RAKKAUTTA
Traagillinen lemmen tarina
Kirj.
Maiju Lassila
1912
a) TUTUSTUMINEN.
"Tekö sitä olette se Maiju Lassila ... tään Tohmajärven vallesmannin
tyttö?" kysyi minulta tuntematon, lihavahko isäntämies, tyhmän näköinen
ukon kellukka, joka tuli Sortavalan seurahuoneelta kadulle juuri kun
minä astua sipsuttelin siitä ohi. En ollut kuulevinanikaan. Niin
tungetteleva oli mielestäni se kysymys.
"Vai tuliko tässä erehdys?" arveli siihen mies hölmön näköisenä,
lyöttäytyi jo matkaani ja toisti: "Niin jotta ettekös te todellakin ole
se vallesmanni Lassilan tyttö?"
Nyt katsahdin minä häneen, pyöräyttää kiepautin sitte takapuoltani
närkästyneenä, ylpeästi, mutta tietysti samalla sirosti ja viehkeästi,
keikautin nenääni ynseästi ja äänsin sitä kyytiä poistuessani
halveksivasti:
"Fyi!"
Mutta tuo ukon pahuus vaan ei hellittänytkään. Hän ei ymmärtänyt
tarkotustani, vaan pysytteli mukanani kuin mikä kerä ja hyvitteli:
"Sitähän minä, jotta oikeaanhan minä osasin... Tunteehan teidät jo
vanhempienne ulkomuodostakin."
Minua hän suututti, varsinkin kun näkemässä oli joukko Sortavalan
kaupungin herroja kuten: pormestari, seminarilaiset ja Nissisen
ylioppilaspoika. Koetin tekeytyä semmoiseksi, että tuo tungetteleva muka
ei puhelekaan minulle, eikä kuulu seuraani. Kokosin hameeni oikeaan
käteeni, niin että pienet, korkeakantaiset kenkäni näkyisivät ja astua
sipsuttelin sitte hyvin lyhyin askelin, nenä hieman pystyssä,
veikistelin ja koetin hymyillä niin huolettomasti, veikeästi ja nenä
pystyssä kun vaan voin ja niin sitä sitten mennä heiluttelin.
Mutta mies vain pysyttelihe muassani, eikä ole tietävinäänkään.
Ajatelkaa sitä takkiaista! Nyt se jo selitteli:
"Minä olen se entinen Kiteen Haarajärven Ikonen, joka osti tämän
Peijonniemen Mäkitalon kahdeksalla kymmenellä tuhannella markalla."
Vilkasin taakseni ja olin harmista haleta huomatessani Nissisen pojankin
katsovan miten minä nyt kävelin tämän tuhman näköisen ukko runtuksen
kanssa. Mutta rauhallisena jatkoi vain tämä:
"Kyllä kai olette jo siitä talon kaupasta kuullut puhuttavan?"
No en minä mokomassa leikissä ollut vielä ennen ollut! Katselin
toisaalle ja koetin jouduttaa kulkuani Vakkosalmea kohti, päästäkseni
pois näkyvistä ja eroon tästä Ikosesta. Mutta se vain jatkoi:
"Se oli huokea hinta niin hyvämaisesta talosta... Hirsimetsä yksistään
jo maksaa yli kuusikymmentätuhatta ja halkoja kasvava metsä antaa
aikanaan rahaa, minkä vain ilkeää tinkiä."
Vihdoinkin saavuimme toki Vakkosalmelle. Ikonen oli kaivanut piipun
taskustansa ja selvitteli sitä, puhaltamalla varteen niin voimakkaasti
että posket pullistuivat punaiseksi ja näyttivät halkeamaisillansa
olevan. Hän selitteli vielä:
"Arvelin ostaa uuden piipun varren, mutta se Kotilaisen pahennus olisi
nylkenyt kolmatta markkaa korttelin pituisesta lankivarresta, niin
päätin tuhertaa vielä tällä vanhalla."
Nyt oli minun mittani täysi. Vilkasin näkyykö ketä ja kun ei näkynyt,
käännyin päin ja sanoin Ikoselle jyrkästi ja suoraan:
"Jos te ette nyt jo eroa minusta sukkelaan, niin minä kutsun poliisin."
Ikonen näytti hölmistyvän. Hän raapasi korvallistansa ja yritti:
"Ka..."
"No mitä asiaa teillä on minulle, kun siinä jälestä kääpytte?" keskeytin
minä jo suuttuneena, tiuskaisemalla. Nyt selitti hän hölmönä:
"Ka enhän minä itse... Mutta kun se meidän poika on ikänsä käynyt
papinkoulua ja nyt tänä kevännä pääsi ylioppilaaksi, niin se ämmä, se
pojan äiti on ruvennut toivomaan, jotta se naisi teidät ... niin jotta
ei joutuisi ihan talonpoikaistytön kanssa..."
Minä en jaksanut suuttua, niin hölmöltä hän näytti. Hymyäni salatakseni
puristin huuleni yhteen ja keikistelin päätäni. Sillä aikaa ehti Ikonen
selvitä, tuhraili jo piippunsa vartta ja puheli:
"Ja siivo poikahan se on se meidän Petteri. Ei polta vielä tupakkaakaan,
eikä juo, niin kuin muut hänen ikäisensä herrat täälläkin Sortavalassa
juovat."
Heilautin taas lanteitani ylpeästi ja lähdin hiljakseen kävellä
tepsuttamaan. Itse asiassa minä halusin nyt jo kuulla enemmän, en tosin
asian ja pojan tähden mutta kun tämä höperö ukko minua huvitti. Hänen
typerät puheensa ja eleensä panivat minut hyvälle tuulelle. Hänen
pojastansa minä tietysti en yhtään välittänyt, enkä sen vuoksi
kuunnellut.
Tai oikeastaan... Kyllä minä nyt valehtelin lukijalle... Mutta kuka sitä
nyt rohkenisi ihan suoraan puhua tämmöisissä asioissa... Naisia lemmen
asiathan ujostuttavat. Suoraan sanoen on asia niin että minä olin jo
kuullut Petteristä ja tästä ukosta puhuttavan: He olivat äsken
muuttaneet Tohmajärvelle ja kaikki Tohmajärven rouvat--jopa jotkut
herratkin--puhuivat Petteristä, sovitellen häntä jo milloin kenenkin
sulhaseksi. Isänikin oli kerran sanonut:
"Onhan se rikas poika ... kun ei sen isä ukko olisi semmoinen
törkyläjä!"
Kaikki tämä oli minut tehnyt uteliaaksi ja ehkä oli jo alkanut
sydämessäni varttua pieni, tiedoton uteliaisuusmainen taipumus. Näin on
nyt asia, vaikka valalle vietäisi.
Siksipä toivonkin nyt saavani nähdä minkä näköinen on Petteri. Tekeydyin
toki välinpitämättömäksi. Astua keikuttelin huolettomasti, iloisesti.
Ikonen seurata kuhnustelikin mukanani ja selitteli:
"Eikä sillä pojalla itsellänsäkään ole mitään vastaan. Mutta kun se on
äitiinsä niin ujoluontoinen, jotta ei rohkea itse puhua, niin se ämmä
sanoi, jotta vaikka minä alottaisin ... jos sattuisi vaikka vallesmannia
itseään tapaamaan."
Sitä puhuessansa pani hän isosta nahkakukkarosta tupakkaa, yhä
rinnallani pysytellen. Minun teki jo mieleni nähdä minkä näköinen hänen
poikansa on. Ukko veteli jo savuja ja jatkoi kuin itsekseen:
"Tuleekin tämä lapsen kouluttaminen maksamaan, jotta ei sitä
vähä-varaisen kannattaisi tehdä..."
Välillä hän pyyhkäsi peukalollansa nenänsä alusta, rykäsi, sylkäsi
tiepuoleen ja jatkoi:
"Mutta mihinpä noita meidänkään varoja säästää, kun ei ole muita
perillisiä kuin tämä ainoa poika ja minä sen ämmän kanssa en tässä enää
suuria tarvitse. Siihen jäävät loputkin tälle pojalle... Kunpa hän sitte
osaisi heitä hallita ja saisi sopivan eukon."
Hyvätuulisuuteni lisääntyi. Ainoastaan vaivoin voin hillitä ilmi-nauruni
ja salata liiallisen hymyilyni. Ukko lisäsi taas:
"Kun sattuisi näkemään jotta pääsisitte tuntemaan sen pojan...
Tottapahan sitte mies jo itse lopun asiaansa ajaa!"
Ja oitis tarjoutuikin siihen tilaisuus. Eräässä tien-polvessa tuli
vastaamme pystynenäinen, suomalaisnaamainen ylioppilas ja Ikonen sanoi:
"Ka tässäpä tämä meidän Petteri tuleekin!"
Tulija oli jo edessämme. Isä esitteli minut:
"No tässä on nyt se vallesmanni Lassilan tyttö... Sattui kadulla niin
minä lyöttäännyin yhteen matkaan..."
Petteri tervehti kankeasti kumartaen ja vääntäen kättä antaessansa
kätensä kömpelösti koukkuun, niin että kyynäspää pisti kauvas sivulle.
Samalla hymyili hän suu auki niin avomielisesti että pysty nenä kohosi
vieläkin nipukammallensa.
"Tämän tunteekin siitä ukko vallesmannista itsestänsä", lisäsi vielä
isä, vetäsi savut ja sanoi:
"Ka minäpä lähdenkin tästä nyt sinne hevosta syöttämään. Kävelyttele
sinä nyt tätä ryökkinää yksinäsi!"
Ajatelkaa sitä ukkoa! Olin jo vähällä ruveta häpeilemään hänen
puheitaan. Hän oli jo poistumaisillansa, kun huomasikin vielä kysyä
Petteriltä:
"Mitenkäs se on ... onko sinulla rahaa, jos satut tarvitsemaan?"
Petteri ei tiennyt mitä moiseen vastata. Ukko toki pelasti pulasta,
lisäten poistuessaan:
"No ota sieltä Siitosen kaupasta se housukangas ilman mitään ja sano
jotta tottapahan isäukko sitten maksaa."
* * * * *
Olimme nyt kahdenkesken. Kuin sopimuksesta lähdimme me rinnatusten
kävelemään... Mikä minut pani niin tekemään: heittäytymään tuntemattoman
miehen seuraan, sitä en minä jaksa vielä nytkään käsittää. Varma vaan
on--uskokoon lukija tai olkoon uskomatta--ettei siinä ollut mitään niin
sanottua tarkotusta: ei halua päästä hänen kanssansa naimisiin. Olinkin
silloin vielä lemmen asioissa aivan kokematon tyttö. Olisinhan sitä
paitsi saanut muitakin, sillä olivathan kaikki Join, Sortavalan ja
Tohmajärven herrat minuun ihan hulluuntuneet.
Niin kävelimme me Kuhavuorelle päin. Kävelin takapuoltani sirosti
kieputellen, sillä silloin oli semmoinen muoti. Ja omituista: Alussa ei
kumpikaan tahtonut löytää puheen aihetta. Vihdoin toki löysi sen Petteri
ja kysyi:
"Onko neiti Lassila ennen ollut Vakkosalmella?"
"Olen" vastasin minä, kokien huolehtia askelieni siroudesta ja kysyin
vuorostani:
"Onkos herra Ikonen täällä ensi kertaa?" "Ei... Minä olen täältä
Sortavalan lyseosta päässyt ylioppilaaksi, niin että näiden paikkojen
täytyy silloin olla minulle tuttuja", selitti Petteri ja kysyi taas:
"No mitäs neiti pitää Vakkosalmesta?"
"Kuinka niin?" hymyilin minä jo vilkastuen, puhetta kehittäen ja kun
Petteri tapaili sanoja myönsin minä.
"Minä pidän koko Sortavalasta... Entäs te, herra Ikonen?"
"Minäkin pidän tästä hyvin paljon... Kun me olimme ylioppilastutkintoa
suorittamassa, niin kaikki toverit olivat sitä mieltä että Helsingin
puistoistakaan ei voi verrata tähän Vakkosalmeen muita kuin korkeintaan
Kaivopuistoa."
Nyt loppui taas puheen aihe. Minua hän miellytti. Hänen puheensa oli
korutonta, yksinkertaista, kokemattoman nuorukaisen avomielistä
juttelua. Koetin astua entistä kauniimmin ja tekeytyä. Petteri mietti
uutta puheen aihetta. Nyt hän sen löysi ja kysyi:
"Onko neiti Lassila lukenut Jussi Erhetyisen viime kirjan?"
"Olen... Olettekos te?" veikistelin minä.
"Olen... Minä jo luin sen viime kevännä", hymyili Petteri, koettaen
astua tahdissa, vaikka se ei onnistunut. Vilkastuneena kysyin nyt jo:
"No mitä te pidätte hänestä?"
"Kyllä hän kirjoittaa... Mutta se on niin paksuruokainen, jotta häntä on
niin vaikea sulattaa, ja niin pitkäpiimäinenkin jotta eihän sen piimää
ennätä yhdessä miesijässä niellä", selittää jauhoi Petteri
kansanomaisella tavallaan puhuen. Sitte taas ujosteltiin. Minäkään en
löytänyt nyt puhuttavaa ja siksipä minä, vaikka ei niistätyttänytkään,
otin käsilaukustani nenäliinan ja niistin sillä nenäni, niin sirosti
kuin voin. Sen tehtyäni keikautin hieman päätäni ja sanoin kuin
närkästyneenä:
"No samaa minäkin ajattelen ... Lassi Maijula kirjoittaa paljon
yksinkertaisemmin ja selvemmin... Vai mitä te, herra Ikonen,
ajattelette?"
Petteri joutui pikku pulaan sillä hän ei ollut Lassi Maijulan kirjaa
lukenut. Syntyi hämi. Mutta onneksi sattui joku porhaltamaan ohi
polkupyörällä ja nyt sai Petteri aiheen kysyä:
"Ajaako neiti polkupyörällä?"
"Ajan... Ajatteko te?" vilkastuin minä tekeytymällä.
"Ajan... Viime viikolla teimme polkupyöräretken Kirjavalahteen, ja ensi
viikolla on aikomus käydä Impilahdella", selitteli Petteri ja kysäsi:
"No mistä pyöristä neiti eniten pitää?"
Minä en tiennyt pyörien nimiä. Olin joutua hämilleni, mutta selvisin
toki ja vastasin hyvin iloisella äänellä:
"Minä pidän Kotisen kaupasta ostetuista pyöristä. Entäs te?"
"Niistä minäkin pidän... Ne ovat 'tarmo'-pyöriä. Niissä on hyvät gummit
ja laakerit eivät kuumene vähästä ajosta."
Me nousimme jo Kuhavuoren rinnettä myöten. Oli tyyni, kaunis poutapäivä.
Kukat näyttivät torkkuvan puolipäivän valossa. Järven selät, reunat ja
vuoren rinne näyttivät runollisen autioilta. Se yksinäisyyden,
hiljaisuuden runous alkoi painua sieluihimme, muodostaen mielialaamme,
jonka oli herkentänyt tämä äkkinäisen tutustumisen synnyttämä oudostelu.
Varsinkin Petterin mieli alkoi siitä ylentyä ja minäkin koetin parhaani
mukaan tekeytyä luonnon kauneuden ja runollisuuden vaikutukselle
alttiiksi. Kaikki se vuorostaan lisäsi taas Petterin ujostelua. Oli
alkanut hetkisen vaitiolo. Vihdoin huomasi Petteri tutun kukan tien
vieressä, osotti sitä kenkänsä kärellä ja lausui sen latinalaisen nimen,
ääntäen:
"_Chrysanthemum segetum_."
Minä siihenkin vain hymyilin. Petteri lisäsi hetken kuluttua:
"Täällä Kuhavuorella kasvaakin joskus harvinaisiakin kasveja."
Ja taas me vaikenimme. Molemmat koetimme astua edustavasti: minä
sirosti, Petteri omalla tavallansa. Puheen puutteessa kysyi taas
Petteri. "Pidättekö kasviopista?"
Mutta vihdoinkin saavuimme Kuhavuoren laelle. Edessämme avautui kappale
Pohjolan helmeä: runojen ylistämää Suomea. Näkyivät Laatokan lahtien
sinertävät pohjukat ja salmet. Näkyi Liikolan järvi ja Vakkojärvi ja
Hympölä. Näkyi lammikoita. Ne lymyilivät maisemien lomissa kuin
piiloutuneet kauniit, ujostelevat neitoset. Toisaalla näkyi kauniita
saaria, vaaroja ja kukkuloita, Paussuvuori ja Riuttaluoto, kauniita
rantoja ja ihania laaksoja. Näkyi Liikolan hovi ja joku herrastalo, ja
kunnollisia talonpojan taloja, näkyi pari tunnettua huonomaista mökkiä
ja tunnetuiden rahtilaisten ränsistyneitä talorähjiä joiden ovissa
kilisevät puusaranat ja vihtarakset riippua retkottelevat säppien
asemesta sekä ränsistyneissä seiväsporteissa että ovissa ja nälkäiset
hevoskaakit ruopivat kylkiänsä paljaaksi kolutulla rantaniityllä. Ihana
Suomen maisemaidylli hohti täydellisenä kuin kaino kukka kesäillan
yksinäisyydessä. Ei ihme että minä tekeydyin hurmautuneeksi ja
huudahtelin muka ihastuneena.
"Ai miten ihanaa!... Miten hurmaava näköala."
Petteri hymyili sille näylle ihastuneena, puolinauraen, niin että suu
oli auki ja nenä nousi pystyyn. Minua se huvitti. Hymyilin niin että
silmäni suurenivat ja otsanahka meni kureesen. Kun olin vielä
huudahdellut lausui Petterikin:
"Tästä näystä voi nauttia vaikka miten monta kertaa!"
Ja nyt hävisi meidän välillämme ensi ujostelu kun saimme ihastuneena
osotella toisillemme yhä uusia ja uusia kauneuksia ja huudahdella niille
toinen toisemme mielihyväksi. Petteri jo innostui:
"Kyllä se täytyy sanoa, että tämä Suomi on ihana maa... Eivät sitä
runoilijat suotta ylistä."
Minä koetin aivan haltioitua ja huudahtelin: "Kun saisi aina tämmöisestä
näystä nauttia!"
Samana hetkenä ajoi tietä myöten juopuneita Sortavalan miehiä. Ne löivät
hevosluuskaansa, kirosivat ja eivätkö sitten ota ja ala hoilata rumaa
laulua. Tekeydyin kuin en muka olisi kuullut, en nähnyt koko tapausta ja
sotkeakseni sitä hyräilin:
"Kun kaunihin maan sä annoit
ja taivaan kuin sinisen."
Niin pelastuimme toki siitä pulasta, ja ylistelimme taas näköalan
ihanuutta. Minä haltiuduin ja huudahtelin ja nyt ryhdyimme me puhumaan
isänmaasta, ylistämään sen kauneutta ja sen kansaa. Petteri puhui
siitäkin koruttomasti ja hyvin kansanomaisesti. Aloimme laskeutua alas
vuorelta ja vähä vähällä lähenin minä häntä sisällisesti.
Ja niin jatkui nyt kävelymme ensin kaupungilla, sitten jo, aivan ilman
sopimusta, kävelimme ulomma halki kuuluisan Lahden kylän. Sivuutimme
erään ränsistyneen mökin. Aidalla riippuivat siinä vanhat, paikatut
housun rutaleet, ja erään oven edessä oli äsken suolakalasta tyhjennyt
kalapytty, josta levisi semmoinen paha haju, että Petterin täytyi
myöntää:
"Kylläpä täällä haisee väkevältä!... Menemme tätä toista tietä."
Käännyimmekin toisaalle. Eräs vaimo kantoi toisesta mökistä
likavesisankoa, viskasi sen sisällön tunkiolle ja kumartui sitten
sylkemään, antaen sylen hitaasti valahtaa suusta. Pelastuakseni tästä
omituisesta asemasta aloin huudahdella:
"Ai miten kaunis näköala tuolla... Katsokaa herra Ikonen ... tuo tuolla
etäällä... Mikä soma maalaisidylli!"
"Onpa todellakin!" tokasi Petteri käsittämättä mitä näköalaa tarkotin ja
niin jatkui kävelymme kunnes olimme jo hyvät tutut. Kävelimme jo
paluumatkalla. Keikailin ja tekeydyin jo vapaasti. Salavihkaa vilkasin
minä toki aina Petteriin nähdäkseni miten se vaikuttaa. Niin saavumme
Vorssin salmelle, pysähdyimme, katselimme ulappaa. Annoin lumoavan,
hurmaavan katseeni liidellä kauvas yli vesien, kaipaavana, haaveilevana.
Petteri katsahti minun kauniisiin silmiini, hymyili leveästi ja siten
ikäänkuin joi koko sielullansa minun armaan katseeni tenhoa, ujostui ja
virkkoi kuin muun puutteessa:
"Ei ole tämäkään näköala hullumpia!"
Niin lähenimme me toisiamme. Ja kun me sitten tuossa puolen päivän
aikaan erosimme, kysyi jo Petteri:
"Ehkä minä saan luvan lähettää neiti Lassilalle polkupyörämatkoiltani
näköalakortteja?"
Minä kiitin. Olin häneen, en tiedä mistä syystä, huomaamattani
mieltynyt. En ollut ennen koskaan vielä rakastunut ja olin siis koko
asiassa ihan kokematon tyttö, enkä osannut pitää varaani. En tiennyt
miten rakkaus alkaa ja niin jouduin minä aivan huomaamattani ja
kokemattomana ensi lemmen seikkailun suuriin kärsimyksiin, joista nyt
ryhdyn kertomaan. Ja kun minä kerran ryhdyn, niin minä kerronkin asian
ja kuvaan koko rakkauden ihan niinkuin se on,--maalatkoot ja
koristelkoot hänet sitten muut vaikka miten kauneilla ja imelillä
väreillä hyvänsä. Kunpa nyt vain lukija jaksaisi näistä, joskus
näennäisistä pikkuasioista, nähdä ja löytää sen syvän näkymättömän ja
suuren, joka on niin kätketty, että joskus on ihan vaikea sitä niistä
löytää, varsinkin kokemattoman, kuten esimerkiksi sipulista on mahdoton
löytää sen haju ja kumminkin se on siinä ihan varmasti, kuten jokaisen,
joka on sipulia pidellyt on pakko aivan kyynelsilmin se myöntää. No
juuri se näkymätön, se joka itkettää vaikka ei näy, se se nyt on tässä
kertomuksessa se kuuluisa rakkaus.
No niin! Kertomushan onkin jo oikeastaan alkanut. Tuli siitä iltapuoli.
Kun minä isäni, vallesmanni A.U. Lassilan kanssa ajoin kotiin, olin minä
tavallista oudommalla, runollisemmalla mielellä, tietämättä itse miksi.
Se oli jo ... arvaahan lukija ... no ... sinnepäin menossa... Tuli ilta.
Olimme jo kotona. Leppoisa yö peitti hämyihinsä kartanon ja puutarhan ja
järven vesiulapan. Väki nukkui. Istuin silloin yksinäni, katselin
autiolle järvelle ja haaveilin jostain epäselvästä, ihanasta, tutkimatta
edes mitä se oli. Niin kului tunti, toinen. Tuli puoliyö. Minua rupesi
haukottamaan ja nukuttamaan. Haukottelin pitkään, venytellen samalla
itseäni, riisuuduin ja kätkeydyin vuoteeseeni, ja uni maistuikin ihan
erinomaiselta.
Jotain saman tapaista oli Petterikin kokenut. Ostettuaan housukankaan ja
polkupyöräraketteja ajoi hän isänsä kanssa kotiinsa mieli vakavana. Vähä
vähältä alkoi hänen koruttomaan sieluunsa painua minun armas kuvani.
Kotiin tultuaan ajatteli hän minua, istuen yksin viisitoista minuuttia
yli kello yhden yöllä. Mutta sitten voitti väsymys hänetkin. Hän riisui
kenkänsä, tarkasteli niitä ajatuksissaan, asetti ne rinnatusten sänkynsä
viereen, riisuutui, kävi ruokahuoneessa ryyppäämässä maitoa ja
peittäytyi sitten vuoteeseensa umpikorviin, etteivät itikat pääsisi
häntä kiusaamaan.
b) ALKUASTE.
Ja miten pikku asioista alkoi nyt kehittyä suuren asian juoni! Tuskin
sitä itsekään jaksaisin uskoa, jos en olisi elänyt ja kokenut. Kerron
sitä nyt tässä:
Elämässäni oli alkanut jonkunlainen uusi aika. Sielussani oli jotain
kirkasta, kepeää. Taivaan sini näytti heleämmältä. Lintujen laulu tuntui
toiselta kuin ennen ja oli kuin olisi tyynille järven selille ja metsiin
ja kaikkialle ilmestynyt joku aivan uusi runollinen tunnelma.
Niin kului päivä, toinen. Olin iloinen, onnellinen, herttainen ja
kaikille hyvä. Mutta jo alkoi sieluun ilmestyä uuden tuttuni, Petterin
rauhallinen kuva. Alussa minä sille naurahtelin, ilkamoin, kuten
tytöillä on tapa tehdä, kun ne yksinään harjoittelevat veitikkana
olemista ja sanoin itsekseni:
"O-hoh!... On niitä nyt muitakin nähty!"
Mutta irti en minä siitä tunteesta päässyt. Se lemmen tunne ilmestyy
meihin kuten kiusotteleva, itsepäinen kärpänen ilmestyy häiritsemään sen
rauhaa, joka lepoa kaipaa, surahtaa kerran, toisen, istahtaa paljaalle
otsalle, tai paljaalle päälaelle. Me emme ensi surahduksella siitä
välitä. Sitten alamme me sitä hätistellä pois, mutta tietysti turhaan:
Yhä itsepäisemmin surisee se vain ja palaa aina uudelleen meitä
vaivaamaan, ja lopulta me hermostumme, kiusaannumme, olemme voimattomia
kärpäsen edessä ja silloin se on jo meidän rauhamme ollutta ja mennyttä
kalua.
Jotain samanlaista sain nyt minäkin kokea.
Petteri oli jo lähettänyt minulle kahdeksan kuvapostikorttia. Albumini
oli jo ennestään täysi. Minun täytyi siis ottaa entisiä pois, saadakseni
hänen lähettämillensä tilaa. Otin pois tyttöjen ja vanhempien ihmisten
lähettämiä.
Nyt tuli taas postikortti. Minä olin häntä ajatellut ja nämä kortit
olivat kun tuulahduksia, jotka tulivat hänen luotansa. Nyt minä jo
järjestin albumini uudestaan: Ratisen Hermannin kortit siirsin alusta
loppuun ja niiden sijalle asetin herra Ikosen lähettämät.
Tuommoisten, näennäisesti ihan jonnin joutavien seikkojen kautta, se
asia alkoi nyt kehittyä! Eikö se ole suorastaan ihmeellistä! Kaikki
kehittyi jostain pikkuisesta, kuten joku suuri sairaus pikku näppylästä.
Ja nyt minä jo aloin häntä ajatella, ikävöidäkin. En käsitä mikä hänessä
veti minua. Luulen että hänen rehellisten, koruttomien ja
yksinkertaisten kasvojensa kuva, hänen sielunsa koruttomuus ja hänen
aina leveähkö, rehellinen hymynsä painui vain minun sieluuni, sieluuni,
joka ei enää muuta tehnytkään kuin janosi vain elämän totuutta, sen
syvyyttä ja vakavuutta--mistä hän mokoman janon lie saanutkin--ja jolle
kaikki pintapuolisuus ja koreilu oli niin vierasta että se aivan pelkäsi
sitä kuin lapsi pelkää mörköä pimeässä.
Lempi oli alkanut täyttää sieluani aivan huomaamattani. Se oli jo saanut
aikaan pienen mielen muutoksen. Minä jo haaveilin ja uneksin, joskus
laulelin haikeita lauluja ja vietin suuren osan päivistä kuvastimen
edessä koristellen itseäni.
* * * * *
Oli kulunut joku aika. Poutaiset päivät oli loppuneet. Taivas harmaantui
pilviseksi. Ei kuulunut riemuitsevien lintujen laulua. Harmaana lepäsi
Tohmajärven selkä ja yksinäinen kalalokki lensi sen yli voimakkain
siivenvedoin.
Sinä päivänä tuntui minusta elämä tavallista oudommalta,
yksinäisemmältä. Liekö siihen sitten osaltaan jouten olokin vaikuttanut,
siitä en ole ihan varma. Isä ja äiti ja koko talon väki näytti
haukottelevan, torkkuvan aivan. Mustikin oli kätkeytynyt nurkkaan ja
kissa nukkui sängyssä käppyräksi vetäytyneenä.
Mutta puolen päivän aikana tuli toki vieraaksi tukkikauppias Halisen
rouva. Hän oli lihava kuten äitinikin ja tiesi kaikki Tohmajärven
salaiset asiat. Juotiin kahvia. Äitini ja rouva Halinen puhuivat kanojen
munimisesta. Äitini valitti:
"Mikähän lie näille meidän kanoille tullutkin, kun ne eivät enää muni
sen vertaa jotta edes itse näkisivät minkälainen on muna!"
"Käyppäs osta tältä uudelta ... tältä ukko Ikoselta niitä
uusi-sorttisia, rotukanoja, niin ne munivat", neuvoi siihen rouva
Halinen. Niin johtui puhelu Ikosen herrasväkeen ja lopuksi nimenomaan
Petteriin.
"Onhan se rikas poika ... se ukko Ikosen poika, kun ukko itse kuolee--",
arveli rouva Halinen. Äiti tarkasteli isän vanhoja sukkia ja jatkoi:
"Minkälainen mies hän mahtanee sitte muuten olla."
Istuin keinutuolissa, keinuin kuin ajatuksissani ollen ja koetin
tekeytyä, kun en kuunteleisi koko keskustelua. Rouva Halinen selitti:
"Eihän siitä ole mitään pahaa kuulunut ... ainakaan tähän asti."
Hänkin tarkasti nyt välillä isän sukat ja selitti sitten Petteristä
lisää:
"Eihän se kuulu vielä juovankaan."
"Mitenkä se nyt niin aika mies ei ole vielä juomaan oppinut!" pääsi
äidiltäni oudostelu. Halisen rouvakin yhtyi siihen vakuuttaen:
"Ka eipähän tuo kuulu vielä juovan... Jos häntä nyt sitten ei tämä
Ratisen poika opettane!"
Minä tulin sitä kuullessani aivan iloiseksi. Sieluntilani ei siis ollut
enää täysin vastustuskykyinen. Ja kun keskustelu oli vielä hetkisen
siihen suuntaan jatkunut ja rouva Halinen Petteriä kehunut, en minä enää
jaksanut iloani salata, nousin keinumasta, syleilin yhtäkkiä rouva
Halista ja hyvittelin"
"Täti Halinen!... Te olette aina niin hyvä ja herttainen!"
"No... Mikä sille Maijulle nyt juohtui mieleen, kun nyt tuolla tavalla!"
oudostui rouva Halinen. Kiirehdin silloin sotkemaan asiaa,
taputtelemalla häntä molemmin käsin molemmille poskille ja hokien:
"Minä pidän teistä niin paljon täti Halinen ... niin paljon niin paljon
että oikein!"
Ja sitten taas jatkui puhe Petteristä. Olin yhtenä ilona ja onnena.
Mutta äkkiä käänsi rouva Halinen puhetta, ilmottaen:
"Tämä lukkari Iittiläisen Ellihän se jo kuuluukin olevan siihen Ikosen
poikaan ihan korviaan myöten rakastunut... Aina vain kuuluu sitä
hokevan."
Se oli kuin pisto minun rintaani. En tässäkään suhteessa salaa
näennäisiä heikkouksia. Sanattomana, synkkänä kuin ukkospilvi alkoi
sielustani kohota mustasukkaisuus, enkä minä jaksanut sitä alas painaa.
Puhelu jatkui. Nyt jo huomautti äitini:
"No joutaisi tuo Ellikin jo saada miehen... Siinä vain syö ja kuluttaa
ukkolukkarin pieniä tuloja!"
Heittäydyin keinutuolin selkämän varaan ja varjostin vasemmalla
kädelläni silmäni. Veri tuntui nousevan päähäni. Mustasukkaisuus alkoi
kiihdyttää tunteitani Petteriä kohtaan. Rouva Halinen jatkoi:
"No onpa siitä miehenkin saamisesta lukkarilla omat menonsa: Nytkin jo
kuuluu Elli kiusaavan taas uutta pukua semmoisella tuskalla, jotta ei
anna enää rauhaa ukkolukkarille enemmän kuin äidilleenkään."
Tunsin hetkisen jotain vahingoniloa. Mutta se oli pian ohi menevä. Kun
rouva Halinen oli ensin panetellut Elliä, arvosteli hän sen kykyä,
sanoen:
"Mutta kyllähän se miehen osaa verkkoonsa vetää, kun vain seuraan
pääsee!... Tämänkin Pekkalan Oskarinhan se oli jo kietonut senkin
seitsemään paulaan... Ja luultavasti se olisi siitä jo miehenkin saanut
jos ei Oskari olisi joutunut sinne Kuopion puolelle muuttamaan!"
Hän syyhytti suutansa rauhallisesti. Minä aloin hermostua. Kun
yksinäinen kärpänen surahti korvissani, kiukustuin minä sille, tavotin
hermostuneena sitä lyödä otsaltani ja ärähdin kiukkusen:
"Äs!"
"No ... mitä sinä nyt siinä äsähtelet!" pisti siihen äitini. Se
välinpitämätön, tai tungetteleva kysymys kiukutti minua. Nousin
keinumasta, läksin suuttuneena huoneeseeni ja ähisin mennessäni:
"No mitäs täällä pidetään semmoista siivoa, jotta kärpäsiäkin on niin
että ei enää uskalla niiltä kunnolla suutansa avata!"
Tuommoiseksi näet muuttui sieluelämäni yht'äkkiä ... näin herkäksi ja
omituiseksi että äsähtelin ja suutahtelin ihan jonninjoutavasta! Ei siis
ole suotta kirjoitettu siitä valtaavasta voimasta, jolla rakkauden tunne
meihin vaikuttaa. Luonteeni omintakeiset piirteet alkoivat nyt jo
paljastua, sillä kun olemme suuren tunteen vallassa, on meissä kaikki
todellista, omaa, eikä joutavaa kissan-kultaa. Toivoin olevani yksin.
Avasin akkunan, istahdin sen ääreen ja katselin ulos harmaalle
Tohmajärven selälle. Taivas oli jo umpipilvessä. Vesiripset riippuivat
puiden lehdistä, heinistä ja kaikesta. Alkoi tiuhkuva usvasade. Ei
näkynyt elävää olentoa, ei kuulunut ääntä. Muutamat sanat olivat siis
järkyttäneet herkän, kaikelle alttiin sieluni aivan tyyten. Ilman
pimenevä tunnelma lisäsi mielialani painostusta. Lukkarin Ellin haamu
nousi eteeni ja kaikki näytti peittyvän elämän yleiseen harmauteen.
Niin istuin kauvan. Hälisen rouva oli pestyjä vaatteita tarkastellessaan
löytänyt sukkani ja kysyi äidiltä:
"Itsekö se Maiju on nämä sukat neulonut?"
Äiti puuhaili jotain ja vastasi tavallaan ynseästi:
"No johan se nyt itse!... Joka on niin laiska jotta ei muuta tekisi kuin
oikuttelisi ja tuolla polkupyörän selässä rullaisi hameitaan repimässä!"
Välillä hän höllytteli sormellaan puseronsa kaulusta ja lisäsi sitten:
"Kolmet hameet repi sen selässä rullatessaan jo tänäkin kesänä, niin
pistin jo koko pyörän aittaan lukon taa."
Ensimäiset raskaat sadepisarat alkoivat putoilla. Jossain rähähtivät
tappelevat koirat. Sitten vaikeni taas kaikki. Sade alkoi hiljakseen
kiihtyä. Kohta näytti kaikki uppoovan veteen. Kuului vain sateen rapina.
Tyyni järven pinta näytti ikäänkuin kiehuvan, kun isot, raskaat
vesipisarat putoilivat siihen yhtenä ainoana rapinana. Katselin sitä
kauvan, kun elottomana ja vihdoin eikös jo ota ja pääse rinnastani
heikko, surullinen huokaus! Ellin kuva vilahti silmissäni ja
mustasukkaisena äänsin minä silloin ynseän:
"Mokomakin!... Luulee parempikin olevansa!"
* * * * *
Niinä aikoina puhuivat kaikki Tohmajärven herrastytöt ja niiden äidit jo
yksinomaan Petteristä. Häntä kehuttiin. Hänen rikkauttansa ja hänen
siivoa käytöstänsä ylistettiin. Ei ihme että hänen kuvansa yhä vain
kirkastui minun sielussani ja painui sen syvyyteen aina vain
kauniimpana. Mustasukkaisuus lisäsi vain tunteitteni lämpöä hetki
hetkeltä. Vieläpä luulen että juuri tuo mustasukkaisuus pelasikin
pääosaa koko jutussa.
Joskus minä tutkin, onko minulla syytä olla mustasukkainen, enkö voi
olla varma Petterin vastarakkaudesta, kun hänen oma isänsä oli kerran jo
asiasta puhunut. Mutta minä en voinut rauhottua, sillä enhän minä ollut
varma. Vähäpä siitä mitä isät puhuvat lastensa nimessä! Olihan minun oma
isänikin kerran sanonut, että olen muka rakastunut herra Kuittiseen, ja
kumminkaan ei asiassa ollut rahtuakaan perää: En voinut herra Kuittista
sietääkään. Samoin voi tietysti Petterinkin isä puhua poikansa asioista
vaikka ihan paljasta pötyä.
Niin kului viikko, toinenkin. Minä kartoin lukkari Iittiläisen Elliä,
vaikka olimme siihen asti olleet paraat ystävykset. Halusin tavata
Petteriä, ikävöinkin jo hänen seuraansa, mutta mistäpäs sitä olisi
saanut nyt äkkiä tilaisuutta seurusteluun!
Eräänä päivänä silloin satuin kulkemaan Haarasen kaupan ohi ja näin
Ikosen hevosen pihalla seisovan. Aavistin että Petteri on kaupassa ja
oitis poikkesin sinne, ilman asiaa, muka ostoksille. Aioin kysyä
semmoista hyvin hienoa tavaraa, jota tiesin siellä ei olevan. Eikö se
ole kauheaa, että tämmöisiä päähänpistoja alkoi jo ilmestyä aivoihini.
Ja minä olin arvannut oikein. Petteri oli kaupassa. En ollut häntä
huomaavinanikaan, vaan kiirehdin muka ostamaan. Puotilainen riensi hattu
kourassa minua palvelemaan, kysyen pää kallellaan kumarassa, makeasti:
"Mitäs saisi neiti Lassilalle olla?"
Löyhyttelin kasvojani, kun olisin ollut hyvin helteinen ja selittelin
aivan tosissani, ikäänkuin kiireessä, helteisenä:
"Onko teillä semmoista ... semmoista ... no"--pyörittelin kädelläni
kuvioita kuin sanoja muistista hakien ja jatkoin: "minä en tiedä mitä
se on suomeksi ... semmoisia '_petit corset'_ ranskaksi... Tiedättehän?
_Petit corset ... petit corset_."
Puotilainen ei tietysti ymmärtänyt koko semmoisesta puheesta mitään ja
pudisti epäävästi päätään, ollen samalla ymmällä, sillä hän ei
ymmärtänyt ranskan kielestä ei tään taivaallista. Minä vain jatkoin:
"Mutta parasta ... kaikista, kaikista hienointa lajia mitä on ...
semmoisia _petit corset_".
"Ei ... ei ole semmoisia!" oli puotilainen aivan pyörällä. Aloin silloin
pahoitella:
"No voi, voi sentään!"
"Niitä oli kyllä, mutta ne ovat jo loppuneet", valehteli nyt puotilainen
epäröiden, pulasta selviytyäkseen ja kysyi:
"Mutta eikös saisi mitä muuta olla?... Meillä on hyviä naisten sukkia
ja...
"Ei!" keskeytin minä nopeasti. Itsepäisesti jatkoi siihen puotilainen,
päätään kallistellen:
"Ja naisten käsineitä ... ja..."
"Ei ... ei", keskeytin taas kiireesti.
"Ja hiusneuloja on ... ja hyviä rintaneuloja!"
Nyt minua jo alkoi suututtaa ja minä pelkäsin jotain sopimatonta tulevan
ja yritin keskeyttää. Mutta sitä itsepäisemmin kumarteli puotilainen:
"Ja hyviä naisten housuja ... ihan äsken tulleita!"
Olin ihan punastua. Hyi! Selvitäkseni olin nyt vasta huomaavinani
Petterin ja huudahdin:
"Ai ... herra Ikonen täällä!... Sitäpä ei olisi odottanut!"
Hän kumarsi, nosti lakkiansa, hymyili tyynesti ja selitti:
"Tulin ostamaan selkäsiimaa ja koukkuja... Nyt alkaa paras pitkällä
siimalla pyyntiaika!"
Ja miten toinen oli nyt asemamme kuin ensi kerran, Vakkosalmella
tavatessamme!
Nyt olin minä neuvoton, hän ikäänkuin perehtyneempi ja sen johdosta
rohkeampi. Syntyi pieni keskustelu. Koetin olla ystävällinen, mutta
samalla huoleton, iloinen, ettei hän saisi sitä käsitystä, jotta muka
tungettelen. Niin luontevasti, yksityiskohtia myöten, näyttelin jo
rakastuneen naisen osaa.
Mutta kohtaus loppui äkkiä. Petterin isä oli saanut asiansa toimitetuksi
ja huusi poikansa ulos, kiirehtien kotiin lähtemään. Jäin yksin ja nyt
aloin miettiä miten saada tilaisuus seurustella Petterin kanssa rauhassa
enemmän. Tilaisuus olikin tulossa: Olihan meillä tulossa perhejuhla:
äidin nimipäivät, joille tavallisesti kutsuttiin koko Tohmajärven
herrasväki, jopa joskus muutamia siistimpiä, rikkaampia isäntämiehiä.
Päätin nyt tarmolla toimia niin, että herra Ikonen kutsuttaisi
perheinensä, vaikka hän ei ollut vielä isän erityinen tuttavakaan.
Kärsimättömänä odotin vain juhlan tuloa ja vannoin näyttäväni Ellille,
että hänen aikomuksensa ovat turhaan raukeavat.
Ja nyt alkoi odotuksen ja epätietoisuuden aika. Sieluelämäni liikkui
herkkänä, kuin auer tuulenhenkäyksissä. Haaveilut ja unelmat
ilmestyivät. Iltasilla nukkuessani toivoin yöllä näkeväni kauniita
lemmen unia. Mutta mikä ihme siinä lie ollut, että minä en niitä koskaan
nähnyt. Se oli mielestäni pahan enne. Siksipä usein, kun aamusella
heräsin, tuskastuin koko maailmalle, löin, tai viskasin tyynyäni ja
sähähdin tuskaisen, hermostuneen:
"Äs!"
c) ENSI PAULANI.
Joutuivat siitä vihdoinkin sanotut äidin nimipäivät. Isä poltteli
piippuansa ja äiti laati hänen kuullen luetteloa niistä, ketä olisi
kutsuttava. Hän alkoi:
"No papista ja näistä muista paremmaisista nyt ei ole puhettakaan ... ne
kutsutaan... Mutta miten on sitte tämän kauppias Surakan kanssa."
Hän odotti vastausta. Minä olin kärsimätön Ikosen joukon puolesta,
peläten että sitä ei kutsuttaisi. Hermostuneena pistin minä jo, kun isä
viivytteli vastausta:
"Ettekö te nyt, isä, kuule kun äiti kysyy?"
"Mitä?" tokasi isä rauhallisena. Äiti toisti:
"Niin että miten se on tämän Surakan joukon laita?"
"Surakanko!" tarttui isä, kaivoi hammastansa tikulla, nitristeli
ikeniänsä, puhdistaessaan kielensä kärellä tikun jälet, kävi sitte
sylkäsemässä ja ilmotti:
"No joutaa tulla... Puhuuhan sitte Nykösen kanssa jauhon hinnoista,
niin ei se ukko ole muiden vastuksena."
"Surakka siis kutsutaan", merkitsi äiti listaansa, kokoili siten kaikki
ajatellut luetteloonsa ja lausui:
"No muitapa niitä ei jumalan kiitos olekaan!"
"Mamma ... Ikoset!" kuiskasin minä silloin äidin korvaan. Äiti katsoi
isän silmiin kysyvästi ja kysäsi:
"Niin ... mitäs sinä siitä sanot?"
"Kenestä", kangerti isä, hampaan kaivutikku suussa.
"Ikosesta... Siitä joka muutti sinne Peijonniemeen?"
Isä oli ottanut peilin, tarkasteli suutansa kita auki, koristi sitte
kurkkuansa kolme toinen toistaan kovempaa kertaa, kävi sylkäsemässä ja
kielsi sitten:
"Se on niin siivoton ukko, koko se Ikonen."
Minä hermostuin siitä ja äsähdin:
"Mitä te, isä, tuolla tavalla ihmisistä puhutte!"
"Tuo kurkku pakana, kun ei selviä!" koristeli isä taas. Minä ärryin jo
ja äsysin ikään kuin itsekseni:
"Ikäänkuin nyt ihmisillä olisi ero... Ja ikäänkuin Ikonen ei maksaisi
isälle palkkaa niin kuin muutkin", pistin minä lopuksi ilkeästi.
Isä ei viitsinyt ruveta riitelemään. Saatuansa kurkkunsa lopullisesti
selväksi, otti hän piippunsa ja lupasi äidille:
"No kutsu minusta nähden! Mutta kutsu sitte myös se tukkipotrossikka
Halinen, niin puhuu sen Ikosen kanssa metsäkaupoista, jotta se ei muita
häiritse!"
Iloisena, nenä pystyssä lähdin minä nyt huoneesta. Isä sytytti
pitkävartisen piippunsa ja puheli laiskasti, minua tarkottaen:
"Onkohan tuo missä jo siihen Ikosen poikaan ihastunut kun se sitä
joukkoa jo tänne koettaa raahata."
Äiti oli ottanut peilin ja tarkasteli leuvassansa kasvavaa yhtä ainoata
partakarvaa, päättääksensä onko se taas leikattava. Isä heittäytyi
keinutuolin selkämää vasten ja lisäsi:
"Maksaakin tuo jo koko tyttö niin jotta eivät tässä enää palkat riitä
sen hamerahoiksi."
* * * * *
Sinä päivänä oli minulla ja äidillä touhua. Aamupäivällä minä olin
ilosta miltei vallaton. Kissaa minä hyväilin, kuin lasta. Joskus menin
huoneeseeni, katselin peilin edessä pukuani, kohentelin tukkaani, tai
harjoittelin hymyilemistä, pyörähtelyjä ja vielä useimmin huolehdin ja
harjoittelin että vartalon liikkeet olisivat takaa päin katsottuna
siroja, aistikkaita. Minä olin näet huomannut lukkari Iittiläisen Ellin
koreilevan juuri näillä viime mainituilla liikkeillä ja se harmitti
minua. Nyt olen minä näyttävä että osaavat ne muutkin käyttäytyä.
Ja nyt alkoi jo sattua tapauksia jotka olisivat psykologisesti
mahdottomia, silloin kun sielun tila on terve, eikä rakkauden tunteen ja
siihen liittyvän mustasukkaisuuden järkyttämä. Näytteeksi kerron siitä
seuraavan tapauksen:
Puolen päivän aikaan saapui meille se samainen lukkarin Elli. Kuulin
hänen puhuvan äidille:
"Hyvää päivää, täti!... Äiti käski sanoa hyvin ... hyvin paljon
terveisiä tädille ja sanoi, että sillä tädin hiivalla nousi taikina niin
hyvästi, jotta kolmesta jauhokilosta tuli iso rinkeli ja vielä kolme
lettileipää... Missäs se Maiju on?"
"Eiköhän se ole tuolla kammarissaan... Maiju hoi!... Oletko sinä
siellä?... Täällä on Iittilän Elli", vastasi ja huuteli lihava äitini
hosuen pyyhinliinalla tomuja huonekaluista. Elli ryntäsi huoneeseeni ja
huudahteli:
"Ai-jai!... Miten sinulla on jo kaikki järjestyksessä!"
Ja lennähtäen asettui hän peilin eteen, teki siinä liikkeitä käsillänsä
kun haaveilija, kääntyi sitte syrjin peiliin ja koki taas pyöräytellä
takapuoltansa, mutristelemalla vartaloansa ja tarkaten tulosta peilistä
ja sipuen sitä tehdessään hameensa edustaa. Minua se kiemailu jo
suututti niin että viskasin hansikkaani pöydältä sohvalle, äännähtäen
närkästyneenä:
"Äs!"
Mutta Elli ei älynnyt mitään. Hän suinasi nyt hattuni, minusta mitään
välittämättä ja vasta sitten kysyä heläytti asiansa:
"Kuule, Maiju!... Oletko sinä jo nähnyt nuorta herra Ikosta?"
Oitis kiekahdin minä mustasukkaiseksi, enkä vastannut. Elli jatkoi:
"Hän on nii-in miellyttävä ... nii-in miellyttävä, jotta sinä et Maiju
usko... Ja sitten hän harrastaa polkupyöräilyä ja luontoa ja on
semmoinen idealisti... Minä hänestä pidän paljon enemmän kuin
Oskarista", lopetti hän muuttaen äänenpainoansa.
En tiennyt enää mitä sanoa ja peittääkseni suuttumiseni huusin minä
keittiöön harmistuneesti:
"Pankaa herran tähden se keittiön ovi kiinni, jotta ei tule tänne ruuan
haju ... ihanhan tähän jo läkähtyy!"
Ovi sulettiin. Elli otti puuderirasiani, tartutti siitä puuvillatukkuun
aimomäärän puuderia, sipasi sillä, suu auki, kasvonsa niin että ne
olivat kuin jauhotut, ryhtyi sitte peilin edessä pyyhkimään enintä pois
ja kysyi sitä tehdessään:
"Maiju... Tuleeko herra Ikonen tänä iltana teille?"
"Pyh!... Tulipa tuo nyt tahi ei!" keikautin minä nenääni, tekeytyen
hänen silmissään ylenkatseelliseksi Ikosta kohtaan, sillä
mustasukkaisuus alkoi jo minua ihan sapettaa.
"On niitä nyt parempiakin nähty!" lisäsin minä vielä ynseästi,
peittääkseni tunteeni. Mutta hän vain jatkoi:
"Minä pidän hänestä... Hän on niin kiltti ja niin suuri idealisti ...
niin suuri idealisti että sinä et, Maiju, usko!"
Olin harmista haleta. Hän olisi vieläkin puhunut, mutta nyt minä jo
ehätin halveksivasti:
"Mhyh!... Semmoista vanhoillisuutta!" Taas aikoi Elli jotain sanoa,
mutta ei ehtinyt saada suun vuoroa kun minä kiirehdin, ilmottaen
jyrkästi, nenääni nostaen:
"Idealismi on nyt jo voitettu kanta... Kaikki suuret ja modernit ihmiset
ovat nyt jo realisteja!"
Mutta ei Elli vieläkään älynnyt, että minä en häntä sietänyt. Hän alkoi
taas puhua Petteristä, kehuen:
"Hän on jo lyseossa ollessaan ollut niin hyväpäinen, niin etevä ja
varakas, jotta kaikki opettajat ovat hänestä pitäneet."
Nyt loppui jo minun kärsivällisyyteni. Hermostuneena huusin minä hänestä
irti päästäkseni, äidille:
"Äiti hoi!... Eikö se äiti nyt tiedä, jotta täällä on vieraita!... Kun
nyt ei kahviakaan tarjoa!"
Ja se auttoi. Äiti kutsui Ellin kahville ja minä pääsin hänestä.
* * * * *
Nyt kai jo uskonee lukijakin, että Petteri oli vienyt minun sydämeni,
että lempeni siis oli todellista, ei hetken tunnetta ja utua. Sillä jos
niin ei olisi ollut, en minä olisi ollut näin tavattoman mustasukkainen
Ellille. Nyt minä en voinut häntä sietää. Kiukustuneena tarkastin minä
hänen lähdettyänsä puuderirasiani, viskasin hänen käyttämänsä
pumpulitukupsen uuniin ja ähähdin ynseänä, mutisemalla:
"Tulee siihen vielä toisten pumpulit likaamaan ja puuderit
kuluttamaan!... Mokomakin!"
Muistin hänen kiemailevat liikkeensä, suutuin ja puhelin
ylenkatseellisesti:
"Koketeeraa vielä ja keikistelee kuin parempikin... Takaruumiinsakin
työntää niin pitkälle jotta se on kuin mikäkin putkula... Ja sitte, kun
se sitä kieputtaa näin ... näin ... näin!"
Minä matkin hänen liikkeitänsä, yllyin ja jatkoin:
"Ja sitten siitä idealismistaan kaakattaa kuin mikäkin haikara...
Ikäänkuin siitä mitä ymmärtäisi!"
Matkin hänen kakatustansa ja muikistelujansa, ja niin uskomattomalta
kuin tämä minun käyttäytymiseni tuntuukin--kukapa voisikaan uskoa että
_minä_ olisin niin tyyten unohtanut itseni ja sulouteni vaatimukset
että ruvennut niin rumalla tavalla matkimaan--niin on se kuitenkin
totta. Olen sen kertonut ettei voitaisi syyttää minun salanneen huonoja
puolia ja piirteitä, jotka rumentavat minua. Olen tahtonut olla
rehellinen, sillä mitäpä hyötyä minulle nyt enää tämän salaamisesta
olisi.
No niin. Minä siis matkin ja tein jos mitä. Mutta mustasukkaisuuteni
siitä vain yltyi ja se taas kiihdytti tietysti lempeäni. Minä
hermostuin, tulin jo juonikkaaksikin ja olisin vain laiskotellut. Sydän
alkoi yhä suuremmassa määrässä tunkea aivojen toimintaa pois tieltään,
tunne-elämä astui järjen virkaa hoitamaan ja silloin tietysti tapahtuu,
ainakin alussa, yhtä ja toista outoa. Meitähän voi yleensä silloin, kun
sydän toimittaa aivojen virkaa verrata taloon, josta isäntä on lähtenyt
matkalle ja vanha, isännän töihin tottumaton ja kömpelö ukko jää
pitämään vallattomia lapsia kurissa. Arvaa sen, mikä mylläkkä siinä
aluksi syntyy ja mitä tuhmuuksia ukko itsekin lopulta tuskautuneena
tekee!
No niin. Näin alkoi asia mennä. Tuossa puolen päivän aikana minä jo
telkeydyin huoneeseeni ja itkeä tihistin, ensi kertaa näissä asioissa,
vaikka eiväthän nämä lemmen asiat tietysti itkemällä sen paremmaksi
tule.
* * * * *
Mutta vihdoin tuli ilta. Vieraat olivat jo koolla. Iloittiin, puheltiin
ja hälistiin. Minä koetin olla rakastettava ja iloinen ja hymyilin,
joskus silmät niin pyöreinä, että otsalle nousi kureita. Samalla koetin
toimittaa, ettei Elli pääsisi Petterin seuraan.
Ja koko ajan vaivasi minua kumminkin salainen mustasukkaisuus. Petteri
näytti sen johdosta nyt entistä miellyttävämmältä. Minä tulin ärtyiseksi
muille ja kun Ratisen poika Oskari tuli minua hakkailemaan, en minä sitä
enää sietänyt, olin hänelle aivan kylmä. Hänen tungettelunsa hermostutti
minua. Etsin aina vain tilaisuutta saada kuin ohimennen lausua jonkun
sanan Petterille.
Kerran olin hänen kanssansa juuri ruvennut puhumaan polkupyörämatkasta,
kun Ratisen Oskari taas tuli häiritsemään. Hän koetti saada rillit
pysymään nenällänsä, mutta se ei tahtonut onnistua, sillä nenä oli liian
matala ja pieni. "Anteeksi, neiti Lassila... Saanko luvan kysyä", yritti
hän puhua, mutta samassa putosivat rillit, jääden nauhaan riippumaan.
Hän alkoi taas niitä asetella ja yritti:
"Suokaa anteeksi, neiti Lassila! Kuinka olette nyt kesäänne viettänyt?"
"Eiväthän ne sinun rillisi kestäkään nenällä", hymyili siihen Petteri
toverillisesti, suu auki ja lisäsi avomielisesti, viattomasti:
"Jos lie se vieteri jo höltynyt ... kun ne eivät kestä!"
Ratinen piteli nyt rillejänsä hyppysin nenällänsä ja jatkoi:
"Ei ... kyllä se on uusi vieteri..."
Ja kääntyen asiaansa toisti hän:
"Niin ... kuinka olette nyt viettänyt kesäänne, neiti Lassila?"
"Oikein hyvin", koetin olla miltei veitikka, vaikka Ratinen minua
kiusasi. Petterin isä oli katsellut Oskarin puuhia, lähestyi nyt ja
selitti:
"Kun olisi sankaniekat silmälasit, niinkuin minulla ja ämmällä on kotona
niin ne kestäisivät päässä!"
Petteriä huvitti isänsä neuvo. Suu auki hymyili hän avomielisesti. Isä
kysyi:
"Paljonko tuommoiset kultakakkulat vielä maksavat?"
"Tjaa... Mitä se oli kuusikymmentä markkaa", vastaili Ratinen
herrasmiehen eleillä, sanoja tapaillen. Toinen lisäsi:
"Minä maksoin laseista markka viisikymmentä penniä ja niillä näkee pirun
hyvästi ... vaikka hienonkin kirja-präntin!"
Löyhyttelin sitä kuullessani nenäliinalla kasvojani. Ukko Ikonen koristi
kurkkunsa ja kumartui sylkäsemään sohvan taakse ja arveli:
"Olisihan ne tälle meidänkin pojalle jo ostettava tuommoiset kakkulat,
mutta tokko he kestänevät kun tälläkin on niin matala se nenänselkä!"
* * * * *
En tiedä mihin suuntaan keskustelu olisi jatkunut jos ei äiti olisi sitä
keskeyttänyt. Hän helisteli nimipäivämaljojansa salin toisella puolella
ja huomautti äkkiä:
"Missäs se on nuori herra Ikonen!"
"Täällä, äiti", ehätin minä, ja oitis toi tarjoilija Petterillekin
lasin. Äiti tulla leiletteli silloin salin halki meitä kohti, lasi jo
koholla kädessä ja kilisti Petterin kanssa, pyyhkäsi sitte vasemman
käden kämmenselällä hikistä otsaansa ja lausui ennen ryyppäämistään:
"Onneksenne Teillekin, herra Ikonen!"
Petteri kumarsi niin kankeasti, että oikeastaan näytti menneen koukkuun
ja hymyili entistä avosuisemmin ja pystynenäisemmin. Vilkasin häneen
varkain. Ukko Ikonen alkoi selitellä äidille:
"Tää meidän poika aikookin ruveta tuomariksi lukemaan..."
"Jassoo!" sievistelihe äiti ja kysyi:
"No kuinka herrasväki Ikonen nyt viihtyy siellä Peijonniemessä."
"Ka mikäpäs siellä on viihtyessä!... Pellot kasvavat että ökisee ja
nurmiheinän kasvukin on kohtalainen!" selitti ukko, imasi savut ja kysyi
vuorostaan:
"Joko tällä rouvalla on nyt miten paljon ikää?"
"Neljäkymmentä kuusi vuotta neljä kuukautta ja kolmetoista päivää",
selitti äitini, koettaen olla herttainen. Ukko siihen tokasi:
"No onpa sitte jo rouvallakin ikää hartioilla!... Tämä meidän ämmä on
toki vuotta nuorempi."
Äitikin joutui niin ymmälle että hän vaistomaisesti, erehdyksessä niiata
ryöhäytti Ikoselle aika syvään, pää kallellaan, suu happamena ja silmät
hämmästyksestä pyöreinä, toivotti lasiaan kilistäen ukolle terveyttä.
* * * * *
Ilta kului. Oli jo syöty ja tanssittukin. Minä koetin kiemailla: Joskus
tekeydyin naiviksi pikku tytöksi, joskus vallattomaksi koulutytöksi.
Turhaan olin etsinyt tilaisuutta olla kahden kesken Petterin kanssa.
Mutta nyt sen toki sain. Oli jo ilta, päivä oli laskemaisillansa. Hän
oli yksin puutarhassa. Menin hänen ohitsensa toivossa, että hän
tarttuisi matkaani ja ollakseni siitä varma kysäsin iloisella,
kiehtovalla äänellä:
"Eikö teillä ole kylmä, herra Ikonen?"
"Kuinka niin", hymyili hän entiseen tapaansa ja lyöttäytyi matkaani.
Olin nyt onnellinen, tekeydyin viattomaksi ja astua sipsuttelin hyvin
tepsuttelemalla.
Ja Petterikin tunsi nyt lämpenevänsä, ujosteli, eikä löytänyt puheen
aihetta. Vein häntä puiston käytävää myöten rantaa kohti. Vihdoin lausui
hän:
"Tämä on hyvin kaunis ja iso puisto."
"Pidättekö tästä?" tartuin minä siihen nopeasti.
"Pidän", tokasi Petteri ja selitti:
"Minä en pidä semmoisista kaupungin puistoista, joissa nurmikkokin
keritään aina niin paljaaksi kuin lammas... Se on vain luonnon
turmelemista."
Niin oli päästy hyvään alkuun. Mutta nyt aloin minä jo todellisuudessa
ujostella, en löytänyt puhuttavaa. Koetin toki häntä liehakoidakseni
huudahdella: