onnentunne täytti koko sieluni. Sillä mitäs suremista siinä olisi
ollutkaan, kun asia kerran näytti menevän näin hyvästi. Minä olin jo
varma hänen rakkaudestansa. Avasin akkunani, pukeuduin yöpukuun ja
istuin kauvan akkunan ääressä, antaen ajatusten ja katseeni harhailla
yön lempeässä, äänettömässä hämyssä. Kaikki oli hiljaa. Silloin tällöin
äänsi vain ruisrääkkä laihossa. Oli kuin olisin elänyt henkien
maailmassa, jossa avautuvat rauhalliset, salaperäiset onnen ja lemmen
ulapat.
Ja tämä lohdullinen sieluntila ei jäänyt tämäniltaiseksi. Se jatkui
seuraavina päivinä. Minä tunsin olevani kuin uusi ihminen. Ennen,
nuorempana, en ollut viitsinyt lukea juuri mitään, mutta nyt minä luin
aivan ahmimalla Välskärin kertomukset ja kaikki missä vain oli aiheena
rakkauselämä huolinensa, kauneuksinensa ja onninensa.
Ja hieman samanlainen muutos oli tapahtunut Petterissäkin. Hän uneksi
minusta. Hän unohti jo luonnon, kalastuksen, polkupyöräilyn ja muun.
Hänkin muuttui laiskaksi: unohti työn ja eli unelmiensa maailmassa,
harjoitellen lemmen kirjeiden kirjoittamista, ja kaikkea muuta, joka
kuuluu siihen asiaan, jota tässä kirjassa käsitellään. Isä huomasi sen.
Eräänä poutapäivänä, kun heinätyö oli kiireimmillänsä ja Petteriä ei
saatu työhön, vaikka sade uhkasi kastella heinät, sanoi jo ukko hieman
tyytymättömänä:
"Saisit nyt heittää sen tytön tahkoamisen syksymmäksi, kun tulee
joutilaampia, sateisia aikoja ja autella näin kiireenä aikana
heinäväkeä!"
Ääneti otti silloin Petteri ylioppilaslakkinsa ja läksi
polkupyöräilemään. Siellä luonnon helmassa rauhotteli hän levottomia
ajatuksiansa. Hän pyöräili Nenosen lammille ja muisteli hetkiä, jotka
oli siellä soudellut minun kanssani. Autiolta, ikävältä tuntui hänestä
nyt lammin selkä, kun minä olin sieltä poissa. Äänettömänä tiukensi hän
polkupyöräpihtiä lahkeeseensa, nousi pyörällensä ja ajaa huristi etemmä
Värtsilän tielle vievää salotietä myöten.
* * * * *
Mutta surun päivät olivat minullekin tulossa. Lukkari Iittiläisen Elli
oli todellakin rakastunut Petteriin ihan korviaan myöten. Isä ja äiti
halusi toimittaa Ellin rikkaisiin naimisiin Ikosen taloon ja tekivät
tietysti parastansa ainoan tyttärensä apuna.
Siinä tarkotuksessa olivat he nyt kutsuneet Ikoset ja koko Tohmajärven
herrasväen luoksensa Ellin syntymäpäiville. Se oli minulle isku.
Mustasukkaisuuden vaivaamana elin minä kuin unessa, juonittelin ja olin
ärtyinen. Mikä ihme minua liekin alituiseen suututtanut. Itsekään en
sitä tajunnut. Pari päivää suunnittelin miten menetellä. Ensin aioin
heittäytyä sairaaksi, olla menemättä juhlaan ja siten vaikuttaa
Petteriin. Pian kumminkin luovuin siitä menettelystä, joka olisikin
ollut ihan mieletön. Olisihan Elli näet minun poissaollessani voittanut
sitä varmemmin ja silloin minä uhkasin itsekseni:
"Uhallakin menen! Vaikka olisin niin sairas, että en enää jaloillani
pysyisi, niin sittekin ... vaikka kantaa antaisin itseni sinne."
Ja kun juhla joutui, olinkin minä ensimäisiä sinne saapuneita. Olin
suunnitellut sata juonta, joista sitte useita paninkin illan kuluessa
toimeen. Elli tuli minua vastaan eteiseen, tekeytyi ystävälliseksi ja
huudahteli, muka ihan ilon vallassa ollen:
"Ai kuinka hauskaa, että sinä nyt jo tulit!"
Minä vain muikistelin ja keikistelin, tekeytyen toki ystäväksi ja
äännähdin omituisesti:
"Niin ... tulinhan minä... Mitäs sitte?"
Elli alkoi huudahdella:
"Minä sinua niin odotin ... niin odotin että... Kuule", käänsi hän äkkiä
puheen: "Tiedätkö että herra Ikonen tulee tänne?"
"No mitä sitte!... Tulkoon vain!" muikistin minä nenäkkäänä, peilautuen,
hänestä Ellistä muka mitään välittämättä. Hän löi kämmeniään vastatusten
tahdissa kun jatkoi:
"Ja sitte minulla on sinulle vielä niin paljon sanomista niin paljon
puhumista jotta... Kuulehan kun minä supatan."
"No... Supata vain!" äännähdin siihen kuivasti, kutrejani korjaillen ja
annoin hänen supattaa:
"Kuulehan: Ratisen Oskari hakkailee jo pappilan Sylviä ja tohtorilan
Katri on rakastunut Parviaisen Hermanniin."
"No ... olkoot vain!" äänsin taas nenäkkäänä, puistellen hamettani.
Mutta samassa kuului rappusilla tulijan ääni:
"Ai!... Se on herra Ikonen!... Äi-ti!... Ikosen herrasväki tulee!"
huudahteli Elli, lennellen huoneessa kuin mikäkin harakka. Koko talon
joukko nousi jalkeille. Lukkari rouvinensa tuli Ikosia vastaan ottamaan
ja Elli riensi sillä aikaa puuteroimaan kasvojansa ja korjailemaan
pukuaan ja tukkaansa. Ukko Ikonen tulla könysi eteiseen, Petteri
mukanansa, ja puheli:
"On tämä tässäkin näkyy hyvä-mainen kontu... Hyvät savikkopellot on ja
viettävät vielä päivän puolelle... Terveeks', terveeks' vain... Ja
terveisiä sieltä meidän puolelta!" lopetti hän, tervehtien talon väkeä.
"Vieläkö sitä mitä kuuluu?... vieläkö ... vieläkö sitä kuuluu?" kiirehti
lukkari, nopeasti puhua säpättäen ja auttaen palttoot päältä.
"Eipä sitä... Tervehdi nyt, Petterikin, lukkaria", jatkoi ukko. Petteri
kumarsi ja tervehti, hymyillen entiseen tapaansa. Minä koetin tekeytyä
kylmäksi ja olin jo eteisestä pois lähdössä kun ukko Ikonen ennätti:
"Ka ... täällähän tämä on vallesmanninkin ryökkinä!... Mitä sille
ukko-vallesmannille nyt kuuluu ja terveenäkö se muu väki jaksaa?" En
ennättänyt vastata, sillä Petteri tuli minua tervehtimään. Tulin siitä
hyvilleni. Ukko jatkoi omaansa:
"Meillä siellä, herran kiitos, ovat kaikki terveinä, vaikka tämä
Tohmajärvi kuuluu olevan semmoista kivuloista ja tautista
paikkakuntaa... Tottapa se ei ole vielä ennättänyt meidän joukkoon
tarttua."
Niin hän jatkoi. Lukkari kumarteli ja pyysi:
"Ollaanpas ... ollaanpas ... ollaanpas nyt ensin hyvä ja astutaan tänne
peremmäksi... Täällä on jo tätä rouvasväkeä... Ja nuori herra Ikonen
kanssa. Astutaanpas tänne talon karsinapuolelle!"
Nyt seurasi ovella pitkä kumartelu:
"Olkaa hyvä!" kumarsi lukkari.
"Olkaa ... olkaa hyvä!" kumarrella nyökytti ukko Ikonen.
"Ei ... ei ... vieraat ensin... Olkaa ... olkaa hyvä... Ja nuori herra
Ikonen: Olkaa hyvä!"
"Olkaa hyvä", kumarsi Petteri.
"Olkaa ... olkaa vain hyvä!" pysyi lukkari omassaan ja niin saatiin
kaikki järjestyksessä ovesta huoneeseen pujotetuiksi. Kohta lennähti
sinne Ellikin. Hän syöksyi kuin suin päin Petteriä tervehtimään, hymyili
ja pyörähteli ja koetti olla kuin mikä lintu.
* * * * *
Miten raskaalta tuntuikaan nyt minun elämäni. Minä olin näissä lemmen
asioissa silloin vielä vasta-alkaja, ensikertalainen. Minä en jaksanut
pysyä tyynenä, kuten nyt, kun minulla on jo niissä niin paljon
kokemusta. Kätkeydyin yksin nurkkaani, en huomannut enää muiden riemua,
vaan seurasin tuska sydämessä Ellin toimia ja Petterin suhtautumista
niihin. Elli kieppui alituiseen hänen ympärillänsä, nauroi ja
teeskenteli. Ja kun minä näin kuinka Petteri vastasi hänelle samalla
avonaisella, avosuisella hymyllänsä, mitä oli minullekin osottanut, oli
sydämeni kutistua tuskasta kokoon ja kurkkuuni nousi, kuin joku hyvin
karvas pala, katkera ajatus.
Mutta palaamme asian ulkonaiseen menoon. Salissa iloitseva ihmisjoukko
näytti minut kokonaan unohtaneen. Minä kärsin tietysti aivan
kuvaamattomia tuskia. Tunsin sydämeni veristyvän. Tämmöisissä asioissa
on leikki pois. Sen tietää jokainen, joka on kokenut mitä on onneton
lempi.
Onneksi sattui toki tapaus, joka erotti Ellin Petteristä: Lukkari itse
oli joutunut veisuusta väittelemään opettaja A.B. Minkkisen kanssa.
Kysymyksessä oli virsi "Koko maailm' iloit mahtaa!"--tai oliko se joku
muu, sitä en muista. Mutta samapa se. Virsi kuin virsi. Eräästä kohdasta
väitti lukkari, että siinä pitää veisata his.
"Hii-iis!" veisasi hän. Minkkinen vältti, että siinä on h, ja veisasi:
"Hooo-oo ... hoo-oo!"
Syntyi väittely. Lukkari haki kanteleensa, pani silmälasit päähänsä, ja
veisasi kanteleen säestyksellä pitkään, toistellen:
"Hii-iiiis... Hiiiiiis... Hiii-iiiis!"
"Hooo-oo!... Ho-oooo!... Hoo-oooo!" väitti Minkkinen, veisata hojottaen,
löi äänirautansa pöytään, kuunteli maha kellellään ja taas veisasi
voitokkaana:
"Laa-laa-laa-laa: c ... e ... g ... a ... hoooo!... Ho-hoooo!"
Syntyi veisuväittely. Vihdoin kysyi isäni:
"No mikä erotus sillä on jos on, his, tai h?"
"Tjaa... Sillä on kirkkoveisuussa suuri erotus: His on ylä- ja h.
alaään!", selitteli lukkari. Asiaan tarttui nyt Halinen, kysyen:
"No mikäs erotus sillä ylä- ja alaäänellä sitten on?"
"Tjaa ... tjaa!" säpätti lukkari ja selitti:
"Alaääni on aina kurkulle helpompi veisata, mutta korkeampi ...
korkeampi ... korkeampi, eli ylä-ääni on vaikeampi."
"No sitte pitäisikin aina veisata paljaita alaääniä!" tarttui nyt
kauppias Kotonen. Syntyi asian johdosta keskustelu. Ikonen silloin
huomautti:
"Kysyisittepäs tältä meidän Petteriltä, se tietäisi selittää... Sillä
oli lyseossa ollessaan laulussa hyvä numero... Petteri!... Tuleppas
selitä tämä asia!" huusi hän lopuksi Petterille. Tämä erosi nyt Ellistä
ja kysyi:
"Mikä?"
"Niin kun tämä Kotonen sanoo, jotta pitäisi kirkossa veisatessa aina
laulaa paljaita alaääniä... Niin jotta kävisikö se laatuun?" selitti
ukko Ikonen.
"Eihän se miten kävisi... Siinä menisi virsi sekaisin", hölmistyi
Petteri moisesta asiasta. Lukkari yhtyi häneen ja lisäsi:
"Juu ... juu ... juu ... juu! Siitä menisivät kaikki nuotit sekaisin,
jos paljaita alaääniä laulaisi, eikä seurakunta enää tuntisi säveltä."
Kotonen oli sekaisin. Puhuttiin edelleen. Lukkari selitti:
"Nuotissa ja virressä pitää olla aina järjestys... Ylä- ja alaäänet jos
eivät ole paikallansa, niin virsi menee pilalle."
Kotonen oli ymmällä. Hän koki toki vielä pitää puoliansa, väittäen
uhkamielisenä:
"En minä usko, jotta se siitä sotkeutuisi tässä Tohmajärven kirkossa...
Kun häntä sitä virren paholaista oikein kurkun täydeltä lukkari
veteleisi, niin jotta akkojen korvat menisivät lumpeen, niin ei siitä
saisi selvää ylä- vaiko alaääniä siinä on... Kunhan on vain ääntä."
* * * * *
Tämä keskustelu oli minulle pieni lohdutus koska se toki erotti Ellin
Petteristä. Minä sain toivoa ja rohkeutta. Itsekseni päätin nyt käyttää
juonta, sillä mikäpäs siinä enää muu auttoi: päätin pyytää Petterin
ajoissa joka ainoaan naisten tanssiin ensimäiseksi minun kanssani.
Odotin vain sopivaa tilaisuutta saada tehdä tuo pyyntöni.
Tanssi olikin jo alkanut. Petteri kumarsi minulle. Kiepsahdin hänen
rinnallensa aivan ilosta hypähtäen, kuin lintunen ja koetin tanssiessa
olla kepeä kuin höyhen, tai olisikohan sopivampi sanoa kuin keijukainen.
Olin niin onnellinen taas hetkisen. Uinaillen kätkin pääni hänen
olkapäähänsä ja olisin tahtonut siihen onneen nukahtaa ijäksi. Tuskin
kuulin soittoa. Poskeni hehkuivat ja olin sulkenut jo silmänikin.
Ja kun tanssi oli lopussa ja hän vei minut paikoilleni ja kumarsi
kömpelösti, kuiskasin minä hänelle kainostellen:
"Herra Ikonen! Saanko minä pyytää teidät täksi illaksi kaikkiin naisten
tansseihin ensimäiseks?"
Odotin myöntävää vastausta. Petteri ensin hölmistyi, sitte hymyili taas
kuin anteeksi pyytäen ja virkkoi katuvan äänellä:
"Minutpa on jo tilannut neiti Iittiläinen... Ja minä olen luvannut."
Veri syöksi kasvoihini. Korvissani humisi. Minä pelkäsin pyörtyväni.
Anteeksi pyytäen lisäsi Petteri:
"Mutta sitte toiseen tanssiin... Jos minä saan luvan pyytää!"
Tietysti minä olin nyt surun, tuskan ja häpeän raatelema, enkä voinut
muuta kun nyökäyttää päätäni ja lähteä pois koko huoneesta. Menin
puutarhaan, vilvottelin kuumia ohimoitani ja halusin kätkeytyä jonnekin,
pois vain koko maailmasta, sillä kaikki tunteeni olivat nyt maahan
lyödyt. En voinut itkeäkään, vaikka kuinka koetin. Yksin, hylättynä ja
onnettomana istahdin puiston penkille, puiden suojaan.
Mutta Petteri oli huomannut poistumiseni, sillä hän piti minua silmällä.
Nyt hän tuli luokseni, istahti viereeni ja kysyi:
"Minkä tähden neiti Lassila on täällä?"
"Muuten vain!" venyttelin minä, koettaen herättää hänessä säälin ja
osanoton tunteita. Hän jatkoi:
"Eikös teille tule kylmä?... Näin tanssin välillä, kun on hionnut, voi
vilustuminen olla vaarallinen."
En vastannut. Vilvoittelin vain kasvojani nenäliinalla ja huokasin, kuin
itsekseni. Petteri, joka istui jalat hajalla, käänsi kenkiensä käret
yhteen ja koputteli niitä hiljaa vastatusten, tarkasti niiden
muodostamaa kulmaa ja puhui muun puutteessa:
"Herra Ratinen voi kääntää varpaansa niin yhteen, että jalkaterät
muodostavat oikokulman..."
Hän pysähtyi, yritti taivuttaa kulmaa suuremmaksi ja lisäsi:
"Minäkin olen sitä harjoitellut, mutta en saa paljon yli suoran kulman."
Minä tietysti en siitä asiasta välittänyt mitään, vaan haudoin omaani.
Huokasin taas raskaasti. Petteri oli nyt saanut jalkateristänsä, niiden
taivutuksesta, puheenaiheen päästä kiinni ja kysyi:
"Pidättekö yleensä urheilusta?"
"Pidän", uinailin minä suruisesti. Petteri jatkoi:
"Pidän minäkin. Meillä oli lyseossa niin hyvä voimistelun opettaja,
jotta se osasi saada pojat innostumaan vaikka mihin ruumiillisiin
harjoituksiin, niin jotta pojat kehittyivätkin aivan miltei
ammatti-urheilijoiksi!"
Istua nökötin kuin pikku tyttö ja kuuntelin hartaasti, mieli mustana.
Hän jatkoi:
"Varsinkin se meidän luokka oli pituushypyssä ja kolmiloikkauksessa
aivan voittamaton ... oikea Herkulesluokka."
Hänen avomielinen, ystävällinen puheensa alkoi jo minua rauhottaa. Hän
kehitti asiaa edelleen, arvellen omaan tapaansa:
"Kun olisi tännekin Tohmajärvelle perustaa urheiluseura ja hommata
urheilujuhla. Heräisi tämä kansa silloin vähä käsittämään urheilun
suurta merkitystä kansojen elämässä!"
"Niin", kuiskasin minä kuin itsekseni, kuin haaveillen. Petteri tiedusti
toki:
"Pidättekö te ammattiurheilusta?" "Pidän", myönsin minä vienosti, alkaen
taas turvautua naisellisiin lumousvoimiini.
* * * * *
Ja me olisimmekin ehkä kohta ymmärtäneet toisemme, ja olisivat jääneet
tulematta ne tämän enemmät surut, ja tuskat ja tämä kertomus olisi
tullut paljon lyhempi, jos ei olisi lennättänyt Elliä siihen väliin.
Mutta eikös tuo harakka ilmestyä riehahda kuin paha henki ja alkoi
rämpättää, huudahdellen:
"Herra Ikonen!... Täälläkö te! Ja Maiju!... Kuinka sinä nyt Maiju
kulta!... Kuinka sinä nyt, kun on jo kello kohta yksitoista!... Saanko
minä luvan istua", lopetti hän äkkiä.
"Olkaa hyvä!" longottautui Petteri hieman loitomma, päästäen Ellin
väliimme.
Kuka voi arvata minun harmini. Että olisi edes Petterin toiselle
puolelle joutunut! Ensin aioin tyrkätä häntä kyynäspäälläni kupeeseen,
mutta maltoin toki mieleni, sillä sehän olisi vain pilannut asian.
Siirryin mieltä osottavasti kauvemmas, aivan penkin päähän. Elli ei
ollut sitä huomaavinansakaan, tai ei huomannut, vaan jatkoi
puhetulvaansa:
"Meillä oli siellä sisällä nyt äsken niin hauskaa ... niin äärettömän
... äärettömän hauskaa, kun me tanssimme piiritanssia ja vanhat herrat
... herra Ikonen ja isä ja kaikki ... kaikki ... kaikki tulivat yhtäkkiä
mukaan... Ja me nyt nauroimme silloin ... me nauroimme niin kovasti ...
niin hirveän kovasti, jotta rouvatkin sanoivat ihan mahansa tulleen
kipeäksi... Pidättekö te, herra Ikonen, piirileikistä?"
"Pidän minä... Varsinkin jos on hyviä laulajia", kehasi Petteri.
Elli alkoi yhä innokkaammin selitellä ja kiemaili ja oli olevinansa.
Millä mielellä minä silloin olin, sitä en enää ihan tarkasti muistakaan.
Niin masentunut silloin olin.
Tietysti olin harmista haleta. Elli olisi jatkanut puhettansa vaikka
läpi yön mutta sattui keskeytys: Sisällä lauloi opettaja Minkkinen
lukkarin kanssa, molemmilla kädet housuntaskuissa, mahat pönäkkinä,
kellellään, laulua "Yksi ruusu oli kasvanut laaksossa". Elli kuunteli
sitä, tekeytyen musikaaliseksi ja yhtyi itsekin, laulaen innostuneesti:
"Yksi kulkija poika on nähnyt sen,
Eikä voi sitä unohtaa"
Ja äkkiä kysyi hän silloin:
"Pidättekö, herra Ikonen musiikista?"
Nyt en enää voinut hillitä itseäni, vaan vastasin Petterin puolesta
nenäkkäästi:
"No johan tuon herra Ikosen isäkin sanoi että herra Ikosella on hyvä
numero laulussa... Ei suinkaan hän silloin voi epämusikaalinen olla."
"Ai niin, todellakin!... Johan sen vanhempi herra Ikonen sanoi!" hölötti
Elli ja alkoi kehua itseänsä:
"Minä pidän musiikista ja kaikista musikaalisista ihmisistä... Ne
semmoiset ihmiset ovat niin hienoja ... ja niin tunteellisia ... ja niin
... mitenkä minä sanoisin ... niin intelligenttejä ... ja... Mistä
musiikista te enemmän pidätte laulu-, vaiko soittomusiikista?"
"Minä pidän molemmista", hymyili Petteri leveästi. Elli ehätti siihen.
"Niin minäkin... Minä pidän kunhan vain on musiikkia, olipa hän sitte
vaikka mitä..."
Niin jatkoi hän kauvan. Minä mietin nyt jo kotona suunnittelemiani
juonia, hoksasin yhden sopivaksi ja silloin minä kostin: ojensin Ellille
nenäliinani ja sanoin hyvin ystävällisellä, viattomalla äänellä
ilkeästi:
"Elli... Tässä on nenäliina... Sinun tämän puoliseen poskeesi on jäänyt
liika paljon puuteria ... vai onko se maalia?"
Tietäähän sen minkä vaikutuksen tämä odottamaton isku teki Ellin ilosta
huokuvaan sieluun.
* * * * *
Viime sanoillani minä oikeastaan olin myrkyttänyt koko juhlan. Tiesin
vallan hyvin, että Elli oli nyt minun veriviholliseni, mutta mitäs minä
siitä välitin. Niin ne olisivat muutkin naiset minun sijassani tehneet.
Nautin voitostani. Luonnollisesti minä tekeydyin aivan viattomaksi,
ikäänkuin ilkkuen, kuin en olisi mitään pahaa ajatellutkaan ja
teeskentelin Ellille mitä herttaisinta ystävyyttä. Sisälle mentyämme
huudahtelin hänelle:
"Kuulehan, Elli! Sinä et usko miten paljon minä pidän sinun uudesta
puvustasi!... Sinä olet siinä niin ihmeen miellyttävä, että sinä et
usko!"
Elli ei vastannut, vaan keikautti nenäänsä ja huudahteli harmiaan
salatakseen rouva Kotoselle:
"Tiedättekö, rouva Kotonen mitä?"
"No mitä?"
Riemuisaksi tekeytyen huudahteli Elli:
"Kunhan te teette sienen keruumatkan, niin teidän pitää kutsua koko
pitäjään herrasväki ... herra Ikoset ... ja Haliset ... ja rovastit ja
ukko tohtori ... ja kaikki ... kaikki ... kaikki ... Kutsuttehan, rouva
Kotonen?"
"No voi, voi sitä Elliä, kun se hulluttelee", lupasi rouva Kotonen
hymyilyllänsä. Minä arvasin Ellin juonen ja olin taas kuin maahan lyöty
ja semmoista menoa se sitten jatkui aika.
Ja kun juhla oli lopussa ja minä ajoin isän ja äidin kanssa kotiin, en
minä jaksanut enää huomata yön pehmeää runoutta, en kuusien hymyilyä, en
yölinnun kehräämistä. Istuin takaistuimella kuin raskas paino
hartioilla. Isä istui äidin kanssa edessä. Eräässä ylämäessä käveli
hevonen laiskasti. Isäni puhui silloin yhtä veltosti:
"Se on semmoinen rähjääjä, se ukko Ikonen... Nytkin kaatoi lukkarin
eukon hameelle täyden piimälasin... Pahuustako he hänestä kutsunevatkin
juhliin!" lisäsi hän lopuksi hiljemmin.
"Hyi!" äänsi äitikin. Minä en välittänyt mistään. Hevonen oli juntannut
kuorman mäen päälle. Isä rapsautti sitä ohjaksilla. Hevonen alkoi juosta
lötköttää ja isä jatkoi:
"Vaikka voihan se Ikonenkin vielä vähän oppia, kun saa enemmän olla
herrasväen joukossa"
Hän mietti sitä asiaa laiskasti ja kummeksi sitten:
"Kumma kun ei se oma poikansa älyä sitä opettaa heittämään pois kaikesta
pahimpia jätkämäisyyksiä ... niin kuin nyt kukka-astioihin ja
huonekalujen taakse syleksimistä ja jotta ei sormellaan silittäisi voita
voileivälle!"
Mutta olimme jo perillä. Masentuneena kätkeydyin minä huoneeseeni. En
jaksanut, en halunnutkaan riisuutuakaan. Vaate-päällä heittäydyin
vuoteeseeni ja itkin katkerasti.
Mutta lukijakin voi jo nyt minun kohtalostani aavistaa mitä tuskia tuo
ihmispoveen onneton rakkaus. Siinä on juuri pahinta se, että ei mitään
tiedä. Jos minäkin olisin tiennyt Petterin tunteet, niin tämähän olisi
ollut ihan selvä asia, mutta siinäpä se juuri on se paha pulma, että
minä en tiennyt niistä mitään ... en tään taivaallista.
f) MYÖHEMPI ASTE.
Mutta viivähdämme vielä hetkisen lukkari Iittiläisen talossa.
Vieraat olivat sieltä jo lähteneet. Leuto yösydän kääri jo sumuihinsa
kukkuloita. Huoneisiin tulvi jo juhlan jälkeinen tyhjyys. Ilojen
maailmasta oli siirrytty jokapäiväisyyden yksitoikkoisiin, runottomiin
huoliin.
Lukkari kituutteli vielä kanneltansa, pöydän ääressä seisten, lasit
otsalla. Ikäänkuin opettaja A.B. Minkkisen uhalla kiskoi hän täydellä
kurkkuäänellä:
"Hii-iis!... Hii-iis!"
Hän korotti äänensä yhä kimakammaksi ja pinkasi jo täyttä voimaa:
"Hi-iiiiiis!"
"Yhäkö sinä laulat!" tarttui silloin hänen rouvansa, järjestellen
tuoleja paikoillensa. Lukkari selitti:
"Minä vain koettelen tuossa, onko se h vaiko his... Ja kyllä, kyllä,
kyllä se on his... Se on his, vaikka se opettaja Minkkinen ... se
Minkkinen, se Minkkinen."
Hän pudisteli päätänsä Minkkisen tietämättömyydelle.
"Mitäs se Minkkinen sanoi?" tuli rouva uteliaaksi. Lukkari selitti.
"Se vain väittää, että se ... että ... että se on h."
"Hooo!... Ho-hoo... His!... Hoo ... his!" varmistui hän vielä. Elli
ilmestyi silloin ovelle ja pyysi, äskeisen onnettomuuden johdosta
kärsimättömänä, aivan riitelemällä:
"Heittäkää nyt isä jo se kiskominen!... Kuka tuota ulinaa nyt jaksaa
koko yön kuunnella!"
Lukkari tottelikin, vei kanteleen paikoillensa ja ihmetteli vaimollensa
Ellin ärtyisyyttä. Rouva selitteli siihen:
"Eikö tuo liene se vallesmannin Maiju siihen väliin tullut!... Sekin
näkyy sille Ikosen pojalle jo hököttävän."
Lukkari harmistui, raapi korvallistansa ja ähähti:
"Äs!"
Ja hetken perästä hän kysyi minulta:
"Eikös se jo keväällä hionut sitä Ratisen Oskaria?"
"Eipä se tainnut päästä vielä alkuun... Tämähän se Halisen rouva
tietäisi sen", arveli rouva hieman masentuneena. Lukkari jo harmistui
minulle niin että ähähti:
"Äs sitä häikälettä!... Siitä on vastusta koko Tohmajärvelle!"
Rouva huokasi. Taloon oli tuulahtanut jotain painostavaa. Elämän
suurkysymys, rakkaus, ulotti vaikeaa, raskasta ristiriitaansa yhä
laajemmalle.
Ja samaan aikaan kärsi Elli huoneessansa onnistuneen ilkeyteni johdosta.
Hän muisti loukkauksen, raivostui minulle ja äsähti itseksensä:
"Mokomakin!... Sitä kippuranenäänsäkin keikuttaa kuin mitäkin
vaatekoukkua ... näin ... näin!"
Hän matki minun nenän nostamistani, mutta se tietysti vain pahensi hänen
sielunsa tilaa, yllytti vihaa. Hän jatkoi minun maalaamistaan.
"Ja sitte kun astua kikattaakin, niin mennä ryöhöttää huoneen läpi selkä
pitkänä kuin siipirikko kana... Näin ... näin!"
Ja taas hän matki, nyt käyntiäni, mennä kyyhättäen huoneen läpi kuin
pakeneva hanhi ja kiukutteli:
"Luuleeko hän että muut eivät osaisi koketeerata ja kiemailla jos
tahtoisivat!"
Sydän verisintä tuskaa ja harmia täynnä tarkasti hän lopulta peilin
edessä poskensa ja huudahti:
"Siinä ei ollut ei yhtä ainoaa puuderin jauhoa, koko poskessa... Kun
minä ihan pyyhinliinan kanssa sen pyyhin."
Hän kastoi sormensa suussansa, pyyhkäsi sillä varmuuden vuoksi poskeansa
ja vahvisti voitokkaana:
"Näkee sen nyt!... Ei yhtä jauhon hiventä ole!"
Pakostakin käsitti hän nyt ilkeyteni koko kauheuden. Harmissansa viskasi
hän sohvatyynyänsä ja ähähti sille:
"Tuokin vielä tuossa!"
Ja uudestaan ja yhä uudestaan katkeroitui hänen mielensä. Hän vihasi jo
minua kuin vihollistaan ainakin. Rakkauden suuri kysymys katkoi jo
ystävyyden siteitä, osottaen siten voimansa kaiken muun yli. Elli tajusi
jo mistä on kysymys. Mustasukkaisuuden voimakas tuli alkoi kyteä. Alussa
hän koetti olla ynseä. Hän ähähti:
"Pitäköön Ikosensa!... Mokomankin avosuun!"
Ja ihme kyllä, hän uskoi jo voittavansa itsensä ja lisäsi ynseänä, minua
halveksien:
"Ihan omansa onkin mokoma Ikonen hänelle ... harakalle!"
Semmoisia me tytöt olemme kun olemme rakastuneet. Niin oikukas ja
omituinen on silloin meidän sieluelämämme, että se kuvattuna aivan
häiritsee ja särkee kirjan eheyden.
Ja turhaan koki Ellikin nyt selviytyä asiasta tekeytymällä
välinpitämättömäksi Petteristä. Rakkaus oli hänessäkin saanut jo
semmoisen voiman, ettei siitä enää päästy niin vähällä kuin sanomalla
vain ynseästi minua tarkottaen jotta: "pitäköön Ikosensa!" Hän ei
jaksanut itseänsä, tunteitansa voittaa. Entistä katkerammaksi kävi
mieli, veristävämmäksi sydän. Viimein ei hän jaksanut enää mitään.
Sortuneena kätki hän kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.