
matkansa. Ei kukaan näet vielä tiennyt että olimme salakihloissa.
Mutta miten katkera oli sittenkin eron hetki! Ai-jai sentään! Olimme
kävelleet Vakkosalmella, missä toisemme ensi kerran tapasimme. Olimme
istuneet siellä syyskesän kuutamossa, itkeneet onnesta, vaikka ei se
itkeminen tahtonut Petteriltä oikein sujua ja olimme uudistaneet
valamme, rohkaisseet ja rauhottaneet toisiamme ja saaneet voimaa ja
uskoa alkaa elämä näennäisesti erillään ollen.
Niin tuli eron hetki. Saatoin häntä "Valamo"-laivalle. Laiva oli jo
lähtövalmis. Petteri katseli sitä ja lausui minulle:
"On tämä toki iso laiva ... niin jotta ei keiku vaikka olisi myrskykin."
"Niin!" lausuin siihen vienosti. Petteri osui huomaamaan laivan siivet
ja selitti:
"Kun se panee nuo siipensä pyörimään ihan täydellä höyryllä, niin pian
se tästä Laatokan yli Pietariin pyyhkäisee!"
Mutta jo vihelsi laivan pilli. Kapteeni kaivoi tikulla ruuan jäännökset
hampaansa kolosta, kellisti juhlallisesti vatsaansa ja lausui
komentosanan ja laiva alkoi solua meren ulappaa kohti ja silloinhan
siinä tuli ero pakostakin. Palasin asuntooni, sulin oven ja itkin
katkerasti. Kauvan seisoi Petteri laivan kannella, katse lähtörantaan
käännettynä ja ajatteli minua... Vihdoin laskeutui hän hyttiinsä, muutti
päällensä jokapäiväisen pukunsa, että ei uusi puku matkalla russautuisi,
ja heittäytyi sitten laivan salongin divaanille vähäksi aikaa virumaan
ja levähtämään. Siinä virui hän melkein ajatuksettomana siksi, kunnes
laivatyttö tuli tekemään matkustajille vuoteita divaanille ja ajoi hänet
pois tieltä, mutisten jotain siitä porosta jota oli Petterin kengistä
divanin sametille karissut. Unisen näköisenä raapi Petteri silloin
kainaloaan ja lähti pois, nukkumaan.
* * * * *
Päivät menivät, toiset tulivat. Tohmajärvellä oli autiota ja tyhjää...
Elin kesän muistoissa, unohtaen nykyisyyden. Kirjoitin Petterille
ahkerasti ja sain joka päivä häneltä viestin. Hän kirjoitti niin
avomielisesti pyrinnöistänsä, tunteistansa ja kaikesta. Ei ollut niissä
kirjeissä mitään koristeltua, ei salannut hän mitään.
Ja miten ihmeen nopeasti hän edistyikin kaikessa! Minä aivan hämmästyin
ja ihastuin häneen yhä enemmän. Kerran hän kirjoitti muun muassa näin:
"Rakas Maiju... Nyt on minulla jo pituushypyssä seitsemänsataa
neljäkymmentäviisi ja kaksikymmentä kolme sadasosaa (745,23) pistettä ja
kolmiloikkauksessa seitsemän sataa yhdeksänkymmentä viisi ja kolme
kymmenesosaa (795,3). Se on jo hyvä tulos näin alussa. Ainoastaan herra
Simosen tulos oli kolmea (3) pistettä parempi."
Petteri näet lukujensa lomassa urheili. Iloitsin hänen voitoistansa ja
onnittelin häntä.--Kohta kirjoitti hän taas:
"Olen alkanut harjoittaa juoksemistakin ja nyt on minulla jo Suomen
mestaruus kolmen mailin juoksussa. Sinun kirjeesi minua rohkaisevat ja
minä toivon ahkerana treenaamisella voivani kerran vielä saavuttaa
maailman ennätyksen ja päästä urheilukuninkaaksi. Sinun tähtesi, rakas
Maiju, minä ponnistan niin kauvan että lopullisen voiton pitää ratketa,
vaikka hän olisi miten tiukassa."
Eikö tämä ole liikuttavaa, korutonta, avomielistä! Minun
tähteni--_ainoastaan_ minun tähteni hän siis pyrki eteenpäin!
Kiitollisena, heltyneenä suutelin minä hänen kirjettänsä. Niin jatkui
kirjevaihtomme. Minä rohkaisin häntä. Päivä päivältä lisääntyivät hänen
pisteensä ja ne hänen voittonsa lujittivat minun rakkauttani ja
ihailuani. Kuvittelin miten kaikki Helsingin hienot neidit ihailevat
häntä urheilujuhlien tanssiaisissa, tai kun hän voitokkaana yleisön
suosionosotuksiin kumarruksilla vastailee. Joka päivä kirjotin hänelle.
Kirjotin kauniisti. Pyysin karttamaan Elliä ja hän vastasikin että ei
halua häntä nähdäkään. Hän rakastaa ainoastaan minua.
Ja näihin kirjeisiin vastatessa alkoi avautua minun runosuonenikin.
Vastauskirjeissä tietysti vannoin hänelle ikuista uskollisuutta.
Kerrankin kirjoitin runollisesti:
"Elän yksin sinulle. En näe enää Tohmajärven ihania kyliä, vaan elän
niiden pyhien paikkojen muistoissa, joissa olen sinun kanssasi elänyt
elämäni ainoat onnen ja autuuden hetket."
* * * * *
Niin oli kulunut osa syksyä. Talven henkäys tuntui jo ilmassa: lehdet
kellastuivat. Poissa olivat lintusten iloiset parvet, poissa survovat
hyttyset. Ei ajelehtinut enää vesilintu Tohmajärven selällä, ei
muistuttanut mikään kesästä. Variksia ja harakoita lenteli toki vielä
varsinkin viljakekojen ympärillä.
Mutta povessani oli silloinkin kesä. Onneni kirkastui kirkastumistansa,
sillä joka päivä vei minut yhä lähemmäksi sitä onnen hetkeä jolloin taas
saan nähdä Petterin ja juoda sieluni täyteen autuutta hänen huuliltansa
ja hänen leveästä, koruttomasta hymystänsä.
Semmoisena onnen ja autuuden hetkenä pyöräilin kerta joutessani taas
muistojen pyhälle paikalle. Oli ihana syyspäivä. Lehdet olivat
keltaisimmillansa. Marjatertut punasivat pihlajia. Ei liikahtanut tuulen
henki. Ei kuulunut ääntä. Tohmajärven pitäjä oli kuin ihana syksyn
morsian.
Silloin minä istahdin tuon muistojen armaan koivun alle ja elin siinä
yksinäni nuo onnen hetket uudelleen, onnen punan kaunistaessa minun
armaita poskiani. Istuin kauvan, miltei iltaan asti, kuin ihana
yksinäinen enkeli, tai kuin joku yksinään istua kököttäjä, keskellä
syksyn kaihoisaa, rauhallista runoutta. Ennen lähtöäni uudistin valan,
vannoin ijäistä ystävyyttä ja uskollisuutta armaalleni. Otin sitten
kellastuneen lehden ja lähetin sen vielä samana iltana Petterille
kirjeessä, jossa kerroin valastani. Tätä kellastunutta lehteä säilyttää
Petteri nyt kuolemaansa asti elämänsä suurimman onnen pyhänä muistona.
Molemmat me nautimme, onnestamme. Kaikki oli hyvin päättymässä. Ja nytpä
tästä asiasta ei enää puuttunutkaan muuta kun loppu: häät ja onnellinen
avioliitto.
Ah minun silloista onneani!
* * * * *
Sillä kannalla olivat asiat kun eräänä päivänä saapui meille vieraaksi
isäni erään koulutoverin poika, maisteri Artturi Turonen. Hän oli hieno
n.s. maailmanmies ja tunsi elämän ja koko maailman: nuoresta iästänsä
huolimatta oli hän jo ehtinyt kerran saada niin sanotun eläkkeettömän
virkaeron, mutta oli ystäviensä avulla saanut uuden viran erään
siveellisyysseuran päällikkönä. Hän hoiti sitä tointa erään alaisensa
virkamiehen nimessä. Kerta isäni kiroili että Artturi muka on jo siinä
tilassa, että ei kelpaa sakotettavaksikaan. Luonnollisesti minussa
heräsi silloin säälintunne Artturi rukkaa kohtaan ja niin me aloimme
lähestyä toisiamme.
Ja nyt tulee tämän lemmen tarinan tragillisin kohta, tapaus, joka
aiheutti että kaikki taisteluni raukesivat taisteluksi tyhjästä ja niin
menivät hukkaan hyvät humalat. Tämä Artturi oli näet viisas, nerokas ja
voimakas ja jalo, mutta hänkään ei jaksanut vastustaa viehätysvoimaani
vaan rakastui minuun, takertui minuun kuin terva tappuroihin ja
kirjoitteli minusta kauniita novelleja ja kertomuksia, joilla hän
ansaitsi aina jonkun markan rahaakin. Enkä minä, yksin jääneenä,
tietysti jaksanut häntä vastustaa ja niin sai Petteri parka rukkaset,
sillä--ajattele, lukija, sitä kauheutta--Artturi vei minun toisen
lempeni.