pidä kerityistä puutarhoista... Niissä ei ole mitään semmoista pehmeää
ja ... semmoista ... no kodikasta ja kansallista."
"Eihän niissä mitä ole!" tokasi Petteri ja niin jatkui kulku ja puhelu.
Tulimme jo lähelle rantaa ja saadakseni olla kauvemmin hänen
seurassansa, kysyä sukasin viekkaasti:
"Oletteko nähnyt jo minun lempipaikkani?"
"En... Missä se on?" ällisteli Petteri. Minä selitin:
"Se on tästä vähän matkan päässä... Aijai kun sieltä on ihana
näköala!... Se on niin ihana ... niin ihana näköala että siitä voi
nauttia vaikka aina."
"No mennään katsomaan", älysi Petteri jo katsoa etuansa, sillä hänkin
halusi viipyä minun seurassani. Kokosin helmani niin ylös, että näkyisi
alushameen kaunis pitsi ja niin me lähdimme.
* * * * *
Ihanana, punaisena laski päivä Tohmajärven selkävesien taa kun saavuimme
määräpaikkaan, rannalle. Saaret ja rannat riiputtelivat järven tyyneen
siniveteen upotettuja kuvaisiansa ja järven taustalla nousi hienoinen
sumu kietoen Janne Voutilaisen talon salaperäiseen yön sumuharsoon.
"Katsokaa!... Eikö ole ihana!" innostuin paikalle tultua. Petteri
katseli hetken ja myönsi:
"On tämä kaunis paikka... Tuo tyyni järvi ja kylä sen takana ja tuolla
rannalla nuo lehmät... Mikä kylä se on tuolla toisella rannalla?" käänsi
hän puhetta.
"Se on Jouhkola."
Yön silmät raottuivat jo metsiköissä. Perhoset nukkuivat. Rantavedessä
ui myöhästynyt sorsa viime uintiansa ja järvelle ilmestyi jo yön
salaperäinen henki. Minä koetin sulautua siihen luonnon mielialaan:
koetin olla haaveileva, runollinen ja virkoin:
"Miten ihana on Pohjolan kesä."
Petterikin tuli runolliseksi. Hän puhui, järven tyyneyttä ihaillen:
"Nyt siellä olisi hyvä laskea selkärihmaa... Ei tuuli häiritseisi ja
vene näyttäisi täältä katsoen ikäänkuin olevan vedestä irti."
"Niin... Miten ihanaa se olisi", sulin minä edelleen. Syntyi
äänettömyys. Petteri ujosteli yhä enemmän. Tunteellisena, kuin muun
puheen puutteessa kysyi hän nyt:
"Pidättekö, neiti Lassila, kalastuksesta?" "Pidän!" valehdella heläytin
minä avoimesti, nopeasti, häntä miellyttääkseni ja Petteri ilmoitti:
"Pidän minäkin. Minä pidän kaikesta mikä vain on luontoa."
"Niin ... tehän olette suuri luonnon harrastaja!" lähenin minä häntä
taas. Petteri siitä jo innostui ja kysyi:
"Kummasta kalastuksesta te enemmän pidätte: verkkopyynnistä, vaiko
selkärihmakalastuksesta?"
"Selkärihma", heläytin minä umpimähkään, mutta varmasti ja
häikäilemättä, silmät suurina, avoimina ja Petteri alkoi jo kehua:
"Selkärihmalla minäkin kalastan enimmäkseen."
Ja hän kertoi minulle kalastuksistansa ja harrastuksistansa ja me olimme
onnellisia. Kertomuksensa hän lopetti ilmoittamalla:
"Siinä Nenosen lammissa, kun onkin oikein mustia kyrmyniskoja ahvenia,
niin ne sitten vasta ovat hakkia syötille! Ei tarvitse muuta kuin viskaa
vain veteen koukun, jossa on täky niin paikalla ne tarraavat siihen.
Neidin pitäisi tulla kerran sinne kalastamaan."
"Ai, miten hauskaa!... Kun saisi ihminen kerran oikein ... oikein
rauhassa harrastaa kalastusta ... ja kaikkea ... kaikkea, mikä vain on
hyvää ja kaunista!" tekeydyin minä jo aivan kademieliseksi.
* * * * *
Niin jatkui keskustelumme ja me lähenimme toisiamme. Häntä
pehmittääkseni minä nyt jo tietäen että hän on idealisti, äkkiä kysyä
höläytin:
"Mutta mitä te pidätte realistisesta suunnasta?... Eikö idealismi ole
sitä korkeampi kanta?"
Petterin kasvoille levisi omituinen, voitokas hymy ja hän todisti
verkkaan, omituisesti:
"Oo-on se toki ... idealismi!... Minä en voi koskaan nauttia
realistisesta kirjallisuudesta, mutta aivan toista on idealismi."
Minusta tuntui, että olin voittanut ja näyttelin kiehtovaa osaani niin
että itsekin jo uskoin puhuvani totta, kun vakuutin aivan nyreissäni:
"Niin minäkin: Minä en voi kärsiä realistista suuntaa."
Ja minä aivan innostuin, vilkastuin ja jatkoin tankaten:
"Ajatelkaa, herra Ikonen, että se ei kohota ... ei kirkasta ... ei nosta
ihmistä jokapäiväisyyttä ylemmä, vaan jauhaa vain aina sitä samaa ja
samaa arkipäiväisyyttä!"
Ja niin syvennyimme me uusiin, kirjallisiin kysymyksiin. Mutta jo oli
illallisen aika. Hellä, leuto iltayö kietoi meidät pehmoisiin
hämyihinsä, kun me palasimme toisten seuraan. Minä olin iloinen ja
onnellinen. Nyt toivoin minä varmaan että olin voittava, ainakin ajan
kanssa Ellin. Aloin jo huolehtia asian jatkosta: Rakastettavaksi,
herttaiseksi tekeytyen puhelin minä ukko Ikoselle:
"Kuulkaahan herra Ikonen: Teidän pitää kerran kutsua tohmajärveläiset
kalastusretkelle Nenosen lammille."
Ukolla oli suu ruokaa täynnä, kun hän vastata mukelsi:
"Ka olisihan"--hän pureksi välillä--"olisihan siinä"--nyt hän nielasi
palan--"olisihan siinä lammissa ahventa kun olisi vain pyytäjää."
Rakastettavana, iloisena perhosena, kietouduin minä nyt häneen, koittaen
kiertoteitä saada hänet tajuamaan, että hänen pitäisi panna toimeen
kalastusretki. Tietysti oli tehtäväni vaikea. Miten päinhän minä
puhuinkin, niin kehui ukko vain lampiansa:
"Kala- ... kalarikas lampihan se on se Nenosen lampi!"
d) ENSI KEHITTELY.
Juhlat olivat ohi. Hiljaisina, ikävinä kuluivat taas päivät. Elämässäni
oli tapahtunut suuri muutos. Minä olin tullut entistä laiskemmaksi.
Pieninkin työ minua kiusasi. Päivät minä luin idealistisia kirjoja ja
kiukuttelin palvelijoille ja illat minä laulelin ja haaveilin. Ja aina
vain välkkyi sielussani Petterin koruton kuva. Se oli painunut sinne
hymyilevänä, ihanana ja rauhallisena kuten rantojen kuvaimet uppoavat
järven tyyneen syvyyteen, sulattaen maiden ja vetten kauneuden yhdeksi
ainoaksi levolliseksi ihanuudeksi.
Ja miten kuumeisena minä odotin uutta kohtausta! Toivoin että ukko
Ikonen todellakin kutsuisi kalastusretkelle ja opettelin jo sitä varten
kalastusta minkä voin: Renki Matti neuvoi panemaan syötin koukkuun ja
opetti yhtä ja toista muutakin. Kärsimättömänä odotin minä nyt kutsua
kalastusretkelle, ja kun sitä ei kuulunut, hermostuin minä, tulin
kärsimättömäksi ja juonittelin milloin yhdelle, milloin toiselle.
Kerrankin nukkui isä päivällisen jälkeen sohvalla syrjällään. Minua se
kiukutti ja minä äsysin:
"Mitä tuo, isä, nyt on tuommoinen alituinen makaaminen!... Ei koko
talossa enää tehdä muuta kun syödään ja maataan."
Isä raotti silmiänsä laiskasti ja katsoi minuun silmät soikeina rakoina.
"No, isä!" ärryin minä ja isä kääntyi silloin toiselle kupeellensa,
selin minuun ja alkoi kuorsata. Suuttuneena keikautin minä silloin
päätäni ja lähdin huoneesta, äkäillen, kuin itsekseni halveksivasti:
"Kaikenlaisia unikekoja sitä pitää ollakin maailmassa!"
Isä ei ollut kuulevinaankaan, vaan alkoi kohta rauhallisesti kuorsata.
Mutta poikkeamme hetkiseksi Petterin elämään:
Kun hän meiltä lähdettyänsä ajoi isänsä kanssa Lahden perän kautta
kotiinsa, oli hän tavallista herkempi luonnon vaikutuksille. Hänkin oli
jo näet sulanut. Hevonen juosta lötkötteli laiskasti. Korpimaan luonto
oli kääriytynyt kesäyön hienoon salaperäisyyteen. Aidan seipäihin
kuivamaan pistetyt heinävihkot ja pajunkuori- ja leppätullot näyttivät
pehmeiltä, satumaisilta, naavakuuset niin tumman salaperäisiltä, koivut
hiljaisilta ja metsän ja yön henget näyttivät hiiviksivän puiden
tummissa varjoissa kun Petteri nenä pystyssä, suu elottoman näköisessä,
koruttomassa hymyssä istua kökötti rattailla, napinlävessä minun
antamani kukkanen. Marjamäen mökkien kohdalla huomasi isäkin sen ja
kysyi:
"Mistä se on tuo kukka sinun nutun ryntäisi tarttunut?"
"Se on neiti Lassilan antama", havahtui nyt Petterikin. Isä räpsäytti
hevosta ohjaksien perillä ja kysyi:
"Jokos sinä aloit sitä tahkota?... Sitä Lassilan tyttöä?" Lisäsi hän
hetken kuluttua, kun Petteri ei vastannut. Tämä ei vastannut. Isä mietti
asiaa ja järkeili hetken kuluttua minusta:
"Onhan sillä näkyy hienot kintut ... kun se nostaa hameensa niin jotta
nilkka näkyy."
Mutta silloin oli hevonen kompastua. Ukko siitä hätäytyi ja pidätteli:
"Prtut ... prtut!... Hevosen pahuukselta on etujalan kenkästä kulunut
hokki, niin se kompastelee... Pitää käydä seppä Kärkkäisellä
panetuttamassa uusi kenkä."
Kauvan ajoivat he nyt ääneti. Mietteisiinsä vaipuneena ajatteli Petteri
minua, muisteli silmieni tenhoa, ääneni sointua. Minun ihana kuvani
upposi yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Hän unohti jo yön salaperäisen
hämyn, ei huomannut metsän tummaa pehmeyttä, ei yksinäisen yölinnun
ääntä. Vihdoin lausui hän isällensä:
"Isä... Meidän pitäisi panna toimeen kalastusretki."
"Ka onpa niitä vielä entisiä suolakaloja kuukauden päiviksi... Ja
kapakaloja voi ostaa Sortavalan markkinoilta", epäsi isä, tajuamatta
vieläkään asiaa. Petterin täytyi selitellä:
"Niin ... mutta semmoinen kalastusretki johon kutsuttaisi koko
Tohmajärven herrasväki. Keitettäisi kahvia rannalla ja laskettaisi
selkäsiimaa."
Nyt alkoi ukko saada hämärää käsitystä asiasta. Kun Petteri vielä jatkoi
selitystä, myönteli isä jo:
"Kunhan nyt tulee sateisempia aikoja, jotta ei vie poutaisia työpäiviä,
niin sitte panee hänet toimeen... Kalakin syö koukkua paremmin sateilla,
kuin pouta-aikana."
Petteri sai alkaa uuden selityksen. Ylioppilaslakkiansa tarkastellen
puheli hän pitkään, kuin itsekseen:
"Ee-ei se sateella sovi... Se pitää olla poutailma, jotta ei kastu
neitienkään vaatteet."
Syntyi uusi keskustelu. Vihdoin sai ukko selvän, että kysymys oli
oikeastaan muusta, eikä kaloista ja puheli:
"Ka mistäs minä sen arvasin, jotta sinä sitä vallesmannin tyttöä
kalastelisit!"
Ja hän alkoi taipua. Ensin hän tietysti ehdotteli, että pidettäisi
heinäntekotalkoot niin niistä olisi samalla hyötyäkin. Mutta Petteri
vastusti sitä, sanoi etten minä pidä niittämisestä, enkä haravoimisesta
ja silloin taipui jo isä, nykäsi hevosen juoksuun ja ilmotti:
"No laita sitte se retkesi... Tottapahan joku ahvenkin sattuu samalla
koukkuun tarttumaan."
* * * * *
Väliltä tästä nyt oikeastaan jää pois yhtä ja toista, mutta kun se on
vähemmän tärkeää, niin olkoon kertomatta. Jo tästä kertomuksesta
muutenkin yksi kirja venyy. Hyppään siis suorastaan kalastusretkeen.
Vihdoinkin valkeni se ikävöity päivä. Ikosen renki tuli sanotulle
retkelle kutsumaan. Isäni ajoi partaansa, paitahihasillansa, leuka
saippuassa. Äiti tulla pyörittäytyi silloin huoneeseen ja sanoi:
"Se Ikosen renki on keittiössä... Kalastusretkelle on kutsumassa."
Minä olin ilon vallassa. Isä avasi silmiänsä hieman suuremmiksi, katsoen
äitiin, mutta ei keskeyttänyt työtään. Minua se pisteli. Äiti odotti ja
tiedusti:
"Mitä minä sille sanon?"
Isä vain kaaputteli leukaansa, alahuuli hammasten välissä.
"Isä!... Ettekö te nyt jo kuule!" äsähdin minä jo silloin.
"Tuletko sinä ... sinne retkelle?" jatkoi äiti.
"Missäs se kalastaa?" tokasi siihen isä vihdoinkin työnsä lomassa.
"Nenosen lammissa", ehätin minä kiukkuisella äänellä. Välinpitämättömän
näköisenä oudosteli isä nyt uudella saippualla leukaansa voitaen:
"Mikä pahuuksen kalastusta se semmoinen on ... kun nyt ihan talkoot
pitää?"
"Ats!" pääsi minulta jo äänekäs kiukku. Äiti koetti selittää, että se on
tavallansa huviretki. Nyt älysi isäkin ja äänsi, ryhtyen työtään
jatkamaan:
"Ka voihan tuolla pistäytyä... Sano sille rengille jotta tullaan",
lopetti hän pistäen taas huulensa hampaitten väliin, että olisi
mukavampi ajaa. Iloni oli tietysti kuvaamaton. Isä lopetti työnsä ja
rupesi sohvalle virumaan, lukien samalla sanomalehteä. Kotvasen
kuluttua, kun äiti taas palasi, vääntäytyi hän istumaan ja puheli
unisena, haukotellen, kuin itsekseen:
"Saa nähdä, saako tämä Iittiläisen Elli sen Ikosen pojan verkkoonsa...
Se ukko Iittiläinen jo kyselee sen ukon rikkauksia."
Siis isäkin jo puhui siitä. Silloin täytyi asian olla varma. Hän
haukotteli nyt pitkään ja jatkoi kita auki, haukottelun seasta:
"Ja onhan se--taas hän haukotteli--onhan se rikas ukko, se Ikonen!"
Hän oli saanut jo haukottelun loppuun, raaputti vasenta kämmenselkäänsä
ja puheli lisää kuin itseksensä:
"Sanovat sillä olevan parisen sataa tuhatta ihan puhdasta kontanttia."
Kaikki ajatukseni ja tunteeni sekottuivat. Raivostuin Ellille. Niin
herkkä ja vaikutuksille altis oli minun sieluni. Jotain mutisten
poistuin minä kammariini. Vihoissani etsin minä Ellin valokuvan
albumistani, viskasin sen uuniin ja mutisin:
"Mokomakin ... kiemailija!"
Niin sekaantui taas ilooni katkeria tunteita. Tietysti minä taas itkin
ja surin, mutta ei se vain sieluntilani siitä sen paremmaksi tullut.
* * * * *
Mutta nyt oli vihdoinkin toivoni täytetty: Nyt oli kalastusretki. Koko
Tohmajärven herrasväki oli koolla Ikosen talossa. Itse asiassa oli koko
retki Tohmajärvellä uutta. Monet olivat käsittäneet sen
kalastustalkooksi. Istuttiin ennen retkelle lähtöä Ikosen salissa ja
juotiin kahvia. Tukkiurakoitsija K.P. Halinen alkoi puhua asiasta,
kysyen:
"Onko tämä Nenosen lampi hyvin kalainen?"
"Onhan siinä ahventa ja särkeä... Ja eikö liene joku kiiskikin
joukossa", myönsi isäntä ja varmistuakseen asiasta huusi hän Petterille:
"Petteri!... Onko tässä Nenosen lammissa kiiskiä?"
"Ei", kielsi Petteri. Isä puolustautui silloin:
"Eipä niistä ole väliäkään ... niin ruotaisista kaloista. Kalakukossa
nuo vielä menevät, mutta soppa- ja suolakalaksi ei ole hylyistä
ollenkaan."
Vieraat olivat jo vaikenemisellaan myöntää asian niin olevan. Mutta nyt
tarttuikin Petteri keskusteluun ja oikasi topakkana:
"Nyt isä erehtyy: Soppakaloista on juuri kiiski kaikkein arvokkain,
vaikka sen liha on ruotaista. Siitä tulee kaikesta paras liemi."
Tästä aiheesta sukeutui keskustelu. Useimmat rouvat asettuivat tietysti
heti Petterin puolelle asiantuntijoina. Petteri teki selkoa kalasuvuista
luonnontieteen kannalta katsoen ja kysyi minulta:
"Vai mitä neiti Lassilakin ajattelee: eikö kiiski ole paras liemikala?"
"On... Minä pidän hyvin paljon kiiskistä", valehtelin minä nopeasti ja
ikäänkuin nostin nenääni Elliä halveksiakseni, sillä tunsin olevani
samaa puolta Petterin kanssa. Niin pienetkin asiat vaikuttivat sieluuni
voimallisesti. Eikö ihme. Jokainen rakastunut tyttö sen kyllä ymmärtää.
Isä tarttui nyt asiaan: lasiaan lusikalla hämmennellen puhui hän:
"Lohihan se olisi hyvälihainen ja rasvainen kala, mutta ei tuo pakana
elä tässä Tohmajärvessä!"
Kauppias A. Kotinenkin oli ottanut keskusteluun osaa silmälasit päässä.
Nyt nousi hän, kävi sylkäsemässä akkunasta ja väitti:
"Mutta on se hyvä Onkaman mujekin syötävä kala, kun sen ihan
verekseltään voissa paistaa, tahi keittää sopan ja lisää siihen voita.
Ei se anna lohikeitollekaan suurestikaan perään."
"On... Hyvä ruokakalahan se on Onkaman muje... Vaikka osaavat nuo
Onkamolaiset siitä hintaakin nylkeä, jotta on jo kohta sianläskin
hinnoissa ... eto kala!" myönnytteli nyt jo ukko Ikonen ja niin jatkui
keskustelu läpi kaiken, mikä kalastukseen kuuluu.
* * * * *
Vihdoinkin vaelsimme toki Nenosen lampea kohti. Olin pukeutunut
parhaaseen pukuuni ja kammannut kauniin tukkani hyvin aistikkaaksi.
Kulimme metsätietä myöten. Luonnollisesti minä koetin pysytellä Petterin
rinnalla, ettei vain Elli pääsisi väliin sotkemaan. Kaikki naiselliset
puolustautumisvaistoni heräsivät. Petteri puhui tien varrelle osuneista
kukista, ilmoittaen niiden nimet ja kysellen pidänkö minä siitä ja siitä
kukasta. Silloin minä aina koetin ensin saada tietää hänen makunsa,
kysyen:
"Entäs Te?"
Jos hän vastasi kieltävästi, nyrpistin minä nenääni ja yhdyin
esimerkiksi näin:
"En minäkään... Semmoinen epähieno tuoksu ja jokapäiväiset värit."
Jos hän taas sanoi pitävänsä, aloin minä huudahdella ihastuksesta ja
kehua kukkaa. Niin että oli minulla siis konstit! Petteri hymyili, tuli
avomielisemmäksi, tuttavallisemmaksi ja välit lähenivät. Olimme jo
ystäviä. Toisetkin kulkivat parittain. Petteri oli varustanut jokaiselle
ongen ja kun koko pitäjän herrasväki kulki nyt onkivavat pystyssä
olalla, oli näky miltei sotainen. Semmoiset joukot olin siis jo pannut
liikkeelle rakkauteni tähden. Kauppias Kotonen jo järkeilikin:
"On tässä nyt kokonainen vapametsä liikkeellä!... Paholaisestako heille
kaikille vain kaloja riittänee!"
Jospa he olisivat tienneet että tämä kaikki oli minun ansiostani, minun
päähänpistostani johtunutta! Mutta mistäs he sen tiesivät. Me saavuimme
rantaan. Petteri oli jo edellisenä päivänä laskenut verkot ja
selkäsiiman ja täyttänyt rannat merroilla ja rysillä, Nyt piti vain ne
tarkastaa, onkia, vetää nuotta, keittää rantakala, syödä ja juoda
raittiissa luonnossa. Minä aloin touhuta saadakseni Ellin jäämään
rannalle, että saisin olla Petterin kanssa vesillä rauhassa häneltä.
Teeskennellyllä ilolla huudahtelin minä liehakoiden:
"Elli!... Kuule Elli!... Sinähän se osaat keittää kaikista parasta
kahvia..."
Elliä se miellytti. Minä jatkoin, järjestellen:
"No sinä saat sitten jäädä rannalle... Minä menen Oskarin ja Helmin ja
herra Ikosen kanssa selälle kalastamaan... Eikö niin, herra Ikonen?"
joudutin minä ratkaisua.
Ja niin järjestyikin asia. Vanhempi herrasväki jäi rannalle onkimaan.
Rouvat istuivat polvet pystyssä, tai kykyllänsä, onki vedessä, vapa
kädessä ja kielittelivät siinä, ongistaan rahtuakaan välittämättä, koko
pitäjän asiat Huhkosen tytön naimisista Kaikkosen lesken asiaan asti.
Isä viskasi onkensa veteen, sen koommin siihen katsahtamatta, heittäytyi
kylellensä ja kysyi kappalaiselta:
"Onkohan se tuo iso petäjikkö ja niitä pappilan maita?"
Kappalainen tuherti sättää onkeensa ja myönsi niin olevan. Ikonen arveli
siihen:
"Lähtisi sitä semmoisella petäjiköllä rahaa, kun olisi urakkasummassa
myödä tälle ruukin puulaakille!"
"Paljonkohan tuo ruukki maksaisi kannolta?" mietiksi jo kauppias
Kotonenkin, heittäytyen hänkin virumaan vapansa eteen. Halinen selitti
etujaan valvoen:
"Se on niin huonolla uittomatkalla, jotta ei siitä kannata täyttä hintaa
maksaa... Hevosveto tulee aina niin kalliiksi, jotta puille ei jää
paljon mitään."
Niin jatkui keskustelu. Me soutelimme lammin selällä. Oli tyyni. Jylhät
korpirannat kuvastuivat kaislaiseen rantaan. Keittosavu kohosi
pystysuorana, huipeten ja haihtuen ilman sineen. Ranta oli täynnä
kyköttäviä rouvia ja lojuvia miehiä. Turmeltumattoman maaelämän
rauhallinen, idyllimäinen kuva oli täydellinen. Minäkin jo taas sulin.
Ja nyt alkoi kalastus. Petteri laski koukkua kaloille, minä Petterille.
Tunteellisena kysyin minä häneltä:
"Eikö tämä retki ole ihana?"
"On tämä", hymyili Petteri kömpelösti. Minä aloin tavalliset rakastuneen
kujeet: sulin silmäni ja haaveilin:
"Kun voisi ihminen kuolla tämmöiseen rauhan ihanuuteen!"
Siihen tapaan jatkui keskustelu. Petteri rupesi lappamaan selkäsiimaa
vedestä. Oskari souti. Minä haaveilin taas. Mutta äkkiä keskeytti sen
Petteri, huudahtaen:
"Ahven!"
Kuului molskahdus. Petteriltä pääsi harmittelu:
"Nyt se piru meni!"
"Putosiko se?" otin minä osaa vahinkoon. Hän vastasi koukkua tarkastaen:
"Pääsihän tuo häjy koukusta!... Kitusesta vain oli tarttunut kiinni ja
se on revennyt... Tuommoinen pala kitusta vain jäi", näytti hän minulle.
Minä huudahdin muun puutteessa:
"Ai miten punainen kitunen..."
"Iso, hyvästi puolen kilon ahven oli, mutta eipäs ollut onni saada!"
jatkoi Petteri harmitteluaan. Koetin keksiä jotain lohduttavaa. Niin
jatkui työmme noin tunnin ajan. Saimme kaikkiaan kahdeksan ahventa ja
viisi särkeä. Iloisina, reippaina sousimme rantaan. Ukko Ikonen tarkasti
siellä saaliimme ja lausui:
"Eihän näistä tään vertaisista mitä soppaa tule näin isolle joukolle...
Ota Anni sieltä pehkosta se lihavasu ja keittää järkiään lihasopan!"
Isäkin oli siitä hyvillään sillä hän oli jo monesti kaivannut verestä
lihaa.
* * * * *
Sopan kiehumisaikana halusi Petteri saada minut johonkin kävelylle,
voidaksensa nauttia seurastani ja valloittaa minua. Mutta hän ujosteli,
eikä löytänyt sopivaa ehdotusta. Vetäännyin silloin joukosta hieman
loitomma, toivoen hänen älyävän tulla sinne. Hän oivalsikin, tuli ja
kysyi:
"Onko neiti koskaan käynyt tämän Kytkytmäen kukkulalla?"
"En."
"Sieltä on hyvin kaunis näköala: Näkyy Petravaara, Kivenvaara ja koko
Lempaan puoli", kehitti Petteri sinne lähtöä. Olisin ollut hölmö, jos en
olisi nyt älynnyt käyttää asiaa hyväkseni. Petteriä auttaakseni
pahottelin minä sen vuoksi, katuvalla äänellä, valitellen:
"Mikä vahinko, etten minä ole nähnyt!"
Niin kiertelimme me kauvan. Kun Petteri yhä ujosteli pyytää minua sinne,
täytyi minun tarttua asiaan suoraan ja minä sanoinkin ilman mitään
turhia kiertelyjä:
"Eikö mennä katsomaan, herra Ikonen."
"Juu... Mennään!" riemastui siitä Petteri ja me lähdimme, kohosimme
jyrkkää metsäistä rinnettä myöten mäelle ja koetimme olla toisillemme
mieliksi.
Ja miten rauhaista oli täällä ikimetsän pimennoissa! Pehmeä sammalikko
tuntui jalkaan sametilta. Ikikuuset olivat kuin hymyileviä vanhuksia.
Sieniaika oli alussa. Ensimäiset pienet karvalaukut punottivat
yksinäisinä, kainoina. Siellä täällä nousi jo vahveroinen ja rousku,
jopa maitosienikin. Petterin teki tämä metsän juhlallisuus ja tämä
runollinen kahden kesken olo entistä ujommaksi. Turhaan etsi hän puheen
aihetta. Vihdoin löysi hän sen aiheen sienistä, sillä onneksi sattui
tiellemme komea kärpäissieni ja Petteri lausui sen latinalaisen nimen,
sanoen lyhyesti:
"_Agaricus muscarius_".
Olin hyvilläni että hän sai toki puhuttavan päästä kiinni, sillä ainahan
sitä siitä voi sitte jatkaa. Nyt hän jo huomasi pienen karvalaukunkin ja
ihmetteli, minulle puhuaksensa:
"Ja miten kaunis karvalaukkukin on tuossa!"
"Ai-jai!... Niin puhdas ja ujo, kun yksinäinen lapsi!" aloin minä jo
runoilla. Taas joutui Petteri hämillensä. Siitä selviytyäksensä virkkoi
hän:
"Pohjanmaalla se ei kansa kuulu vielä ymmärtävän syödä sieniä."
"Ihanko totta!" olin minä hämmästyvinäni, aivan silmät suurina. Petteri
vakuutti:
"Ei siellä syödä... Vaikka sienissä on oikeastaan paljon ravintoainetta
ja tiede suosittelee niitä hyvin terveellisenä ruokana!"
Puhuimme siitä omituisesta ilmiöstä. Koetin yhä enemmän hämmästyä ja
ihmettelin:
"Mutta sepä kumma, että Pohjanmaan kansa, joka on muuten niin älykästä
ja miehekästä, ei älyä pitää arvossa niin tärkeää ravintoainetta!"
"On se kumma juttu!" myönsi siihen Petterikin, ja niin jatkui. Mutta nyt
jouduin jo minäkin puhelun puutteeseen. Siitä pelastuakseni kysyä
heläytin:
"Kummatko teistä ovat ravitsevampia: karvalaukutko vaiko rouskut?"
Iloisuuteni ja ystävällisyyteni oli rohkaissut Petteriä. Hän koki nyt
olla jo tärkeä ja selitteli:
"Siinä ei ole vielä varmaa tieteellisen tutkimuksen tulosta olemassa...
Kyllähän karvalaukutkin ovat hyviä keitto- ja suolasieniä, mutta hyviä
ovat etikassa suolatut rouskutkin."
"Niin minustakin!" pistin minä sopivalla äänenpainolla. Olimme jo
päässeet Kytkytmäen päälle, ihailimme näköaloja ja innostuimme, minkä
jaksoimme sitä innostusta teeskennellä. Minä teeskentelin jo aivan kuin
tosissani ja niin kietoonnuimme me jo yhä läheisimmiksi.
Mutta äkkiä kuului lammilta huhuileminen ja sitte Ikosen huuto:
"Petteri hoi!... Tule syömään. Soppa on jo kypsi!"
"Syömään huutavat!" ilmoitti Petteri ja me lähdimme laskeutumaan toisten
joukkoon.
e) ENSI OKAITA.