lähteäkseen, oli ollut niin kummallinen ja Elie säilytti sen niin
elävänä mielessään, että seuraavan yön ja aamun tunnit olivat miltei
suloiset. Hän rakasti ja häntä rakastettiin. Toivon äärettömällä
voimalla rakenteli hän tulevaisuudensuunnitelmia tämän varmuuden
varaan huolimatta monista levottomuudenaiheista. Hän ilmaisisi
Gérardille Clairen sydämen salaisuuden ja Gérard väistyisi syrjään
hienotunteisuudesta. Claire olisi vapaa. He matkustaisivat yhdessä
aurinkoisiin maihin. Elie näki mielikuvituksessaan maisemia kirkkaine
taivaineen, sinisine virtoineen ja viehkeine huviloineen palmujen ja
kukkien keskellä. Ja taivas olisi säteilevä kuin ikuinen onni, meri
olisi ääretön kuin jalosydämisen naisen hellyys, palmut ja kukat
ihania, tuoksuvia kuin onnellisen rakastajan ajatukset. Nuori mies
uneksi vielä kodista, jonka Claire sulostuttaisi hillityillä, hitailla
liikkeillään, hellillä hymyillään ja suurien silmiensä hyväilevillä,
kosteilla katseilla. Ei ainoakaan arvelu vaikeuksista, jotka ensin
oli voitettava, samentanut tämän kangastuksen ihanuutta ja odotuksen
huume kohosi sitä mukaa, kuin läheni aika, jolloin Elie oli päättänyt
lähteä Balzac-kadulle. Kello löi kaksi. Elie Laurence istui pöydän
ääressä ja luki kuumeista levottomuuttaan hallitakseen Clairelta
saamiaan kirjeitä, kun palvelija toi kirjeen, jonka käsiala sai Elien
sydämen kiivaammin sykkimään? "Kuka toi tämän kirjeen?" kysyi hän,
sillä hän näki, ettei suuressa kuoressa ollut postimerkkiä eikä leimaa.
"Kaupunginlähetti, joka heti poistui", vastasi palvelija. Elien kädet
vapisivat. Hän laski kirjeen, joka painosta ja paksuudesta päättäen
sisälsi useita arkkeja, pöydälle entisten viereen. Niin, se oli kyllä
Clairen varmaa, täyteläistä, säännöllisyydessään ja eräänlaisessa
rehellisyydessään hiukan miesmäistä käsialaa. Elie ymmärsi, että nuo
paperit, joita rakkaat sormet olivat pidelleet, ratkaisisivat hänen
kohtalonsa. Lakkasinetti, jossa oli pääskynen, sulki kirjeen. Hän oli
itse antanut tuon kaiverretun kiven ystävättärelleen erään keskustelun
johdosta, jonka hän yksityiskohtaisesti muisti. Lapsellisesti ja
rakastuneen taikauskoisuudella suuteli hän sinettiä ennenkuin avasi
kirjeen. Se sisälsi aivan oikein useita arkkeja — ja ylinnä ensi
sivulla oli sana, joka sai Elien vapisemaan.
TUNNUSTUS EROTTAESSA.
Kello yksitoista yöllä.
Kun saatte tämän kirjeen, ystäväni, erottavat meitä monet penikulmat
ja ennen kaikkea tahtoni, ettemme enää milloinkaan näe toisiamme.
Antakaa minulle anteeksi, että sanon sen heti, mutta teidän on
välttämätöntä tietää se voidaksenne lukea nämä rivit, niinkuin minä
ne kirjoitan, tuntien päätökseni järkähtämättömäksi. Te jäätte
Pariisiin jatkamaan elämää, jolla huolimatta siitä, mitä ensi hetken
uskottekin, on tulevaisuus. Ja jos te vuodatattekin kyyneleitä näitä
rivejä lukiessanne, niin ne kyyneleet tuottavat huojennusta — ne
parantavat, niiden läpi pilkistää nykyhetken tuskasta huolimatta
huomispäivän toivo. Minä itse tulen kaukana tästä kaupungista, jossa
liian myöhään opin teidät tuntemaan, syrjäisessä kolkassa, väärän nimen
suojassa elämään lopun elämääni, jota ei ainakaan tule katkeroittamaan
erehdykseni hirveät seuraukset, jotka minun olisi pitänyt aavistaa,
ja omantunnonvaivat, jotka minun olisi pitänyt ennakolta tuntea. Tämä
on päätökseni, jota teitä rukoilen, jota teitä käsken noudattamaan.
Mutta miksi puhua käskyistä ja rukouksista? Kun olette lukenut nämä
lehdet, niin ymmärrätte yhtä epäämättömän selvästi kuin minäkin, että
minua ja teitä eroittamassa on minun menneisyyteni, joka kieltää minua
pyytämästä teiltä onnea. Ah! Menneisyyteni! Viimeinen naisellinen tunne
pakoittaa minua näyttämään teille elämäni sisimmän olemuksen. Samalla
kun jätän teidät ainaiseksi, täytyy minun antaa oikea kuva itsestäni,
jotta ymmärtäisitte menettelytapani oikeutetuksi — jotta hyväksyisitte
senkin, että teidät jätän.
Tiedän tehneeni teon, jota inhimillinen moraali pitää rikoksellisimpana
kaikista hairahduksista. Silloin kun sen tein oli omatuntoni täysin
rauhallinen. Nyt ajattelen tuomiota, jonka te langetatte teostani.
Kun ajattelen, että kohta olen teille vain muisto poissaolevasta,
joka ei milloinkaan palaa, vainajasta, joka on ainaiseksi kadonnut,
valtaa minut pelko. On kuin näkisitte tahroja omallatunnollani, nuo
tahrat täytyy minun pestä puhtaaksi. Olen tuntenut naisia, joiden
korkein toive on ollut saada maata juhlapuvussa ruumisarkussaan. Miksei
ystävättärennekin, joka kohta on teille kuollut, soisi itselleen tätä
iloa haudassaan — hiukkasen itsensä vuoksi, mutta ehkä paljoa enemmän
teidän vuoksenne. Viimeiset hetket tässä pienessä vierashuoneessa,
jonka niin hyvin tunnette, huonekalujen ympäröimänä, jotka niin monena
talvi-iltana olivat pitkien keskustelujemme mykkinä todistajina,
vietän ajatellen miellyttäväni teitä. Kun istun tässä ja kirjoitan
teille, olen viimeisen kerran viettävinäni hiljaisen iltahetken teidän
seurassanne, ystävän seurassa, joka minua ymmärsi ja joka piti minusta
siten kuin olin häntä pyytänyt. Ei, Elie, älkää ymmärtäkö näitä sanoja
moitteeksi. Ne ovat kidutetun sielun syytös kohtaloa vastaan, itseään
vastaan, vaan ei teitä, jonka ainoa rikos on siinä, että uskoitte
hellyydellänne voivanne tehdä minut vielä onnelliseksi. Te huomaatte,
että se oli mieletön unelma. Mutta siitä unelmasta olen teille sieluni
pohjasta kiitollinen.
Mutta enhän tarttunut kynään tätä teille sanoakseni. Tahtoni lamaantuu
kun ajattelen tuskaanne... —
Minun täytyi hetkeksi pysähtyä, en voinut jatkaa. Nyt olen taasen aivan
tyyni. Ajatukseni ovat kirkkaat. Toivoni saavuttaa kaikiksi ajoiksi
teidän kunnioituksenne on niin voimakas, etten enää vapise. Tunnen,
että minulla on voimia puhua itsestäni aivankuin puhuisin jostakin
vieraasta. Jospa tätä voimaa siirtyisi teihinkin kun tätä luette!
Kuinka usein olenkaan viime aikoina istunut tässä ajatellen, että minun
on kerrottava teille elämäni tehdäkseni eron välttämättömyyden teille
ymmärrettäväksi — tuskaisen eron, jota olen siirtänyt yhä tuonnemmaksi
kuten tunnustustakin, jonka tuli käydä eron edellä!... Nyt kun minulla
on voimaa toimia, on minulla voimaa kirjoittaakin. Mutta mistä alkaa
tunnustukseni? Kuinka saatan puhua itsestäni, kun niin mielelläni
tahtoisin puhua teistä. Tahdon koettaa...
Ystäväni, en kerro teille lapsuudestani, enkä varhaisimmasta
nuoruudestani. Tuota aikaa ei tee merkittäväksi mikään sielunliike,
joka viisitoistavuotiaalle tytölle ennustaa romanttista kohtaloa.
Lapsuuteni ja nuoruuteni olette nähneet elävänä ja totuudenmukaisena
valokuvassa, missä istun isäni jalkain juuressa katsoen häntä silmiin.
Niin, tuo tottelevainen ja lempeä lapsi olen juuri minä — muistan
olleeni sellainen vuosikausia. En muista tänä aikana kertaakaan olleeni
kapinallinen ja tyytymätön. Kuinka huomaamatta, tyynesti ja onnekkaasti
kuluikaan aika yksinkertaisesti kalustetussa kodissamme Varennes-kadun
varrella! Huonekalut olivat nimittäin vanhat, ja muistan, että minulta
meni useita vuosia ennenkuin totuin nykyaikaiseen ylellisyyteen.
Korkeat akkunat olivat puutarhaan päin, jossa kasvoi suuria puita.
Sinne oli raivattu kävelytie erästä vanhaa naista varten, joka asui
alimmassa kerroksessa. Palvelija työnsi häntä siellä edestakaisin
pyörätuolissa, kun aurinko paistoi. Muistan tällä hetkellä selvästi
— miten oikullinen onkaan muisti — kuinka seisoin nojaten otsaani
akkunaruutuun ja katselin hellällä säälillä vanhusta. Oli kevät, kirkas
iltapäivä, puut vihersivät puutarhassa. Isäni silitti palmikoitani
ja nimitti minua pikku pyhimyksekseen. Se oli liian kaunis nimi niin
pienelle tytölle. Minulla oli kuitenkin yksi hyve, jonka vuoksi en
ollut tuiki arvoton tuota hyväilynimeä kantamaan. Hyvekö? Ei, vain
vaisto, mutta todellinen ja vastustamaton. Minussa oli oikeudellisuutta
ja lempeyttä. Toimia annetun ohjeen mukaan ja miellyttää niitä, joita
rakastin, oli ainoa haluni ja se oli yhtä luonnollinen kuin leikkiminen
ja ajatteleminen. Minulla oli synnynnäinen salainen mieltymys sisäiseen
sopusointuun ja suurin onneni oli täyttää velvollisuuteni ja saattaa
tekoni sopusointuisiksi tunteitteni kanssa. Ennenkaikkea inhosin
vaistomaisesti valhetta siinä määrässä, että kärsin siitä. Monet
lapset ovat varmaan kuten minäkin tunteneet tuskansekaista kummastusta
joutuessaan ensi kerran tekemisiin seuraelämän valheellisuuksien kanssa
— kun esimerkiksi äiti käskee palvelijaa sanomaan vieraille, ettei hän
ole kotona, vaikkei todellisuudessa niin ole asian laita. Luonteeni
tuskaatuottavasta erikoisuudesta johtui, että tämän tapainen kummastus
vasta myöhään hälveni mielestäni, enkä milloinkaan ole oppinut
hyväksymään noita pikku petoksia. Kaikessa salaisuudessa loukkasivat
seuraelämän puheessa ja kirjeessä esiintyvät kohteliaisuusmuodot
rehellisyydentuntoani siinä määrin, että käytökseni tuli vaiteliaaksi
ja hiljaiseksi. Minua on pidetty ylpeänä, vaikka sieluni syvyydessä
olin arka ja ujo. Epäilemättä ilmeni jo silloin sairaaloinen
herkkätuntoisuuteni suuremmassa määrässä kuin mitä oli edullista
onnelleni, sillä äitini silmät — suuret, mustat, aivan omieni kaltaiset
silmät — seurasivat minua hiukan huolestunein katsein, aivankuin
olisi äitini pelännyt minun äkkiä kiivastuvan jostakin, mikä ei ollut
täysin vilpitöntä. Äitini oli synkkämielinen, omituinen nainen, joka
välistä päiväkaudet oleskeli yksinomaan huoneessaan. Isäni pudisti
päätään ja vastasi kysymyksiini: "Hän on aina ollut sellainen". Pidin
isästäni enemmän kuin äidistäni, ja moitin itseäni sen vuoksi, niin
arka oli jo silloin omatuntoni. Oi ystäväni, kun näin monen vuoden
vierittyä muistelen itseäni nuorena tyttönä, joka uneksi kaunista
unta synnittömästä uskollisuudesta ja kun vertaan silloista lasta
naiseen, mikä minusta on tullut liioittelemalla tuota samaa unelmaa,
niin kuinka saatankaan lohduttautua siitä, ettei minulla ollut kenelle
jakaa nuoruuteni rikkaudesta — ettei minulla ollut ystävää, sellaista
kuin te, jolle olisin voinut tuhlata nuo hukkaanmenneet aarteeni!
Liian myöhään! Liian myöhään! Nämä sanat ovat muutaman kuukauden ajan
lakkaamatta valittaen kaikuneet korvissani... Mutta olen vannonut
olevani rohkea.
Tulevaisuuteni näytti siis olevan viitottu, ja luulen että jos
vanhempani olisivat eläneet vielä silloin kun menin naimisiin, ei
minun nyt tarvitsisi kirjoittaa teille tätä surkeata ja jokapäiväistä
tarinaa pettyneistä toiveistani. He kuolivat molemmat miltei yksiin
aikoihin ennenkuin olin täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. En ollut
vielä lakannut käyttämästä surupukua, kun enoni, joka samalla oli
holhoojani, oli kihlannut minut sille miehelle, jonka nimeä kannoin
kun te opitte minut tuntemaan. Jotta voisitte ymmärtää minun
suostumukseni tähän, täytyy minun tunnustaa teille, ystäväni, muuan
asianhaara, josta teillä miehisen kasvatuksenne vuoksi voi tuskin olla
käsitystäkään. Minä olin siihen aikaan niin täydellisen tietämätön
kuin suinkin mahdollista avioliiton merkityksestä. Pienimpiäkin
yksityiskohtia myöten äärimmäisen säännöllinen nuorentytön-elämäni sekä
kuuliaisuus, joka oli luonteeni pääpiirre, olivat varjelleet minut
noilta viattomilta ja yhtäkaikki intohimoisilta unelmiltakin, joissa
monet naiset antautuvat rakkaudelle, ennenkuin sitä tuntevatkaan. On
lisättävä, että äitini valvoi tavattoman ankarasti luettavaani, ettei
ainoakaan nuori mies ollut käynyt kotonani ja että vanhempieni horjuva
terveys miltei tykkänään oli sulkenut meidät pois seuraelämästä.
Enoni sanoi, että minun oli mentävä naimisiin herra Audryn kanssa.
Minä vastasin, että tahdoin totella häntä — niinkuin olisin vastannut
jokaiseen muuhunkin käskyyn. Kun ajattelen millä kevytmielisyydellä
holhoojani itse asiassa minua neuvoi, milteipä käski ottamaan
askeleen, joka ratkaisi koko elämäni, kun muistan millä viattomalla
tietämättömyydellä minä itse katselin tätä liittoa ja kun toistan, että
olen ollut samallainen suurimman osan elämääni, niin joudun todella
ymmälle ja toivottomaksi. Kuinka saattavat henkilöt, jotka kaikissa
muissa suhteissa ovat omantunnonarkoja ja hienotunteisia, kevein mielin
myötävaikuttaa sellaiseen alhaisuuteen, mikä sisältyy suuren maailman
sovinnaisavioliittoon? Herra Audry oli kosinut minua, koska miljoonani
oli rasitukseton ja sijoitettu varmoihin arvopapereihin. Enoni oli
antanut suostumuksensa, koska herra Audryn tulevaisuus liikemiehenä
herätti hänen mielenkiintoaan. Sitäpaitsi luuli hän — vanhapoika kun
oli — olevansa kykenemätön pitämään huolta parinkymmenvuotiaasta
tytöstä. Ja sitten olin minä hänen mielestään pikku pyhimys. "Claire
tulee olemaan aina ja joka paikassa onnellinen", sanoi hän — ja hän
uskoi mitä puhui.
Ja minä olisinkin ollut, ellen juuri onnellinen, niin ainakin
rauhallinen ja tyytyväinen, huolimatta lemmettömän avioliiton
kurjuudesta, sillä velvollisuudentunne oli siksi voimakas sielussani,
että olisin tyynesti alistunut elämääni, elleivät odottamattomat
asianhaarat olisi jo avioliittoni toisena vuotena antaneet
unohtumatonta iskua tuolle rehellisyysintoilulleni, joka lapsena,
nuorena tyttönä ja naisena on ollut sydämeni salainen uskonto. En
kertoisi näin vapaasti tästä tapahtumasta, ellei oikeudenkäynti, johon
herra Audry kolme vuotta sitten oli sotkeutunut, olisi yleisölle
paljastanut hänen kunniantunnon puutettaan, jonka minä pitkän ajan
yksin olin tuntenut. Minun täytyy myöskin selvittää teille, minkälaiset
käsitykset minulla oli miehestäni avioliittomme alkuaikoina, jotta te
paremmin ymmärtäisitte minua kohdanneen iskun kovuuden. Herra Audryssa
on kaksi aivan erilaista ihmistä: se, jonka hän näyttää seuraelämässä
ja joka on taipuisa, ja puhelias, miltei jokapäiväinen, antelias
taipumuksesta ja myöskin harkinnasta — ja se, joka ansaitsee rahaa ja
tekee kauppoja ja joka on leppymätön, kova, tunnoton ja piittaamaton
kaikesta muusta paitsi voitosta. Minä tunsin vain ensinmainitun näistä
kahdesta ihmisestä ja herra Audry tunsi minussa vain hiljaisen ja
lempeän naisen, jota hän luuli voivansa mielensä mukaan taivuttaa.
Eräänä aamuna tuli mieheni huoneeseeni ja silmät tylyinä käskevällä
äänellä selitti minulle tyynesti, matemaattisesti, numeroiden avulla,
heti tarvitsevansa neljäsataa viisikymmentätuhatta frangia. Hän
oli kerran toisensa jälkeen kärsinyt suuria tappioita pörssissä ja
luullut korjaavansa huonon onnensa epärehellisellä keinottelulla sen
pankin nimessä, jonka johtaja hän oli. Voisin kertoa tuon keinottelun
pienimmätkin yksityiskohdat, sillä kaikki herra Audryn sinä aamuna
käyttämät ammattisanat olivat niin selvät, etten olisi voinut niitä
unohtaa. Häntä uhkasi, lyhyesti sanoen, protesti ja oikeudenkäynti ja
myötäjäisteni osalla saattoi ostaa hänen vihamiestensä vaiteliaisuuden.
Avioliittosopimuksemme sanamuoto teki kuitenkin minun allekirjoitukseni
välttämättömäksi. Kaikesta tästä tajusin ensi hetkessä vain yhden
onnettomuuden, mutta se oli musertava: tiesin olevani naimisissa
varkaan kanssa. Katselin noita kasvoja, joilta hyväsydämisyyden naamio
oli riistetty pois ja näin roiston. Kun hän seisoi siinä kasvot
sileiksi ajeltuna ja tukka lyhyenä, olin näkevinäni rangaistusvangin.
Sanat, joilla hän koetti puolustaa menettelytapaansa ja jotka
paljastivat hänen mielipiteensä rahan moraalista, hänen katseensa ja
äänensä kun hän puhui, toiveet pikaisesta korvauksesta, jolla hän
koetti viekotella minun suostumukseni — kaikki tuo osaltaan sai aikaan,
että sielussani kapinanhenget ensi kerran heräsivät. Ja hänkin älysi
kasvojeni äkillisestä muutoksesta, että hänellä oli edessään nainen,
jonka olemassaoloa hän ei ollut aavistanut. Hetken ajan häntä peloitti
kunniantuntoni äkillinen tarmonilmaus. Mutta mitäpä se oikeastaan
häntä liikutti? Minä allekirjoitin. Hän oli pelastettu; — mutta minä,
hänen vaimonsa, olin kadotettu. Jos olisin kasvanut toisenlaisessa
ympäristössä ja jo varhain aavistanut niitä omantunnonsovitteluja,
jotka ovat niin tavallisia nykyaikaisessa suuressa maailmassa,
olisin ehkä antanut anteeksi miehelleni sen, että hän oli toiminut
epäkunniallisesti. Mutta, kuten sanoin, minä en tietänyt mitään
maailmasta. Sielussani oli jotakin särkynyt ajatellessani, että olin
ainiaaksi sidottu kunniattomaan mieheen. Omatuntoni oli silloin
neitseellisen puhdas ja arka, eikä tinkinyt alhaisen kanssa. — "Minä
olen varkaan vaimo!..." — Näitä sanoja kertasin siitä hetkestä lähtien
kahdeksan vuotta sieluni katkerassa yksinäisyydessä. Kahdeksan vuotta
kannoin nimeä, jota inhosin ja jaoin kodin ja ylellisyyden miehen
kanssa, jota halveksin. Kahdeksan vuotta minä olin se rouva Audry,
jonka te näitte totisena ja hiljaisena, ja joka muistutti elävää
kuvaa mielenrauhasta. Mutta jos olisi voitu katsoa tähän näennäisesti
altistuneeseen sydämeen, kun istuin jonkun loisteliaan päivällispöydän
ääressä puhellen naapurieni kanssa parisilaismaailman tuhansista
keskusteluaineista, niin varmaankin olisi säikähdetty siellä riehuvain,
päivä päivältä karttuvien, myrskyisten, tuskallisten ja kapinallisten
ajatusten joukkoa.
Kokemukseni perusteella ymmärrän nyt, minkä silloin vaistomaisesti
tunsin: vaarallisin onnettomuus, joka voi kohdata nuorta ihmistä,
joka intohimoisesti rakastaa oikeutta, on joutua kärsimään vääryyttä.
Kenellä itsellään on tapana tehdä vääryyttä, hän alistuu tähän
kuin välttämättömään kostoon, mutta nuorta sielua, joka pelkää
pahantekoa, koskee vääryys kovasti sen sisimpään olemukseen. Ja jos
koko yhteiskunta on kanssarikollisena vaikuttanut herkkää sielua
kohdanneeseen vääryyteen, on se pelottava koetus, jolla voi olla
seurauksia koko elämän menettelytapaan nähden. Tällainen on lyhyesti
kerrottuna sieluni kehityskulku — salainen murhenäytelmä, jonka lopun
ainoastaan maailma tuntee ja on tuominnut.
Tämä omituinen sieluntila alkoi päivää myöhemmin kuin olin saanut
tietää herra Audryn häpeällisen salaisuuden. Olimme tavalliseen tapaan
syöneet yhdessä aamiaista ja mieheni meni kevein mielin, onnellisena
ja voitonriemuisena hoitamaan liikeasioitaan. En tiedä miksi tulin
katselleeksi häntä kun hän nousi vaunuihinsa — seisoin vierashuoneeni
akkunassa, joka oli pihamaalle päin. Hevonen vikuroitsi ja vaunut
vierivät pois. Tulin ajatelleeksi, että tuon miehen koko ulkonainen
elämä oli valhe, johon maailma uskoi, ja minä sanoin itselleni, että
minunkin elämäni oli ja tulisi aina olemaan valhe. Sillä minun oli
elettävä hänen rinnallaan, jaettava hänen väärä kunniansa ja näyteltävä
tuon näennäisesti kunniallisen miehen vaimoa, ilman että mikään, mikä
kuului tämän vihatun velvollisuuden suorittamiseen, vastasi toiveitani
ja unelmiani. Ja niin tulisi aina olemaan! Enkä minä ollut sitä
ansainnut! Yhä uudelleen ja uudelleen palasin tähän hirveään ajatukseen
ja näin olevani ennakolta ja ilman armoa tuomittu näyttelemään
yhteiskunnallisten velvollisuuksieni ilvenäytelmää. Äkillinen
tietoisuus auttamattomasta orjuudestani päättyi aluksi täydelliseen
itsekieltäymiseen, mikä varmaan olikin järkevintä. Päätin alistua
kohtalooni ja vaeltaa maailman läpi kuten nunna kulkee luostarinsa
pihan poikki: itseeni sulkeutuneena, pyytämättä mitään siitä, mikä
minua ympäröi ja odottamatta mitään tulevaisuudelta. Ja uneksimalla,
lukemalla, harjoittamalla armeliaisuutta minun onnistuikin pitkät
ajat toteuttaa tämä omituinen itsekieltäymisihanne. Minä pukeuduin
tarkkaamatta pukuani. Minä puhuin ilmaisematta ajatuksiani. Minä
hymyilin, ilman että ainoakaan piirto kasvoissani kertoi sisäisestä
tuskasta. Olin huntupäinen nunna keskellä loistoa ja juhlia.
Mutta luonto, joka on antanut meille palavan ja levottoman sielun,
sallii meidän yhtävähän lamaannuttaa mielenliikutuksiamme kuin
ruumistamme. Niin tarmokkaasti kuin koetinkin hallita itseäni, oli
kuitenkin sieluni pohjassa onnen kaipaus, jota en voinut kokonaan
tukahuttaa. Se puhkesi toisinaan sietämättömäksi epätoivoksi, kun näin
nuoruuteni ajan vierivän, katoavan tuomatta mitään tullessaan. Olin
menehtyä tukahutettuihin tunteisiin kuten kaikki suljetut luonteet, ja
kätketty myrsky riehui rinnassani sitä rajummin, kun sillä ei ollut
mitään ulospääsyä. Olin vähitellen oppinut paremmin arvostelemaan
asioita ja tiesin paljon salaisuuksia, jotka osaksi olin arvannut
ja jotka osaksi oli minulle uskottu. Kuinka usein illan kuluessa
keksinkään puhellessani jonkun ikäiseni naisen kanssa hänen silmissään
ja hymyilyssään salaisen onnen jälkiä, jotka niin hyvin tunsin! Hän
on tänään nähnyt sen, jota rakastaa, ajattelin silloin. Tai vielä
useammin aavistin synkän surumielisyyden ja tuskaisen kalpeuden takana,
josta syytettiin teeskenneltyä päänsärkyä, noita salaisia taisteluita,
joista täytyy vaijeta ja joista luulee kuolevansa — ne ovat rikollisen
autuuden katkera hinta. Minussa oli jotakin, joka tuomitsi noiden
naisten teeskentelyn. En voinut ymmärtää, ettei heidän sydämensä
vuotanut verta, kun he näkivät rakastajansa puolisonsa rinnalla,
kun heidän täytyi sietää, että tuo puoliso heitä sinutteli, kun se,
jonka omia he koko sielullaan olivat, puhutteli heitä sanalla _te_.
Mutta vaikka surkuttelinkin heidän häpeäänsä, kävi kuitenkin välistä
kateekseni: kadehdin sitä, että he elivät, saivat tuhlata sydämensä
rikkautta, — kadehdin heidän onnettomuuttaankin. Ajatuksissani vertasin
sensijaan itseäni muotiompelijan pukemaan nukkeen. Näiden puuskien
jälkeen valtasi minut pohjaton ja parantumaton synkkämielisyys.
Seurapiiri, johon kuuluin, oli mielestäni järjestelmällisen
epäsiveellisyyden pesäpaikka. Tuomitsihan se muodossa tai toisessa
kaikki nuo olennot marttyyriuteen, jonka uhri minäkin olin. Se pakoitti
heidät petoksen hinnalla ostamaan onnensa tai luopumaan kaikista
toiveista. Tätä kirjoittaessani muistan hämärähetkiä, kun lepäsin
yksin huoneeni leposohvalla ja esineiden ääriviivat hitaasti häipyivät
pimeään. Nuo hetket ovat aina olleet katkerimmat hetkeni. Vuodatin
hiljaisia kyyneleitä itseäni säälien kuten äitinikin oli itkenyt
syvässä tuskassaan. Muistan toisia hetkiä valtameren rannalla ihanina
heinäkuunaamuina. Meri oli sininen, purjeet valkoiset, meri ja taivas
juhli. Huvilani akkunoista Trouvillessa katselin taivaanrantaa — ja
olin yksinäisempi kuin leski.